Monissa vastaantulleissa dokumenteissa tulee ilmi, miten 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa harmonikat olivat aika kehnoja. Mariano Dallapén soitinrakennusura lähti muun muassa tästä tosiasiasta, että soittimet olivat hajalla tuon tuosta. Näin tosiaan on ollut. Itselläni on viimeisen vuoden aikana ollut ilahduttavasti vanhoja harmonikkoja restauroitavana ja olen näiden toimenpiteiden yhteydessä käynyt soittimet hyvin tarkkaan läpi. Kun Suomessa puhutaan ”vanhan ajan” virityksestä, puhutaan käytännössä 1930-luvun virityksestä, jolloin virityksen muodosti kolme 8′ äänikertaa. Yksi äänikerta oli viritetty perusäänikerran yläpuolelle ja yksi sen alapuolelle. Vanhan ajan viritys kuitenkin alkoi väistyä 40-luvulla, kun käyttöön tuli 4′ äänikerta. Tämä mahdollisti nk. tango-äänen käytön.
Nyt kuitenkin takerrun pääosin 1910-1920-lukuihin ja siellä erityisesti kahteen toisiinsa kietoutuneiseen asiaan:
Viritys
- Viritys jakaa kaksi aikakautta: aika ennen kromaattisia harmonikkoja ja aika sen jälkeen,
- viritystason muutokset,
- huojuntojen muutokset,
- äänikertojen muutokset.
Kielet
- Suuret laatuvaihtelut olivat käytäntöä kielissä ja kielilaatoissa. Hyvätkin kielet olivat äärimmäisen taipuisia verrattuna nykyisiin kieliin.
- Kieliä oli niin pitkittäishioittuina kuin poikittaishiottuina. Suomeen tulleet saksalaiset soittimet olivat usein pitkittäishiotuilla kielillä (Dix) ja italialaiset poikittainhiotuilla (esim. Dallapé).
- Kielien mittasuhteet olivat erit kuin nykyaikaisissa kielissä. Pienet kielet ovat sangen leveitä pituuteen nähden samalla kun isot kielet diskantissa ovat lyhyitä äänen korkeuteen nähden. Bassopuolella kielet olivat isoja, jotka antavat pienessäkin rungossa jykevän bassoäänen (bayanmaisen). Koska rekisterikoneistoja ei vielä ollut, rungot värähtelevät mahtavasti!
- 4′ äänikertaa ei ollut harmonikoissa ennen kuin 1940-luvulla. Kielien mittasuhteiden muutos ajoittuu uuden äänikerran tulemiseen käyttöön.
Viritys
Ohessa taulukko, missä eri harmonikkojen perusvireystason korkeus. Ilmoitettu perusviritystaso on ”keski A” eli A4. Nykyisin harmonikkojen viritystaso on pääosin a=442 Hz.
| soitin | valmistusvuosi | temperointi | virityskorkeus |
huojunta |
| Liberty, 2-riv | 1910-l | puhdas | a=433 Hz | n. 3,5 /sek. |
| HB, 2-riv | 1920-l alku | puhdas | a=430 Hz | – |
| Dallapé 5-riv | 1926 | tasavireinen | a=433 Hz | + 14 c |
| Cooperativa 5-riv. | 1930 | tasavireinen | a=434 Hz | + 13 c |
| Poikkikulma (Viipuri/Lahti) | 1940 | tasavireinen | a=438 Hz | + 5/-11 c |
| Oy Harm. kultahäkki | n. 1962 | tasavireinen | a=442 Hz | + 8 c |
Monta asiaa on muuttunut 1900-luvun alkupuolella. Soittimia pitäisi olla myös 1800-luvun puolelta mitattuna, jotta nähtäisiin riittävän iso kokonaisuus. Toisaalta, jos tämän pienen aineiston suhteuttaa suomalaiseen harmonikanrakentamiseen, dataa kattaa sopivasti kaikki vuodet, esimerkinomaisesti tosin.
Muutama huomattava seikka näkyy hyvin taulukosta: viritystaso on noussut huimasti 1900-luvun alkupuolella, peräti 9 hertziä. 1950- tai 1960-luvuilta lähtien voidaan puhua, että harmonikkojen viritystaso on pysynyt muuttumattomana nykypäivään katsottuna. Minulta tosin puuttuu vielä juuri kyseisiltä vuosikymmeniltä paljon dataa. Äänikertojen ja sitä myötä huojuntavirityksen muutokseen liittyy ajallisesti täysin kielien valmistustekniikan paranemiseen ja sitä myöden kielien laadun keskimääräiseen nousuun: niin kutsutut vanhan ajan kielet ovat mittasuhteiltaan erilaiset, mitä 1950-luvulla käytetyt kielet. Pitkittäishiotut kielet poistuivat käytöstä sotavuosien jälkeen 1950-luvulle tultaessa. Samalla aikavälillä viritettävän huojunnan määrä on vähentynyt, kun 4′ äänikerta on tullut käyttöön. Sameli Elomaa valmisti ensimmäisen tango-äänikerrallisen harmonikan 1945. Viritystason muutos ei selity taulukon tiedoilla.
