Harmonikan historia

Esipuhe

Harmonikan syntyhistoria kertoo omalta osaltaan, kuinka 1700-luvulta lähtenyt teollistumisen aikakausi antoi virikkeitä erinäköisten laitteiden kehittämiseen, ihminen uskoi koneiden ylivertaisuuteen. Harmonikan tullessa katukuvaan se aiheutti paheksuntaa, ihailua, vihaa ja hyvin monipuolista kritiikkiä niin hyvässä kuin pahassa. 1800-luvulla tekniikka ei antanut mahdollisuuksia harmonikan soinnilliseen läpimurtoon ennen kuin vuosisadan lopulla. 1900-luvun loppupuolelta alkaen soitin on saanut jalansijaa perinteisien klassisten soittimien rinnalla ja samalla pysynyt tavallisen kansan soittimena.

Nykymuotoiset harmonikat ovat nuoria soittimia verrattuna esimerkiksi viuluun, jonka muotoilu oli vakiintunut ennen kuin edes harmonikan esi-isänä tunnetut suu-urut olivat saapuneet Eurooppaan. Nykymuotoiset viisiriviset harmonikat ovat cassotto-kuilun ja melodiabassoharmonikan kääntäjäkoneisto-ominaisuuden myötä vakiintuneet käyttöön vasta 1950-luvulta lähtien, mutta harmonikan rakenne ei ole vielä täysin vakiintunut tai edes standardisoitunut – soittimen kehitys ei ole vielä pysähtynyt. Harmonikkoja on useita erilaisia, koska soitinta on kehitetty ympäri Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja. Tällä hetkellä ei ole käytössä standardisoitua yhden järjestelmän harmonikkaa vaan näppäinjärjestelmiä on käytössä useita erilaisia kokomuunnoksineen. Toisin kuin diskanttipuolen näppäinjärjestelmät ja melodiabassojärjestelmät, Stradella-bassojärjestelmän voidaan sanoa vakiintuneen kaikkiin viisirivisiin harmonikkoihin.

Tällä historiasivulla esitellään monia harmonikan historian osa-alueita, joita on käsitelty muualla Vapaalehdykässä tätä sivua syvällisemmin. Toistaiseksi olen käsitellyt vain harmonikan länsimaista kehitystä ja monet kohdat on kirjoitettu hyvin yleisellä tasolla. Eurooppalaisen harmonikkakehityksen ohella on muistettava, että toinen merkittävä kehityshaara on Venäjällä tapahtunut harmonikkojen kehitys ja leviäminen. Harmonikka levittäytyi Aasiaan Neuvostoliiton kautta. Näitä aihealueita ei ole vielä käsitelty.

Otsikoissa olevat vuosiluvut ovat suuntaa antavia. Löydät tarkemmat vuosiluvut Aikajanasta.

Harmonikan esiasteiden aikakausi

Kivikausi – 1000 jaa.

Harmonikan ensimmäinen esi-isän isä on luonnonmateriaalista tehty munniharppu. Munniharppujen keksimisen tarkkaa aikaa ei tiedetä. Syntyajaksi on arvioitu kivikautta ja syntypaikaksi Kaukoitää. Munniharpun jälkeen keksittiin harmonikan esi-isä, Sheng-suu-urku. Soitin kehittyi nykyisen Etelä-Kiinan alueella ja sen lähialueilla todennäköisesti 3000–2500 eaa. välisenä aikana.

Sheng ja sen suu-urkusukulaiset muodostuvat kolmesta pääosasta: ilmakammiosta, bambupilleistä sekä suukappaleesta. Soittimen kielet sijaitsevat bambupillien alapäässä ilmakammion sisässä. Malja on soittimen ydin sillä se jakaa puhallus- ja imuilman bamburuokoihin. Materiaalina maljan rakentamiseen on käytetty muun muassa kalebassihedelmää (pullokurpitsa), mutta materiaaleina on käytetty myös puuta ja metallia. Metalli lienee nykyään yleisin käytetty materiaali maljan valmistukseen. Ääni shengissä muodostuu, kun pohjasta ulkonevan suukappaleeseen puhalletaan ja näppäinaukko peitetään.

Sheng ei muistuta nykyharmonikkaa millään tapaa. Ainoa yhdistävä tekijä näiden soitintyyppien välillä on äänenmuodostumisen pääperiaate: vapaalehdykkä, läpilyövä kieli.

Vapaalehdykkäsoittimien saapuminen Eurooppaan – teorioita

Vapaalehdykkäkeksinnön tulosta Eurooppaan on esitetty useita teorioita. Yhden teorian mukaan munniharpun lähisukulaissoitin sansa tuotiin Afrikasta Eurooppaan. Tämä teoria on osoittautunut vääräksi, sillä nykyisen käsityksen mukaan munniharppu on ollut Euroopassa jo länsimaisen ajanlaskun alussa. Munniharppu on kotoisin Itä-Aasiasta ja se on levinnyt tiettävästi Eurooppaan Lähi-idästä, eikä Afrikasta. Munniharppu on todennäköisesti levinnyt Afrikkaan ja Amerikkaan eurooppalaisten mukana siirtomaa-aikakaudella.

Toisen teorian mukaan Marco Polo olisi tuonut shengin 1200-luvulla Itä-Aasiasta Eurooppaan, mutta tästä ei ole näyttöä.

Kolmannen teorian mukaan lähetyssaarnaaja Jean Joseph Marie Amiot olisi lähettänyt shengin Aasiasta Ranskaan, jonne soitin saapui vuonna 1777. Viimeiseksi mainittu teoria on yleisesti pidetty harmonikan kehityksen kannalta uskottavimpana, sillä harmonikan kehitys Euroopassa on alkanut 1700-luvun lopulla. Vaikka munniharppu on saapunut Eurooppaan vajaa 1800 vuotta ennen shengiä, ei munniharpusta liene tehty samankaltaisia sovelluksia kuin shengistä. Shengin ja muiden vapaalehdykkäsovelluksien tekemisen aloittamiseen liittyvä historia ei ole kuitenkaan aivan yksiselitteinen. Shengiä, tai ylipäätään mitään suu-urkumallia, ei ole tuonut Eurooppaan vain yksi ihminen vaan tekijöitä on ollut useita.

Vapaalehdykkäsoittimien saapuminen Eurooppaan

700–1800

Ensimmäinen Eurooppalainen vapaalehdykästä kertova teksti on Michael Praetorin kirjoittamassa teoksessa Syntagma musicum (1619). 17 vuotta tämän jälkeen Marin Mersenne (1588–1648) mainitsee teoksessa Harmonicorum libri XII (1636) kehikkourut. Mersennen julkaisussa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden perusteella khaen-soitinta muistuttavan suu-urkumallin voidaan olettaa levinneen Euroopan portille Konstantinopoliin asti niinkin aikaisin kuin 741–959 jaa. Tätä ei kuitenkaan voida todistaa aukottomasti, sillä tekstissä ei suoraan sanota, että suu-urku olisi tuotu Konstantinopoliin. Ottaen huomioon suu-urkujen historiallisten kirjallisten merkintöjen ajankohdat ja ilmentymispaikat (Taka-Intia 200-luku, Lähi-itä 500-luku) tuntuu epärealistiselta, että suu-urut olisivat levinneet Lähi-itään asti ja jääneet sinne eristyksiin 1100–1200 vuodeksi ennen niiden leviämistä Eurooppaan. Suu-urkujen Eurooppaan tuloa ennen ensimmäisen vuosituhannen täyttymistä puoltaa myös silkkitien kukoistusaika, joka ajoittuu noin 600–700-luvuille jaa. Silkkitie mahdollisti tavaroiden liikkumisen maanosasta toiseen ja se ulottui Kiinan itärannikolta Konstantinopoliakin lännemmäksi Keski-Eurooppaan nykyisen Italian ja Ranskan rannikoille asti. Lue tarkemmin aiheesta suu-urkujen historiasivulta.

On siis sangen todennäköistä, että suu-urkuja on tuotu Eurooppaan paljon ennen J. J. M. Amiotin lähettämän shengin saapumista Pariisiin 1777. Amiotin shengin saapuminen ajoittuu aikajanalla sellaiseen kohtaan, että se helposti mielletään ensimmäiseksi ja ainoaksi shengiksi, joka aloitti harmonikan keksimistä edeltävien soittimien rakentamisen buumin. Tästä huolimatta saksalais-tanskalainen Christian Gottlieb Kratzenstein teki tutkimus- ja kehitystyötä Pietarin tiedeakatemiassa ja sai vuonna 1780 valmiiksi raporttinsa, jossa oli hänen tutkimustuloksensa liittyen äänenmuodostukseen. Hän oli tehnyt ensimmäisen eurooppalaisen vapaalehdykkäsovelluksen kehittämällä puhekoneen. Kratzenstein oli tutustunut vapaalehdykkäkieliin Pietarin tiedeakatemiassa 1748–1752 välisenä aikana. Tuolloin hän tutustui shengin rakenteeseen ja kuuli Johann Wildenin soittavan soitinta useaan otteeseen. Wildenin uskotaan tuoneen shengin itse Eurooppaan vuonna 1740.

Kratzensteinin puhekoneen voidaan katsoa aloittaneen harmonikan ja sen sukulaissoittimien eurooppalaisen kehityshistorian, vaikka on väitetty, että italialainen Filippo Testa olisi rakentanut vuonna 1700 regaaliin pohjautuvan organino-soittimen. Tämä soitin ei ole säilynyt tähän päivään asti, eikä se ole tiettävästi vaikuttanut harmonikkojen kehitykseen. On esitetty myös väitteitä, että Michael Praetorius olisi käyttänyt vapaalehdykkäkieltä. Kratzensteinin apurina toimi urkujen rakentaja Nikolai Kiršnik, ja ehkäpä hänen takiaan puhekoneen rakenneratkaisut muistuttavat paljon uruissa käytettyjä ratkaisuja. Laitteessa käytetty vapaalehdykkäkieli ei perustu sheng-soittimen kaltaisen idioglottisen vapaalehdykkäkielen rakenteeseen, vaan jälkikäteen löydetyistä piirrustuksista (Panconcelli-Calzian, 1940) päätellen puhekoneen vapaalehdykkä oli muunnos päälle lyövästä regal-kielestä. Idea päälle lyövän kielen muuttamisesta vapaalehdykkäkieleksi lienee lähtöisin shengistä.

Puhekoneen valmistuksen aikoihin on tehty joitakin vapaalehdykkämäisiä laitteita. Näissä äänenmuodostus on ollut mekaaniselta lähtökohdaltaan sama kuin harmonikoissa, mutta eräskin laite oli tarkoitettu sireeniksi, eikä soittimeksi. Tämä antaa vihiä, että jonkinlainen vapaalehdykkä on saattanut kehittyä Euroopassa itsenäisesti ilman suu-urkujen antamaa esimerkkiä.

Puhekoneen keksimisen aikoihin vuoden 1780 tienoilla Kiršnik kehitti niin kutsutun pianourku-soittimen Tanskassa. Pianourut on tärkeä edistysaskel vapaalehdykkäsovelluksien historiassa, sillä tässä soittimessa käytettiin ensimmäistä kertaa nykymuotoista heteroglottista vapaalehdykkämallia idioglottisen mallin sijasta (tieto pohjautuu Alfred Mirekin kirjaan Reference Book on Harmonicas’ Diagram, enkä ole löytänyt muita todisteita hänen väitteelleen). Kratzensteinin puhekoneessa oli käytetty heteroglottista vapaalehdykkämallia, mutta muodoltaan kieli on ollut hyvin erilainen kuin nykyaikana ollaan totuttu näkemään. Kratzensteinin puhekone aloitti puhesyntetisaattorien kehityksen.

Hyvin pian Kratzensteinin tutkimustuloksen julkaisun jälkeen erilaisia vapaalehdykkäkehitelmiä alettiin tehdä Euroopassa. Tähän asti vapaalehdykkäsoittimien kehityspolku alkoi haarautua moniin kymmeniin polkuihin, ja kehityksen kärkimaiksi muodostuivat Ranska, Saksa, Englanti, Itävalta ja Venäjä. Georg Joseph Voglerin käyttämä orchestrion-soitin on hyvä esimerkki kielityypin tuomista mahdollisuuksista. Voglerin ansiosta vapaalehdykkä sai osakseen laajaa huomiota Euroopassa ennen harmonikka-soittimien keksimistä 1700-luvun lopulla.

Harmonikka keksitään

1800–1830

Vapaalehdykkä toi mahdollisuuksia musiikkimaailmaan: nyanssit oli mahdollista soittaa vapaalehdykällä ilman, että soinnin väri muuttuisi radikaalisti. Keksijät ja muusikot kopioivat toistensa ideoita ja kehittivät niistä mitä erikoisempia soittimia. Samanlaisia soittimia saatettiin myydä eri paikoissa eri nimellä. Vapaalehdykästä tehdyt soittimet olivat 1810-luvun lopulle asti pääsääntöisesti vaakatasossa soitettavia vempaimia, hieman urkuharmonin kaltaisia soittimia.

Hyvin varhaisessa vaiheessa länsimaisten vapaalehdykkäsoittimien historiassa tapahtui kehityssuuntien jakautuminen, joka ajoittuu 1820-luvun lopulta alkavaksi. 1830-lukua voidaan pitää soitinmallien varsinaisena eriytymisvuosikymmenenä. Eriytymisprosessin tärkeäksi kiinnekohdaksi voidaan nimetä huuliharpun keksiminen sekä sen johdannainen accordion. Tästä huolimatta nämä kaksi soitinta aloittivat vain kaksi pääsivuhaaraa: harmonikan ja huuliharppujen kehityksen. Urkuharmonien kehittymisen sivuhaara on alkanut ennen 1820-lukua ja concertinojen sekä bandoneon-soittimien kehittymistä muunnoksineen 1820-luvun lopulta voidaan pitää itsenäisenä osa-alueena.

Harmonikan keksijäksi nimetään hyvin usein eri puolilla Saksaa vaikuttanut Christian Friedrich Ludwig Buschmann (1805–1864). Hänen sanotaan keksineen huuliharpun esimuodon auran vuonna 1821 ja siitä johdetun pienen paljetoimisen handäeolinen vuonna 1822. Tämä tieto pohjautuu Friedrichin sukulaisen professori Heinrich Buschmannin, kirjoittamaan kirjaan ”Christian Friedrich Ludwig Buschmann, der Erfinder der Mund- und der Handharmonika” (1938) ja sen jälkeen tehtyihin kirjoihin. Heinrich Buschmann ei ole kirjassaan pystynyt todistamaan kunnollisin todistein Friedrichin vuosien 1821 ja 1822 väitettyjä keksintöjä. Autenttisien todisteiden perusteella Friedrich Buschmann keksi pienen huuliharppua muistuttavan soittimen vuonna 1828.

Huuliharppujen valmistus on alkanut laajamittaisesti 1820-luvun puolessa välissä eri puolilla nykyisen Saksan sekä Wienin alueella. Eräät ensimmäisistä huuliharpun valmistajista ovat Anton ja Rudolph Reinlein, jotka saivat Wienissä tammikuussa 1824 patentin ”huuliharppujen valmistus kiinalaisittain”. Varmuudella voimme todeta, että Reinleinit valmistivat huuliharppuja vuoden 1828 syyskuussa ilmestyneen Wiener Zeitung -lehden ilmoituksen perusteella. Toinen todiste huuliharppujen valmistuksesta löytyy kirjasta ”In aller Munde”: Mundharmonika – Handharmonika – Harmonium: Eine 200-jährige Erfolgsgeschichte, jonka sivulla 43 on maininta: ”Nachweislich wurden ”Mundharmonikas […]” 1825 in Wien verkauft.”. Suomennettuna: ”On dokumentaarisia todisteita siitä, että huuliharppuja myytiin Wienissä 1825…”. Tämä viitannee Reinleineihin.

1820-luvulle ajoittuu useita muitakin huuliharpun tekijöitä. 1825 Fr. Hotz alkoi tuottaa huuliharppuja Knittlingenissä Saksassa. Christian Messnerin sanotaan hankkineen Buschmannin auroja, ja aloittaneen huuliharppujen tekemisen kellonrakennusyrityksessään Trossingenissa vuonna 1827. Soittimet muistuttivat auroja, mutta Messner kutsui soittimia mundaeolineiksi. 1829 J. W. Glier aloitti huuliharppujen valmistuksen Klingenthalissa ja 1855 Christian Weiss sekä 1857 Matthias Hohner aloittivat Trossingenissa. 1830-luvulle on ajoitettu useita huuliharpun tekijöitä kuten yhdysvaltalainen urkujenrakentaja James Bazin. Myös Lewis Zwahlen New Yorkista teki samantyyppisiä soittimia 1830-luvulla. Huuliharpun suosion kasvu 1800-luvulla on tilastoista katsottuna suorastaan päätä huimaavaa.

Harmonikan synnyn kannalta tärkein tapahtuma oli vuonna 1829 Cyrill Demian patentoima keksintö accordion ja siitä seurannut harmonikkasoittimien kehitys. Vaikka Buschmann olisikin tehnyt aura-soittimia ja sen jälkeen handäeoline-soittimia 1820-luvun alusta laskien, Demianin valmistamat soittimet ovat Buschmannin soittimiin verrattuna historiallisesti paljon merkittävämmässä asemassa. Demianin accordion on se soitin, joka on vaikuttanut suoraan tai välillisesti saksalaisien concertinojen sekä nykyharmonikan syntyyn ja kehitykseen. Harmonikkaa kutsutaan vieläkin monissa maissa tällä sanalla tai sen muunnoksella – accordion, accordèon ja niin edelleen. Demianin accordionia (tai rekonstruktiota) säilytetään nykyisin Wienin Teknisessä museossa.