Suomeen tuodut kaksi- ja viisiriviset olivat pääosin 1920-luvulla kaksiäänikertaisia. Nämä kaksi 8′ äänikertaa oli viritetty huojumaan keskenään. Minulla laitettavana olleet kaksiriviset ovat olleet sangen reipashuojuntaisia. Aikanaan tämä oli hyvä, sillä mitä isompi huojunta, sitä kantavampi ääni oli. Nykypäivän silmin puolestaan huojunta oli näissä kaksirivissä soittimissa sääli, sillä näissä soittimissa oli raakamainen puhdas pohjaviritys. Huojunnan takia viritys ei pääse käytännössä mitenkään oikeuksiinsa.
Taulukosta täytyy muistaa myös, että kyseessä mitattuihin huojuntaviritykseen vaikuttaa huomattavasti maantieteellinen kulttuurisijainti. Esimerkikksi Suomessa, Ranskassa ja Skotlannissa huojuntaviritykset ovat keskenään tyystin erilaisia. Toinen iso muuttuva tekijä on myös oman harmonikkarakennuskulttuurin syntyminen Suomeen 1900-luvun alussa ja tätä edeltävä soitinkorjauskulttuuri. Lähtötilanteena voidaan pitää, että soittimet olivat viritetty tehtailla tietyllä tavalla ja maahantuoduilla pelit olivat viritykseltään mitä olivat. Niillä sitten soitettiin. Maahantuojilla lienee ollut mahdollisuus vaikuttaa maahantuotujen soittimien virityksiin. Vasta oman huolto- ja valmistuskulttuurin myötä Suomeen muodostui ammatillinen yhteisö, jonka henkilöt pystyivät tekemään halutunlaisia virityksiä. Harmonikkateollisuuden osalta tämä ammattikunta syntyi 1920-luvulla (muutamia yksittäisiä henkilöitä oli rakentanut harmonikkoja kyllä jo aikaisemminkin).
Puhdas viritys jäi pois käytännössä saman tien, kun kromaattiset harmonikat tulivat markkinoille. Suomessa muutos tapahtui tietojeni perusteella aika tarkkaan 1920-luvun puolessa välissä. Aineistoni ajalta on huonohko: omat kokemukseni ja myös jotkin pienpainatteet kuten Fazerin musiikkiluettelot. 1926 Fazerilla oli myynnissä runsaasti kaksirivismalleja, mutta vain muutama viisirivinen malli. 1928 kuvastossa oli ensiesittelyssä valkoinen lumikki-harmonikka ja viisirivismallistoon oli tullut huomattava lisäys. Näihin aikoihin muutos on ollut jo käynnissä, mutta kaksiriviset olivat yhä valtaa pitävä harmonikkasoitin. O. Teod. Wuorion kuvallisessa soittimien postimyyntiluettelossa (1911-1912) on kattavasti diatonisia harmonikkoja ja yksi stradella-bassoinen harmonikka. Tästä tosin ei ole tiedossa, onko diskantti tasa- vai vaihtoääninen.
Kielet
Kielistä tulikin mainittua jo, että 1930-luvulla Suomessa käytetyt kielet olivat mittasuhteiltaan erilaiset, mitä nykyiset kielet ovat. Näin oli tätä ennenkin. Muutos nykymittasuhteisiin kieliin lienee tapahtunut samalla kun piccolo-äänikerta on tullut käyttöön. Ennen standardisoitumista kielissä on ollut vaikka mitä erilaisempia tapoja tehdä: 1910- ja 1920-luvun soittimissa olen huomannut, että kielet ovat saatettu niitata juuri päin vastoin kuin nykyään. Siinä missä nykyään on alakieli, onkin ollut yläkieli. Voi sitä virityksen ihanuutta, kun muutenkin on saattanut olla hankala paikka! Laattojen koot ja muodot vaihtelivat rajusti valmistajien välillä.
Vanhoissa peleissä kielien kannat ovat pieniä ja itse kieletkin ovat hyvin heppoisia. Viritettäessä jopa isoimmat kielet taipuvat ei-toivotulla tavalla ja aina viilaustyön jälkeen kieliä joutuu taivuttamaan oikeaan asentoon. Kielilaatat saattavat olla hyvin huonosti viimeisteltyjä: suoria linjoja ei kielien leikkuukohdissa välttämättä ole, mikä on ilmatiiveyden kannalta harmillinen juttu. Kieliaukkojen kohdaltakin saattaa löytyä isoja eroja: toisinaan kielet ottavat kiinni kielilaattaan liian pienen tai epämuotoisen aukon takia tai joskus tilaa on liiaksikin.
Kielien kiinnittäminen kielipenkkeihin on tapahtunut pitkälti nauloilla 1930-luvulle asti. Cooperativa ja Dallapé-tehtailla kielet olivat kiinnitetty kielipenkkeihin ilman vahaa. Viipurin ja Kouvolan tehtaat jatkoivat osaltaan tätä traditiota: Viipurissa kielet kiinnitettiin kielipenkkeihin ruuveilla ja vahaseos teki liitokset ilmatiiviiksi. Vasta hieman myöhemmin naulat ja ruuvit jäivät pois suurilta tehtailta. Nykyisen tietoni mukaan vahan käyttäminen kielilaattojen kiinnittämiseen yleistyi 1920-luvulla, viimeistään 1930-luvun alussa. Tästä huolimatta vahaa on voitu aikaisemminkin käyttää harmonikoissa. Aineisto on kovin suppea. Mielenkiintoista on myös se, että jotkin 2-riviset ovat käytännössä nauloilla kasassa, vaikka naulan kanta muistuttaa erehdyttävästi ruuvikantaa!
Näin tällä kertaa!