Manner-Euroopassa kehittyi Demianin accordionin jälkeen niin kutsutut saksalais- ja wieniläismalliset harmonikat. Wieniläismalli oli se, josta alkoi kehittyä nykyharmonikka. Soittimet ovat ulkoasultaan lähellä nykyisin käytettäviä yksi- ja kaksirivisiä harmonikkoja. Saksalaismallissa oli basson puolella (vasen käsi) erillinen näppäinlauta, jota wieniläismallissa ei ollut. Wieniläismallissa bassonäppäimet oli upotettu suoraan soittimen runkoon. Tässä mallissa läpät oli piilotettu usein diskanttimaskin alle, eikä roskia päässyt kulkeutumaan ääniaukkoihin. Wieniläismallissa oli hyvin paljon nykyharmonikan kanssa yhteisiä elementtejä.

Ensimmäiset italialaisvalmisteiset harmonikat olivat ulkonevalla basso-otekahvalla tehty, mutta jo 1880-luvulla bassokoneistoja rakennettiin bassorungon sisään.

Tärkeimmät harmonikkahistorian sivuhaarat alkoivat kehittyä 1830-luvulla

Nykymuotoisen harmonikan esimuotojen synnyn aikoihin englantilainen Charles Wheatstone keksi symphonium-nimisen pienen vapaalehdykkäsoittimen, joka oli englantilaisen concertinan esimuoto. Keksintö ajoittuu 1820-luvun loppuun ja 1830-luvun alkuun. Symphoniumin pohjalta Wheatstone rakensi concertinan samaisten vuosien tienoilla, joskin concertina patentoitiin vasta vuonna 1844. Ensimmäiset soitinversiot Wheatstonella olivat diatonisia, mutta jo symphoniumin patentissa Wheatstone mainitsee pystyvänsä tekemään kromaattisen järjestelmän.

Wheatstone teki uraauurtavaa työtä muun muassa kielien parissa. Symphoniumissa hän kokeili hopeisia kieliä, sittemmin jopa kultaisia, mutta päätyi lopulta teräskieliin. Symphonium oli ensimmäinen länsimaalainen vapaalehdykkäsoitin, jolla pystyi soittamaan yksittäisiä ääniä. Soitin oli täysin kromaattinen toisin kuin sen keskieurooppalaiset sukulaissoittimet, joilla voitiin soittaa sointuja. Concertina oli soittimena varsin kehittynyt ja sille sävellettiin jopa konserttoja. Soittimen alkutaipaleen aikana muodostui concertinayhtyeitä, ja concertinoja tehtiin eri kokoisia erilaisin äänialuein. Soitin sai erityistä suosioita Englannin ja Ranskan ylhäisöpiireissä. Concertinassa käytetään yleisesti messinkikieliä.

Bandoneonin historia alkaa 1830-luvun alussa, jolloin Carl Friedrich Uhlig kehitti diatonisen saksalaisen concertinan (saksalaisittain konzertina). Hän sai soittimelleen patentin vuonna 1834. Soitin pohjautui Cyrill Demianin accordioniin, johon Uhlig oli tutustunut matkallaan Wienissä. Uhligin conceretinaa kutsutaan myös Chemnitzin concertinaksi. Soitinmalli on käytössä edelleen pääsääntöisesti Pohjois-Amerikan alueella. Soittimessa on yleensä kolme riviä näppäimiä palkeen kummallakin puolella. Chemnitzin concertina on muita concertinoja isompi ja soitin on muista concertinoista poiketen neliskulmainen.

1840-luvun lopussa Saksan länsialueella Heinrich Band kehitti Uhligin concertinan pohjalta bandeonin. Band ei kuitenkaan itse valmistanut soittimiaan vaan hän oli musiikinopettaja, sellisti ja kustantaja. Band tilasi soittimet Saksin alueelta hyvin todennäköisesti Uhlingilta tai Carl Friedrich Zimmermannilta, joka oli soitinrakentaja. Bandoneonin yleistymistä Saksassa edesauttoi Bandin järjestelmällinen mainostaminen. 1800-luvun lopulla bandoneon levisi Saksan alueelta Etelä-Amerikkaan. Tärkein leviämiseen vaikuttanut tekijä on voimakas Euroopasta länteen suuntautunut muuttoliike. Bandoneon kehittyi huippuunsa 1930-luvulla ja nykyään tehtävät bandoneonit ottavat mallia 1930-luvun soittimista. Bandoneon on erottamaton osa argentiinalaista tangoa, vaikka soitin ei kuulu alkuperäiseen argentiinalaiseen tangokokoonpanoon. Kuuluisin bandeonin taitaja ja säveltäjä lienee Ástor Piazzolla.

Urkuharmooni on niin ikään yksi harmonikan synnyn historian sivuhaara.

Ranska 1830-luku

Tärkeä osa harmonikan valmistuksen teollistumisessa ovat Ranskassa valmistetut flutinat. Flutina on pieni sylissä pidettävä palkeellinen soitin, joka muistuttaa kaukaisesti nykypäivän 1- ja 2-rivisiä diatonisia harmonikkoja. Tämä soitin – tai pikemminkin soitintyyppi – oli todellinen massatuotantovalmiste, jota paranneltiin tuotantovuosien aikana useaan otteeseen. Jeune Pichenota pidetään yleisesti flutinoiden ensimmäisenä valmistajana. Pichenot valmisti clavier melodique -mallista flutinaa. Tämä soitintyyppi on tärkeässä asemassa 1800-luvun loppupuolen harmonikkateollisuuden markkinoiden avaajana.

Maailmanlaajuista kehitystä

Harmonikan ja sen sukulaissoittimien ensiaskeleet 1820- ja 1830-luvuilla sijoittuvat maailmanlaajuisessa mekaniikan ja tieteen kehityshistoriassa mielenkiintoiseen kohtaan. Vain muutamat laajalti käyttöön otetut soittimet ovat mekaaniselta olemukseltaan harmonikkaa monimutkaisempia. Urut ja sähkösoittimet voidaan ainakin luetella tällaisiksi. Sähkösoittimet ovat nousseet suuren käyttäjäkunnan myötä julkisuuteen 1900-luvun puolenvälin aikoihin, mikä tekee harmonikasta yhden viimeisistä – ellei jopa viimeisen – täysin mekaanisesti toimivan klassisten soittimien asemaan nousseen soittimen. Lähettäkää palautetta, mikäli tiedätte, onko harmonikan jälkeen klassisten soittimien rinnalle nostettu muita soittimia.

Soittimien leviäminen Euroopassa

1820–1896

Manner-Euroopassa harmonikan kehitys jatkui Demianin accordionin ja soittimen aikalaisten pohjalta. Huuliharpputeollisuus käynnistyi Saksassa voimakkaasti 1820-luvulla. Tämän perässä harmonikkateollisuus käynnistyi toden teolla 1840–1850-lukujen aikana keskeisinä toimipaikkoinaan Wien, Klingenthal sekä Trosingen. Tyypillisiä ominaispiirteitä Saksan harmonikanteollisuuden alkuaikoina ovat huuliharppujen, bandoneonien, concertinojen, diatonisien harmonikkojen tuottaminen sekä tuotteiden vahva markkinointi.

Italiassa harmonikkateollisuus käynnistyi vasta 1863 Paolo Sopranin toimesta, vaikka maassa oli ollut toiminnassa ennen Soprania muutamia harmonikka-alan yrityksiä. Italialainen harmonikkateollisuus alkoi saksalais-itävaltalaiseen teollisuuteen verrattuna 10–20 vuotta myöhemmin, koska Italian harmonikkateollisuus perustuu saksalaisiin ja itävaltalaisiin soittimiin. On luonnollista, että uusien innovaatioiden siirtyminen paikasta toiseen vei oman aikansa, joten ei ole yllättävää, että harmonikkateollisuus alkoi Italiassa Keski-Eurooppaa myöhemmin.

Italian harmonikkateollisuus on eronnut saksalaisesta harmonikkateollisuudesta koko teollisuushaaran olemassaolon ajan: Italiassa ei ole koskaan ollut runsasta bandoneoneiden ja concertinojen massavalmistusta. Italialainen harmonikkateollisuus starttasi valmistamalla yksi- ja kaksirivisiä diatonisia harmonikkoja. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Italian harmonikkateollisuus on alkanut pohjoisesta tulleista soittimista. Bandoneonkulttuuri ei ole päässyt pesiytymään Italian soitinvalmistuskulttuuriin silloin, kun bandoneita valmistettiin Saksassa suuria määriä.

Vuonna 1840 accordioniin tuli samanääninen systeemi, eli sisään ja ulosvedossa muodostui sama ääni. Tästä huolimatta vaihtoäänistä systeemiä rakennettiin vielä vuosisadan vaihteessa suuria määriä. Vaihtoääniset soittimet pohjautuvat diatonisuuteen. Kromaattisuus ja samanäänisyys alkoivat yleistyä harmonikoissa vasta aivan 1800-luvun lopussa, mutta toden teolla vasta 1900-luvun alkupuolella.

Italialaisen harmonikkateollisuuden alku pyörii kahden ihmisen ympärillä: Paolo Sopranin ja Mariano Dallapèn. Soprani on tittelöity italialaisen harmonikkateollisuuden isäksi, mutta Dallapè oli se henkilö, joka kehitti harmonikan nykyaikaiseksi. Dallapè onkin tittelöity modernin harmonikan isäksi, eikä syyttä sillä Dallapè tuotti muun muassa Stradella-bassojärjestelmän ja mitä todennäköisimmin myös niin kutsutun suomalaisen näppäinjärjestelmän.

Yksi mielenkiintoinen vaihe harmonikan historiassa liittyy italialaiseen oopperasäveltäjään Giuseppe Verdiin, jonka väitetään suositelleen harmonikkaa vuonna 1871 otettavaksi oppiaineeksi konservatorioihin. Verdi tuskin on voinut tarkoittaa diatonista harmonikkaa, joka vielä tässä vaiheessa oli kaukana konserttisoittimesta. Paolo Soprani oli ehtinyt valmistaa diatonisia haitareita kahdeksan vuotta, eikä Mardiano Dallapè ollut vielä aloittanut haitaritehtailua. Verdin sotkeminen harmonikan suosimiseen juontaa juurensa kielikulttuurissa tapahtuneeseen muutokseen. Nykyitalian harmonikkaa tarkoittava sana on fisarmonica, eikä tätä sanaa ole käytetty tarkoittamaan haitaria vasta kuin 1900-luvun aikana. Anton Häckelin käytti vuonna 1818 keksimästään urkuharmoonin esimuodosta sanaa physharmonica. Verdi puolestaan on käyttänyt sanaa fisarmonica, joka on muunnos physharmonica-sanasta. Fisarmonica-sana on ollut 1800-luvulla italiankielessä käytetty synonyymi sanalle harmonium. Verdin haitari olikin siis urkuharmoni.

Pianolle ja urkuharmonille on tehty 1800-luvun aikana yhteneviä nuotteja kustannuksien vähentämiseksi. Karl Georg Lickl (Wien, 1801–1877) oli yksi physharmonican soitannan virtuooseista ja hän teki yli 100 teosta, jotka sisälsivät oppimateriaalia, sävellyksiä ja sovituksia. Licklin käyttämä physharmonica oli Häckelin ensimmäistä physharmonicaa kehittyneempi ja täydellisempi. Hän piti physharmonicaa pianokoskettimiston alla omana kokonaisuutenaan. Voimme olla varmoja, että Licklin tekemä nuotinnos vuoden 1871 tienoilta ”Sonate op. 79 de L. van Beethoven pour Piano et Physharmonica” on tehty pianolle ja urkuharmonille, eikä pianolle ja haitarille. Vastaavanlaisissa nuottijulkaisuissa kansilehdessä on voinut olla maininta ”…ja physharmonica(lle)” tai ”myös physharmonica(lle)”. Nuottien kansilehdellä on voinut lukea physharmonica-maininnan lisäksi ”tai kahdelle pianolle”.

Lickl toimi Itävallassa ja käytti sanaa physharmonica. Linkki Verdin fisarmonica-sanaan tulee esiin esimerkiksi Enrico Petrellan Jone-oopperasta ”Duotte e Marcia funebre”, jonka Gaetano Ronchin nuotinnoksen kansikuvassa lukee ”Ridolta per Pianoforte e Fisarmonica”. Nuottikuvaan on merkitty ”Tira tutti”, joka tarkoittaa ”vedä kaikki (äänikerrat)”. Fisarmonica-sana on siis tarkoittanut urkuharmonia ja sen esimuotoja Italiassa 1800-luvulla.

Teknillisesti katsoen 1880-luvulta 1910-luvun loppuun asti harmonikoilla oli hyvin samanlaisia piirteitä oli kyseessä kromaattinen tai diatoninen haitari: soittimet olivat puurunkoisia, rungon kulmat olivat vahvistettu metallipaloilla ja näppäimistöt olivat samankaltaisia (ruuvi näkyvissä keskellä näppäintä) diskantissa ja bassossa.

Modernin harmonikan kehittymisen aikakausi

1896–1950

1900-luvun harmonikan teknisen kehityksen suuria pääkohtia ovat kromaattisen Stradella-basso- ja melodiabassoharmonikan kehittyminen ja näiden vakiintuminen soittokulttuuriin. Dallapè on kehittänyt Stradella-bassojärjestelmän jo 1890-luvun puolella ja järjestelmä vakiintui käyttöön 1900-luvun alussa, kun eri valmistajat alkoivat tuottaa tätä bassojärjestelmää. Kromaattisuus oli tullut harmonikkoihin aivan 1800-luvun lopussa: osa harmonikoista oli semikromaattisia, eli soittimissa oli kromaattinen diskanttipuoli, mutta diatoninen bassokoneisto. Kolmas tärkeä teknillinen innovaatio on cassotto-kuilu. Nämä harmonikan rakenteelliset ominaisuudet kehittyivät 1900-luvun alkupuolella, mutta näiden soitinominaisuuksien ja soitintyyppien voidaan katsoa yleistyneen vasta 1950-luvulta alkaen. Myös pianoharmonikka kuuluu 1900-luvun taitteen soitinkehitykseen, sillä pianoharmonikka teki USA:ssa läpimurron 1900-luvun alussa helpon soitettavuutensa vuoksi.

Helposti ohitettava harmonikan kehittymiseen liittyvä haara on amerikkalainen harmonikkateollisuus, joka ajoittuu alkavaksi 1900-luvun alun tienoille. Amerikkalainen harmonikkateollisuus on oikeastaan Yhdysvaltojen alueella tapahtunutta harmonikkateollisuutta ja se pohjautuu erityisesti Italialaiseen muuttoliikkeeseen 1800-luvun lopulta alkaen. Nykyään Pohjois-Amerikassa valmistetaan ainakin saksalaistyyppisiä haitareita (cajun) ja Chemnitzer-concertinaa. Eteläamerikkalainen harmonikkakulttuuri on pikemminkin soittokulttuuriin kuin teollisuuskulttuuriin liittyvä historian haara. Etelä-Amerikan liittyminen harmonikkasoitinkulttuuriin johtuu Keski- ja Itä-Euroopan länteen suuntautuneesta muuttoliikkeestä, joka ajoittuu italialaisen muuttoliikkeen kanssa samoihin vuosikymmeniin 1800-luvun loppupuolelle.

Amerikkalaista soitinrakennuskulttuuria ei sovi vähätellä eurooppalaisen soitinrakennuskulttuurin rinnalla, sillä eurooppalaiset harmonikanvalmistajat ovat kopioineet amerikkalaisia innovaatioita erittäin tehokkaasti. Suomalaiseen harmonikkarakennuskulttuuriin liittyen mainittakoon virtaviivamallit, jotka pohjautuvat yhdysvaltalaisiin harmonikkoihin. Selluloidipinnoite harmonikan päälimateriaalina on mitä todennäköisimmin tehty ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa. Cassotto-kuilun historia on toistaiseksi minulle hieman hämärän peitossa, mutta varhaisin näkemäni cassotto-kuilu (1910-luku) on peräisin newyorkilaisesta harmonikkatehtaasta. Sana cassotto on kuitenkin italiaa.

Kromaattisen harmonikan kehittymisen alku menee 1850-luvun tienoille. Pianoharmonikka on kromaattisuuteen perustuva käyttöliittymä ja pianoharmonikat olivat ensimmäisten kromaattisten harmonikkojen joukossa.

Ensimmäisenä kromaattisena näppäinharmonikkana pidetty soitin on oikeastaan semikromaattinen, eli soittimessa oli kromaattinen diskanttiosa, mutta vaihtoääninen basso-osa. Soitin oli wieniläisen Franz Walterin itse tekemä tai teetättämä Schrammel-harmonikka (saksaksi Schrammelharmonika) 1850-luvulta. Diskanttipuolella oli 46 näppäintä b-järjestelmän mukaisesti ja myöhemmin näppäimien määräksi tuli 52. Näppäimet olivat kolmessa rivissä siten, että kukin rivi oli puolisävelaskeleen päässä toisistaan. Samalla rivillä olleet näppäimet muodostivat pienen terssin (esim. a-c sisimmällä rivillä). Basso-osassa oli alkujaan kahdeksan, myöhemmin 12 diatonista näppäintä jaettuna yksittäisiin bassoääniin sekä kahden äänen sointunäppäimiin. Kolmiääninen sointu muodostui painamalla perus- ja sointubassoa yhtaikaisesti.

Dallapè valmisti kromaattista järjestelmää vuosisadan lopulla, todennäköisesti 1896 alkaen, Stradellassa. 1870 Tulassa, silloisen Venäjän keisarikunnan alueella, Nikolai Ivanovitch Belodorodov (1827–1912) kehitti kolmirivisen kromaattisen soittimen, josta kehittyi bajan-harmonikkatyyppi.

1800-luvun loppupuolella teknillisten asioiden vakiintuminen harmonikkasoittimissa mahdollisti Euroopassa yhtenevät soitinkoulut, mutta esimerkiksi Suomessa harmonikkakouluja perustettiin kunnolla vasta sota-vuosien jälkeen. Tässä mielessä suomalainen harmonikkakulttuuri on erittäin nuorta keskieurooppalaiseen harmonikkakulttuuriin verrattuna. Nykyään Suomessa harmonikan soittotaidon standardit ovat varsin korkeat kansainvälisesti. Suomalaisen harmonikkasoittokulttuurin nopeasta kehittämisestä sopiikin kiittää niitä henkilöitä, jotka ovat toimineet Suomessa harmonikkainstituutioiden parissa (Harmonikkaliitto ja Harmonikkainstituutti Sibelius-Akatemiaa unohtamatta).

Varsinkin Italiasta tuli 1800-luvun lopulta alkaen maailmalle soittomestareita, joista suurin osa kierteli maita katusoittajina. Suomessa käyneet kuuluisimmat kiertelevät taiteilijat lienevät Domenico Ruffo ja Busin veljestrio. Nykyään harmonikoissa ovat vakiintuneet pianokoskettimet, c- ja b-sormiot. B-sormiota käytetään pääsääntöisesti Venäjällä ja Kiinassa. C-sormio puolestaan on käytössä useissa länsimaissa pianoharmonikkojen ohella.

Selluloidin kehittyminen

1920-luvulla harmonikkasoittimien muoto ja väri kokivat suuria muutoksia. Puu alkoi väistyä pintamateriaalina, kun tilalle puski kovapintainen selluloidi. Harmonikat saivat pehmeitä muotoja ja soittimiin oli entistä helpompi tehdä värejä ja kimalteita. Musta väri on myöhemmin vakiintunut pohjaväriksi, aivan kuten pianoissa. Selluloidi on tittelöity ensimmäiseksi ihmisen tekemäksi synteettiseksi muoviksi. Niin sanottuun vanhaan aikaan suomessa selluloidia on myös kutsuttu guttaperkaksi. Lausuntamuoto kuitenkin on kuitenkin ollut usein kovakouraisempi: kuttaperkka.

Selluloidin kehitys alkaa 1800-luvun alkupuolelta, jolloin saksalais-sveitsiläinen kemisti Christian Friedrich Schönbein (1799–1868) sattumalta muokkasi sellusta selluloosanitraattia. Vaimonsa ollessa pois kotoa, Christian sekoitti keittiössään typpihappoa ja rikkihappoa keskenään. Hän pyyhki sekoituksen vaimonsa puuvillanenäliinalla ja laittoi liinan uunin päälle kuivumaan nähdäkseen syttyykö liina itsestään. Liina kuivui ja räjähti. Tämä tapahtui vuonna 1845 tai 1846 – tärkein selluloidin ainesosista oli syntynyt. Schönbeinin tarina lienee tunnetuin selluloosanitraatin keksimisen tarina, mutta keksijöitä on nimetty hänen lisäkseen ainakin kaksi: Henri Braconnot vuonna 1832 ja F. J. Otto vuonna 1846.

Aineen englanninkielinen nimi guncotton juontuu siitä, että selluloosanitraatista yritettiin tehdä ruudille korvaajaa. Monet yritykset jäivät puolitiehen, koska kehiteltävä tuote oli epästabiili sillä se yleensä räjähti ennen aikojaan. Vasta vuonna 1891 löydettiin vakaa yhdistelmä, joka ei räjähtänyt silmille. Nitroselluloosa on sama asia kuin savuton ruuti.

Varsinaisen selluloidin keksimisestä täytyy edetä muutamia vuosia eteenpäin 1800-luvun puoleen väliin. Englantilainen Alexander Parkes (1831–1890) oli metallurgisti ja keksijä. Parkes työskenteli muun muassa luonnon kumien parissa ja tutustuttuaan selluloosanitraattiin, hän kehitti ensimmäisen synteettisen muovin, selluloidin. Materiaalin nimeksi tuli parkesiini (parkesine) ja se esiteltiin Lontoon Maailmannäyttelyssä 1862. Parkesiini on selluloosapohjainen muovi, jota voidaan muovata lämmön avulla (valokset), mutta aineen ongelma ilmentyi vasta materiaalin vanhetessa: parkesiini halkeili. Parkesiinin patentti on vuodelta 1856.

1866 Parkes aloitti Parkesine Company -nimisen yrityksen nykyisen Itä-Lontoon alueelle Hackney Wickiin. Odotukset olivat korkealla, sillä parkesiinin kaltaista ainetta ei valmistettu muualla. Yrityksellä oli kuitenkin ongelmia pitää laatua yllä ja hintaa alhaalla, joten tehdas lopetti toimintansa jo vuonna 1868.

Vuosi Parkesine Companyn alastulon jälkeen Parkesin työkumppani Daniel Spill (1832–1887) aloitti oman muoviyrityksen Xylonite Companyn. Yritys valmisti xyloniittiä, joka on paranneltu versio parkesiinista. Menestystä ei suotu Spillin ensimmäiselle yritykselle ja ovet suljettiin vuonna 1874. Spill perusti Daniel Spill & Companyn Homertoniin ja jatkoi xyloniitin tekemistä. Uusi yritys sai jalansijaa markkinoilla ja pärjäsi hyvin. Spill valmisti muun muassa vesitiiviitä vaatteita.

Selluloidin menestystarina ei kuitenkaan alkanut Englannista vaan Yhdysvalloista, jossa newyorkilainen keksijä John Wesley Hyatt (1837–1920) aloitti selluloosanitraattikokeilut 1860-luvulla. Tarkoituksena oli korvata biljardipalloissa käytetty norsunluu uudella materiaalilla. Hyatt oli nimittäin tarttunut porkkanaan, jossa tarjottiin 10 000 dollaria henkilölle, joka kykenisi korvaamaan norsunluubiljardipallot uudella materiaalilla. Vuodesta 1863 alkaen Hyatt heittäytyi työhön ja 1869 hän onnistui samaan samantapaisen selluloosanitraattiseoksen kuin parkesiini. Hyatt patentoi veljensä Isaiah Hyattin kanssa keksintönsä 12.7.1870 (US. No. 105,338). 10 000 dollarin palkkiota ei kuitenkaan nykytietojen mukaan myönnetty koskaan.

Hyattin selluloidin koostumus oli erilainen verrattuna Parkesin ja Spillin koostumukseen. Hyatt ymmärsi kamferin tärkeyden, joka teki selluloidin kovaksi ja joustavaksi. Myös Hyattin yritystoiminta onnistui ensiyrittämällä. Albany Dental Plate Company perustettiin 1870, mutta nimi vaihdettiin vuotta myöhemmin Celluloid Manufacturing Companyksi. Yritys toimi Albanyn kaupungissa, mutta muutti Newarkiin (New Jersey) 1872. Yrityksen menestyksen avaimena oli oikeanlainen materiaali ja koneellistettu valmistus, jolloin tuotteen laatu oli hyvä verrattuna tuotantokustannuksiin.

Hyattien menestyksestä huolimatta lukuisia oikeudenkäyntejä käytiin vuosien 1877–1884 välillä, jolloin Spill riitautti Hyattien selluloidipatentin väittäen, että selluloidin oikea keksijä oli Alexander Parkes. Oikeus totesi keksijäksi Parkesin, mutta antoi Hyattien jatkaa selluloidin valmistusta. Selluloidi sisältää kymmenen osaa nitroselluloosaa ja neljä osaa kamferia sekä lisäaineita kuten väriaineita.

1919 August Iorio & Son’s -yritys valmisti New Yorkissa selluloidipäällysteisen pianokahvaisen kukkamallisen harmonikan. Selluloidin käyttäminen harmonikan pintamateriaalina on lähtöisin Yhdysvalloista, joten tämä lienee ensimmäinen tai ainakin yksi ensimmäisistä harmonikoista, joissa on käytetty selluloidia päällysteenä. Amedeo ”Al” Iorio, August Iorion pojan poika, kirjoittaa yrityksensä kotisivuilla, että Iorio-yritys on ensimmäisenä ottanut käyttöön selluloidipinnoitteen. Kehittäjäksi mainitaan Augustin poika Candido. Iorion harmonikkatehdas sijaitsi tuolloin osoitteessa Prince St.& Broadway, joka on nykyistä Sohon aluetta. Valmistunutta soitinta voitaneen pitää selluloidipinnotteisien kukkamallien esikuvana. Malliltaan koristeet ovat hyvin minimaallisia verrattuna 1930-luvun kukkamalleihin.

Selluloidi on materiaalina paloherkkää ja sen valmistuksessa, kuin myös muokkauksessa, käytettävät aineet ovat ihmisille ja ympäristölle haitallisia. Selluloidia käytettiin myös elokuvateattereiden filmimateriaalina, mutta paloherkkyytensä vuoksi sen käytöstä luovuttiin. Harmonikan päälimateriaalina selluloidi on vakiinnuttanut asemansa 1920-luvulla lukuisine väreineen ja mustasta selluloidista tuli harmonikan eräänlainen vakioväri toisen maailmansodan aikoihin. 1950-luvulta lähtien harmonikkojen värimaailma on kirjavoitunut uudestaan ja nykyään haitareita saa käytännössä melkein minkä värisenä ja kuvioisena tahansa. Harmonikkoihin selluloidi lienee tullut mukaan materiaalin helpon muotoilun ja kestävän pinnan takia.

Selluloidi ei ole aina ollut samanlaista haitareissa. Vanhimmissa selluloidipäällysteisissä harmonikoissa selluloidi on kiinnitetty kankaaseen, joka puolestaan kiinnitettiin soittimen runkoon. Tällä tavalla tehty päällystys teki pinnoitekerroksesta paksun. Nykyään selluloidi kiinnitetään suoraan soittimen runkoon. Materiaalina selluloidi oli hankala muokata haitarin muotoja vastaavaksi, joten 1920- ja 1930-luvun soittimien muotoja vallitsi kulmien terävyys. Vasta 1930-luvun lopussa selluloidipäällysteisten harmonikkojen kulmat alkoivat pyöristyä, kun asetonin merkitys selluloidin pehmentäjänä ja sulattajana ymmärrettiin. Tätä ennen kulmat pyöristettiin lämmön avulla – selluloidi notkistui, kun se laitettiin kuumaan veteen. Jotta lämmitetty selluloidi saatiin muotoonsa, tarvittiin muotti ja kun selluloidi oli muotin avulla muodossaan, selluloidi jäähdytettiin kylmällä vedellä. Valmistusprosessi ei ollut siis kovin helppo.

Suomessa Osakeyhtiö Harmonikan tuotannossa H-malli on pyöreäkulmainen, ja soitinta valmistettiin vuosina 1939–1943. Aikaisemmat tehtaan mallit olivat enemmän tai vähemmän teräväkulmaisia. Halpakulmamalli on harmonikkatehtaan pyöreäkulmamallia vastaava, mutta soitin on pyöreäkulmamallista riisutumpi. Tämä johtui koristekuvioinnin erilaisuudesta ja siitä, että soitinta ei päällystetty selluloidilla, vaan se maalattiin selluloidimaalilla. Soitinmallin rakentamisen syynä oli sota-aika, jolloin soittimien markkinat olivat marginaaliset.

Selluloidin valmistus Italiassa loppui vuonna 2007, ja nykyään soittimiin tuleva selluloidi tulee Kiinasta. Selluloidipäällysteisten haitareiden tilalle on alkanut tulla vaihtoehtoisesti pinnoitettuja harmonikkoja 1990-luvulta lähtien. Päälimateriaalina voi olla lakka tai maalipinta (yleensä polyuretaani- ja joskus myös akryylipinnoite). Myös viuluissa käytetyt pinnoitusmenetelmät ovat joidenkin soitinvalmistajien mallistossa.

Rekisterien kehittyminen – harmonikkojen paino alkaa nousta

Kromaattisissa harmonikoissa on ollut eri äänikertoja niin kauan kuin harmonikkoja on valmistettu, eli 1840–1850-luvuilta alkaen. Saksalaismallisissa harmonikoissa tyypillisiä rekisterivaihtajia ovat diskantti- ja bassorungon päälle tulevat vetonupit. Vanhoissa diatonisissa haitareissa niin rekisterilista kuin myös välipohja ovat olleet puuta. Täytyykin tulla aina 1900–1910-luvuille asti ennen kuin rekisterikoneisto alkaa kehittyä.

Rekisterikoneiston kehittymiseen liittyy tarve saada haitarista erilaisia äänisävyjä. Useiden rinnakkaisten tai päällekäisten äänikertojen määrä harmonikassa puolestaan pohjautuu siihen, että soittimesta piti saada paljon äänenvoimakkuutta ulos esimerkiksi tanssitilaisuuksissa, kun vahvistimia ei ollut. Kaksi tai useampi yhtäaikaisesti soiva äänikerta antaa voimakkaamman äänen kuin vain yksi soiva äänikerta.

Kromaattisissa harmonikoissa kaksi- ja kolmiäänikertaiset mallit olivat yleisiä jo 1900-luvun alussa. Kuitenkin vasta 1920–1930-luvuilla alkoi rekisterikoneistojen selvä kehittyminen nykypäivän rekisterikoneistojen suuntaan ja neliäänikertaiset kromaattiset harmonikat tulivat yleisiksi. Ensimmäisissä neliäänikertaisissa harmonikoissa voitiin vaihtaa vain yhtä äänikertaa päälle ja pois päältä samalla, kun kolme äänikertaa soivat jatkuvasti. Välipohja oli vaneria vielä 1910-luvulle tultaessa. Alumiinivälipohja alkoi yleistyä 1920-luvulla. Äänikertoina oli yleensä kolme 8′- ja yksi 16′-äänikerta.

1940-luvun aikana äänikertayhdistelmien määrä alkoi kasvaa. 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa alkoi 4′-äänikerta yleistyä käyttöön rekisterikoneiston kasvun myötä, mikä puolestaan antoi entistä enemmän äänikertavaihtoehtoja käyttöön. Myös soittimien paino alkoi nousta: vielä 1930-luvulla neliäänikertaiset haitarit painoivat alle yhdeksän kiloa, kun rekisterikoneiston kehittymisen myötä haitarin paino nousi 12–13 kilogrammaan. Konserttiharmonikoissa paino nousi noin 15 kilogrammaan.

Ensimmäiset cassotto-kuiluhaitarit tulivat 1900-luvun alussa, mutta cassotto-kuilu alkoi yleistyä vasta äänikertojen yleistymisen myötä 1950-luvulta alkaen. Cassotto on italiaa ja tarkoittaa suomeksi äänikammiota, äänikuilua. Äänikammiolla muutetaan siellä olevien äänikertojen äänenväriä pehmeämmäksi ja tummemmaksi verrattuna pintaäänikertoihin. Tämän myötä myös äänikertavalitsimien määrä lisääntyi täydelliseksi 14- tai 15-vaihtajaksi. Eija Kantolan isä Kalevi Kantola, on myös patentoinut cassotto-kuiluun liittyvän teknisen parannuksen. Parannelmaa valmistetaan Italiassa Fantinin muutamissa malleissa.

Melodiabassoharmonikan historiaa

Harmonikka on puskenut tiensä myös konserttilavoille. Tämän mahdollisti 1905–1907 Venäjällä ja samoihin aikoihin Ranskassa kehitettyjen melodiabassoharmonikkojen jälkeläiset. Soitintyypistä on käytetty myös nimitystä basettiharmonikka. Melodiabassoharmonikalla on mahdollista soittaa diskanttipuolen tavoin täysin kromaattisesti bassopuolella, jolloin soitin on täydellisesti polyfoninen soitin. Kuitenkin melodiabassoharmonikat levisivät laajalti vasta 1950-luvulta alkaen, jolloin bassokoneistoon oli tehty huomattavia parannuksia. Perinteisissä harmonikoissa käytetty Stradella-bassojärjestelmä vakiintui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa eli käytännössä heti julkaisunsa jälkeen.

Yhtenä maininnan arvoisista melodiabassoharmonikan kehittäjistä on italialaissyntyinen Giovanni Gagliardi (1882–1964). Gagliardi on hyvä tuoda esille, koska hän on ollut aikaansa paljon edellä haitarimusiikin saralla ja myös soitinkehityksessä.

Giovanni syntyi Croce Santo Spiriton alueella, joka on Castelvetro Piacentinon kaupungissa (Piacenzansan provinssi). 1902 Gagliardi osti ensimmäisen haitarinsa Luigi Savoialta (Croce, Veronan Piacensan välissä), harmonikanvalmistajalta, jonka kanssa Gagliardi teki yhteistyötä kehittääkseen haitarin sellaiseksi kuin itse halusi. Gagliardi oli ennen kaikkea muusikko, joka halusi parantaa harmonikkaa klassiseen musiikkiin sopivaksi. Vuonna 1905 hän alkoi kiertää Italiaa, 1906 hän oli Saksassa ja 1907–1914 välisen ajan Pariisissa. Pariisissa ollessaan hän hakeutui harmonikanvalmistajien luokse, jotta hänen ideansa melodiabassoharmonikasta onnistuttaisiin suunnitella teknisesti toimivaksi. Hän teki yhteistyötä erityisesti harmonikanvalmistaja Schenardin kanssa, joka oli Ranskassa asuva italialainen maahanmuuttaja.

Vuonna 1909 Gagliardi soitti harmonikalla konsertin, jonka ohjelmisto koostui ainoastaan klassisesta musiikista. Konsertti pidettiin Ranskassa Rue de Lyon -elokuvateatterissa (12e arrondissement). Seuraavana vuonna Gagliardi haki patenttia Ranskassa ”chromo-accordéon” näppäinjärjestelmälle nimellä Jean Gagliardi. Patentin jättämispäivä on 17.12.1910 ja hän saa myöntävän vastauksen patenttihakemukselleen 24.2.1911. Vuonna 1911 Giovanni julkaisi soitto-oppaan, joka oli kaksikielinen (ranska ja italia), ja hän opetti harmonikan soittoa Pariisissa.

Giovanni Gagliardin chromo-accordéon on näppäinjärjestelmien ja melodiabassoharmonikan historian kannalta hyvin mielenkiintoinen, sillä se on muihin aikalaisiinsa verraten edistyksellinen. Giovanni saikin koko elämänsä taistella tuulimyllyjä vastaan, koska hänen ideansa alkoi ottaa niin sanotusti tuulta purjeisiin vasta 1950-luvulla, kun melodiabassoharmonikat alkoivat yleistyä. Chromo-accordéon-näppäinjärjestelmä on viisirivinen. Patenttihakemuksensa kuvissa näppäimet ovat vaakariveissä, mutta Gagliardista otetuissa kuvissa soittimien näppäimet ovat vinoriveissä nykyisen käytännön mukaisesti. Patenttikuvassa vaakarivit helpottavat näppäinjärjejestelmän hahmottamista. Kuvassa yksi on diskantin näppäinjärjestelmä. A-kirjain on ranneremmi, joka tekstin mukaan on yleensä bassopuolella, mutta voidaan kääntää myös diskanttipuolelle.

Patenttihakemuksen selitysosassa Gagliardi kertoo hyvin tarkasti suunnittelemansa järjestelmän. Remmimerkinnästä päätellen c-ääni on uloimmalla rivillä nykyisen c-järjestelmän tapaan. Gagliardi mainitsee, että kaksi sisintä riviä ovat kahden uloimman rivin kertaumia. Missään kohdassa hän ei mainitse, miten näppäimistöt sijoittuvat soittimeen – patentissa on kyse vain näppäinjärjestelmästä. Niin ikään Gagliardi on antanut muunnosehdotuksia järjestelmälleen: c-äänen sijainnilla ei ole väliä, koska näppäinjärjestelmä on loogisesti itseään toistava. Harmillisesti Gagliardin ohjeiden perusteella on rakennettu vain yksittäisiä kappaleita haitareita, joten Gagliardin elämäntyötä soitinjärjestelmän kehittäjänä täytyy pitää vähäisenä, jopa olemattomana. Gagliardi on saanutkin eniten huomiota harmonikan soittajana.

Harmonikan valmistustuksen kehitys

Harmonikkatuotannon kappalemäärällinen kehittyminen 1900-luvulla liittyy paljon maailmanlaajuisiin kulttuurillisiin ilmiöihin. Koska Italia on harmonikkateollisuuden yksi kantamaista, oheinen kaavio Harmonikkojen vienti ja harmonikanvalmistajien määrä Italiassa 1850–2008 kuvaa hyvin länsimaisen harmonikkateollisuuden kehittymistä. Harmonikka on nuorena keksintönä muokkautunut hyvin pitkälti kysynnän mukaan. Tämä on yksi syy siihen, että käytössämme on lukuisia erilaisia näppäinjärjestelmiä niin kromaattisten ja diatonisten soittimien joukossa. Tämän lisäksi maailma, varsinkin Eurooppa, on tilkkutäkin kaltainen markkina-alue, jossa melkein alueelle kuin alueelle on muodostunut omia perinnehaitarimallejaan ja virityksiään. Esimerkiksi Ranskassa käytetään paljon niin kutsuttuja ranskalaismallisia haitareita ja musette-viritystä, kun puolestaan Saksassa ja Itävallan alueella käytetään niin kutsuttuja helinkonbassohaitareita.

Olen koonnut oheisen kaavion Fabrizio Menghinin tutkimuksesta L’industria della fisarmonica a Castelfidardo (vientimäärät), Rodolfo Borsinin tutkimuksesta Prodotto fisarmonica un caso aziendale, Castelfidardon kansainvälisessä harmonikkamuseossa olevassa ”Italialaiset harmonikanvalmistajat 1850–2003” -taulukossa, A Man And His Dream – an Illustrated History of the Accordion sekä vuonna 2008 alueella toimivien harmonikka-alan ammattilaisien arvioista.

Ensimmäinen, vuoteen 1897 sijoittuva, harmonikkojen myyntimäärän luku 5 500 on hieman epämääräinen. En tiedä tarkalleen, perustuuko tämä Italian vientitilastoihin, Castelfidardon alueella toimivien harmonikkatehtaiden tuotantomääriin vai johonkin muuhun. Lisäsin tiedon taulukkoon sen takia, että luku on Castelfidardon ja Italian harmonikkateollisuutta käsittelevästä kirjasta ja uskon, ettei lukua ole sotkettu muiden maiden tilastoihin. Kaaviossa kyseinen kohta on merkitty kirkkaan vihreällä värillä.

Valmistusmäärän viimeinen kaavio-osuus on merkitty keltaisella. Kyseessä on arvio, joka pohjautuu Menghinin tutkimuksen vuoteen 1998 loppuvaan arvioon, jonka mukaan italialainen harmonikkojen tuotanto on vakiintunut 20 000–25 000 kappaleen vuosimäärään. Kaavion viimeinen arvo on vuonna 2008 merkitty 25 000 harmonikan määrä, joka on castelfidardolaisen viritysyrityksen arvioon pohjautuva luku.

Yrityksien määrä Italiassa, punainen käyrä, on myös epätarkka kaavion viimeisien vuosikymmenien osalta. Luvut sinänsä ovat tarkkoja, mutta se ei kerro todellisten toimijoiden määrää. Tämä johtuu lukuisista tehdyistä yrityskaupoista, joiden perimmäinen tarkoitus – kuten yleensäkin markkinataloudessa – on saada yrityksen voitto-osuus suureksi. Italiassa lainsäädäntö on erilainen alle ja yli 15-henkisille yrityksille, joten kaksi pientä yritystä on toimijoille edukkaampi vaihtoehto. Esimerkiksi Scandalli ja Paolo Soprani -tuotemerkit omisti 1995 perustettu Menghini s.r.l.. Nämä tuotemerkit yhdistyivät 2003 Menghinin ja SEM-accordionsin fuusion myötä, jolloin perustettiin Suoni s.r.l.. Kaavion punaisessa käyrässä näkyy siis Menghini-, SEM- ja Suoni-yritykset, vaikka yritykset käytännössä muodostavat yhden kokonaisuuden. Kaavion tekovaiheessa on listalta poistettu sellaiset yritykset, joiden lopettamisvuotta ei ole voitu määrittää.

Kaavioon on merkitty kirjaimet A–E:

• A – Toisen maailmansodan edeltävä laajentuminen (1937)
• B – Toisen maailmansodan aikainen markkinoiden sulkeutuminen (1941)
• C – 1950-luvun harmonikkabuumi – suuren laajenemisen aika (1953)
• D – Suuren kriisin alku (1959–1961)
• E – 1990-luvun laman alku (1988)

Kaaviosta näemme, että ensimmäiseen maailmansotaan asti harmonikka-alan yrityksien määrä on kasvanut tasaisesti. Sotavuosien välissä 1920-luvulla tapahtui pieni laajeneminen, mutta ensimmäinen varsinainen viennin piikki (A) on tapahtunut juuri ennen toisen maailmansodan alkua. Sodan aikana tuotanto käytännössä tyrehtyi (B) ymmärrettävistä syistä, mutta hyvin nopeasti harmonikkakupla oli suurimmillaan. Vuosi 1953 oli harmonikanvalmistuksen piikki (C), jolloin harmonikkoja vietiin Italiasta maailmalle 192 058 kappaletta. Kupla alkoi murtua kolmannen ja viimeisen vientipiikin jälkeen vuodesta 1956 alkaen, ja 1960-luvun taitteen kohdalla (D) on pieni hengähdystauko, joka on mainittu suuren kriisin alkuna. 1990-luvun alussa ollut lama näkyy kaaviossa (E) alimpana piikkinä. Tuolloin haitareiden valmistusmäärät olivat noin 12 000 kappaleen luokkaa vuodessa. 1990-luvun lopulla valmistusmäärien on oletettu vakiintuneen 20 000–25 000 vuotuiseen vientimäärää. Keltainen alue on Marchen alueella valmistuneiden harmonikkojen arvio vuonna 2008. Markkinat kuitenkin muualla Italiassa ovat niin pienet, että kaavio näyttää, joskin alakanttiin, koko maan harmonikkojen valmistusmäärän. Vuonna 2008 alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi on myös vaikuttanut harmonikkojen tuotantoon. Vuosien 2013–2015 aikana muutamia yrityksiä on lopettanut tuotannon, joten voidaan olettaa myös vientimäärien tippuneen jonkin verran.

1950-luvulta alkaneen harmonikkojen rakennusmäärän vähentymisen yhtenä osasyynä pidetään musiikkikulttuurin murrosta, jonka aikana muut soittimet alkoivat tulla harmonikan tilalle. Populaarimusiikki valtasi markkinat.

Kaavio ei näytä kuitenkaan harmonikanvalmistuksen koko totutta, vaan hyvin helposti tuudittautuu uskoon, että kaikki harmonikat valmistetaan vain Italiassa tai Saksassa. Oheinen vientikaavio seuraa kohtullisen hyvin länsimaisen markkinatalouden ja länsimaisen musiikkikulttuurin kehitystä, mutta kaavio näyttäisi aivan toisenlaiselta, mikäli mukana olisi Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden sosialististen tavoitteiden mukaisesti tuottamat haitarimäärät Kiinasta puhumattakaan.

DDR:ssä valmistettiin 1972–1990 välisenä aikana harmonikkoja määrällisesti erittäin paljon. Parhaimmillaan, tai pahimmillaan, soittimia valmistui DDR:ssä 80 000 kappaletta vuodessa. Toinen luku, jota ei kannata edes yrittää saada mahtumaan samaan kaavioon, on 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä alkanut harmonikkojen massavalmistus Kiinassa. Maassa valmistettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä harmonikkoja noin 0,5 miljoonaa kappaletta vuosittain. Tämä luku on 2,6-kertainen määrä verrattuna Italiassa valmistettuihin soittimiin vuonna 1953 ja luku on 20-kertainen tämän päivän italialaiseen harmonikkatuotantoon verrattuna.

Kulttuurin vaikuttaminen harmonikan kehitykseen

Harmonikan kehittyminen ala-arvoisena teknillisenä laitteena pohjautuu harmonikalle tulleesta statuksesta aivan 1800-luvulta asti. 1830-luvulla englantilaiset concertinat ja ranskalaiset flutinat olivat hetkellisesti Englannin ja Ranskan ylempien yhteiskuntaluokkien suosiossa. 1840–1860-luvuilla alkanut harmonikkojen todellinen massatuotanto teki silloisista harmonikkasoittimista viimeistään rahvaan työväen soittimen. Soittimet olivat halpoja, niitä oppi helposti soittamaan, eikä soittimien vieminen paikasta toiseen tuottanut ongelmia, koska soittimet olivat varsin pieniä. Kansan keskuudessa oli myös kulttuurillinen aukko, koska ennen halpojen soittimien leviämistä vapaa-ajan musisointi oli ollut pitkälti yläluokan asia. Esimerkiksi piano oli kallis ja vaikeasti hallittava soitin.

Yläluokka piti harmonikkasoittimien ääntä kauheana: ääni oli räikeä ja soitin itsessään oli meluisa. Soittimet olivat teknillisesti niin kehittymättömiä, ettei niillä voinut soittaa yläluokalle sopivaa musiikkia. Yläluokka alkoi halveksua harmonikkasoittimia, mikä loi harmonikalle 1970-luvun loppupuolelle asti ulottuvan statuksen: harmonikkaa käytettiin kansantaiteellisissa tapahtumissa kuten häissä, tansseissa ja muissa juhlissa. Yläluokalle soitin ei kelvannut. Harmonikka alkoi jakaa ihmisiä kahteen leiriin.

Harmonikan heikko status on vaikuttanut harmonikan teknilliseen kehitykseen. Diatonisilla harmonikoilla ei pystynyt soittamaan niin monipuolista musiikkia kuin kromaattisilla soittimilla. 1800-luvun lopulla kromaattisuuden siirtyessä harmonikkaan kehitettiin uusi mullistava keksintö: soinnuttava bassokoneisto eli Stradella-bassokoneisto. Kehittymisajankohtaan nähden Stradella-bassokoneistoa voidaan pitää erittäin edistyksellisenä askeleena. Haitarista tuli yhdessä hetkessä uusi soitin, moderni harmonikka.

Harmonikka oli kehitetty suurta käyttäjäkuntaa palvelevaksi, mikä 1800- ja 1900-luvun taitteessa tarkoitti rahvasta kansaa. Harmonikka alkoi kehittyä yksipuolisesti käyttöperustan mukaan. Sradella-bassokoneistoa ei kehitetty klassista musiikkia varten, vaan koneisto vastaa juuri siihen kysyntään, jota tuon ajan harmonikansoittajat esittivät. Uusi bassokoneisto aukaisi kuitenkin uuden portin: harmonikalla pystyi nyt soittamaan klassista musiikkia. Täysin polyfonista soitantaa harmonikalla ei kuitenkaan vielä kyetty tekemään, koska melodiabassokoneisto ja -näppäinjärjestelmät olivat vasta tulossa. Tästä huolimatta harmonikka oli saanut mahdollisuuden nousta muiden klassisten soittimien rinnalle.

Harmonikkaa on yritetty aika ajoin saada tasavertaiseksi muiden soittimien rinnalle. Monet yritykset 1800-luvun aikana ja 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä ovat jääneet pienien piirien yrityksiksi. Tämä johtuu siitä, että ajan henki ja harmonikkasoittimien teknillinen kehitys ei ole antanut myöden soittimen kulttuuriarvon nousemiselle. Suomen harmonikkaliiton synty ja kehitys on hyvä esimerkki maailmanlaajuisesta harmonikan kehityksestä, sillä liiton juuret juontuvat juuri harmonikan korkeakulttuurimurroksen alkuun 1920–1930-luvulle ja liiton kehitys myötäilee täysin maailmanlaajuista ajan henkeä.

Harmonikan nouseminen niin sanotun vakavan musiikin piiriin alkaa 1940- ja 1950-lukujen aikana, jolloin harmonikan teknillinen kehitys oli niin pitkällä, että täysin polyfoninen soitanta oli mahdollista: convertor-järjestelmä alkoi yleistyä. Niin kutsutun vakavan musiikin kuulijakunta muodostui vasta 1970-luvun aikana. Harmonikan arvon nostaminen alkoi sävellettyjen klassisten kappaleiden pohjalta. Harmonikalle ei oltu kirjoitettu omaa musiikkia, joten pianosävellyksien ja isojen kokoonpanojen musiikkia oli typistettävä harmonikalle sopivaksi. Tämä herätti aluksi paljon paheksuntaa ja voimakasta kritiikkiä eri yhteiskuntaluokissa.

Harmonikan soittajiin nähden harmonikan nostaminen kulttuurin pohjasakasta ei käynyt käden käänteessä. Klassista musiikkia ei normaali kansa ymmärtänyt tai välittänyt kuunnella ja yläluokka paheksui vastavirtaan kulkemista. Harmonikan soittajien määrään suhteutettuna harmonikan esiinmarssi alkoi hyvin pienestä määrästä aktiivisia ihmisiä. 1940- ja 1950-luvuilla alkoi syntyä kansallisia ja kansainvälisiä yhdistyksiä ja kilpailuja. Niin ikään harmonikalle sävellettiin alkuperäisteoksia, jotka tähtäsivät pedagogiseen ja taiteelliseen toimintaan. Myös harmonikansoitonopetus alkoi järjestäytyä.

Harmonikka joutui väistymään kitaramaailman edestä 1950- ja 1960-luvuilla. Harmonikka-alan järjestäytyminen ajoittuu aikaan, jolloin harmonikkamusiikin pelättiin kuolevan. 1970-lukua voidaan pitää harmonikan esiinmarssina, jolloin harmonikka pääsi monessa maassa korkeakoulutasolle. Harmonikkakulttuurin nostajina ja toisaalta myös vakiinnuttajina oli pieni joukko ihmisiä. Tämä ”eliitti” oli antanut harmonikalle uuden elämän, sillä ilman muutosta ja monipuolisuutta kulttuuri kuin kulttuuri kuihtuu – kysymys on vain ajasta. Syntyi kuitenkin jakolinjoja. Uusi moderni musiikki ei kohdannut kuulijaryhmää. 1970-luvulla alkoi kasvaa sukupolvi, joka arvosti niin uudenlaista harmonikkamusiikkia kuin myös perinteistä harmonikkamusiikkia. Kaksi ajatusmaailmaltaan erilaista ryhmää alkoi sulautua arvoasteikolla yhteen. Kiitos tästä kuuluu korkeakoulutukselle.