Sykettä, historiaa ja taidetta

Niin se aika vaan kulkee. Kirjoitushalua on ollut, mutta aikaa kirjoittamiselle ei niinkään. Sinänsä sääli, sillä ajattelen usein, miten jätän jälkeni historian tutkijoille. Kirjoittaminen on yksi tärkeimmistä jäljistä mitä voin siis tehdä. Toivottavasti nämä blogit, lehtiartikkelit, nauhoitteet yms. mediat eivät häviä vuosien saatossa. Miksi tehdä itsestä jälkiä aikavanaan? Jaa’a. Kait minulla on sisäinen halu näyttää ihmisille osaamistani ja ennen kaikkea näyttää tahtopohjaista esimerkkiä.

Tämä blogaus on erityisen pitkä ja se jakaantuu kahteen osaan. Yleisiin kuulumisiin sekä 1940-luvun laihasmallin maskin tekemiseen. Kannattaa siis katsoa otsikoita ja poimia mielenkiintoiset kohdat luettavaksi, mikäli teksti tuntuu muuten liian pitkältä luettavaksi.

Yritysrintamalla kuhisee

Kulunut kesä oli ennätyksellisen lämmin. Tämä vaikutti ennen kaikkea asiakasmääriin kesä- ja heinäkuussa. Asiakkaita ei juurikaan ollut. Soittaminen oli suorastaan epämukavaa kuumuuden takia. Haitarin ollessa sylissä, jokainen soittaja voi vain miettiä kuinka paljon soittimen ja kehon välinen paljesuoja lämmittää. Toisaalta elokuun alusta asti on ollut jatkuvasti noin viikon, kahden työjono. Työt lisääntyivät sitä myöden kun säät viilenivät. Kiitos kaikille asiakkaille ja ylipäätään yhteyttä ottaneisiin henkilöihin! Olette parhaita. Muutamia kohokohtia viimeaikojen töistä seuraavassa blogauksessa.

Pitkän tauottoman työjonon ja muutamien mielenkiintoisien harmonikka-asioihin liittyvien tarjouksien ja kyselyjen pohjalta voin tyytyväisenä sanoa, että olen saanut jonkinlaisen luotettavan aseman monien henkilöiden silmissä. Hyvä kellon on kuulunut kauas.

Soittoa

Haitarin soittaminen on ollut hieman vähässä kesän aikana ja sen jälkeenkin. Päivisin, kun viritän haitareita ja on soittimien kanssa tekemisissä koko ajan, niin energia menee pitkälti työntekoon. Iltaisin ei olekaan enää aikaa harjaannuttaa sormiketteryyttä partion takia saatikka olisi edes jaksamista jäljellä. Ei se haitarin soundi ole loppupeleissä niin elegantti.

Nyt syksyn turvin olen kuitenkin alkanut säveltää. Saa nähdä mitä tuosta yhdestä raapustuksesta tulee. Tyylillisesti työstön alla oleva kappale menee Piazzolaan päin. Kappaleen kulku pohjautuu vahvaan bassoriffiin, jossa sekoitan perusbassoja ja sointuja keskenään. Perinteisen A/am tai E/em -rämpytyksen sijaan sopivia sointuja ja perusbassoja ovat esimerkiksi G/Em, G/a, Fis/hm, Fis/d. Onhan nuo ihan perussointuja, mutta haluan bassopuolelta enemmän kuin mitä perusvalssi voi antaa. Tietynlaista kunnianhimoa havaittavissa.

Partio

Nykyään elämäni painopisteet ovat pitkälti partiossa ja harmonikoissa. Välillä menee vähän sekaisin, että kumpi on se oikea työ. Suoraan jos sanon, niin mieluummin tekisin päivätyön partiossa kuin haitareiden kanssa. Sen verran yhteisöllinen ihminen olen, että näen mieluummin kasvavien lapsien riemua ja opetan heitä erinäisillä arvoilla kuin viritän. Vapaalehdykkään tai minuun ylipäätään tutustuneet henkilöt voivat vain arvailla, mikä se työmäärä on tämän haitari-Viljon takana. Tuplatkaa arvionne tuntimäärä, niin päästään partio-Axuun. En millään tavalla väheksy tekemääni työtä haitariasioissa enkä ole lyömässä hanskoja tiskiin. Monia isoja haitariasioita on vielä tulossa. Tuntuu vain siltä, että haitari on tapa elättää itseni ja partio on tapa elää.

Kesän eräs mielenkiintoismmista anneista oli partiolaisten suurleiri Kilke Evolla, Lammilla. Olin Raffu-nimisen alaleirin toimiston raksakymppinä ja parhaani mukaan autoin myös oman savuni toiminnoissa. Tutustuin heinä-elokuun vaihteen aikana useisiin uusiin ihmisiin. Matkalta tuli nainenkin kainaloon toistaiseksi sopimuksella – so far so good. Leiri onnistui monilta osin hyvin, mutta aina on niitä ei-toimivia asioita, mitkä pääosin muodostuvat paperipartiolaisten visioista ja käytännön toteutuksen eroista. Näitä epäkohtia tosin harva leiriläinenkään edes huomasi. Jälkeenpäin ajateltuna täytyy sanoa, ettei tuosta leiristä tullut niin vahvoja muistoja kuin esimerkiksi Eurojamboreelta 2005.

Paras leirimuisto on kuitenkin helppo valita. Avajaiset. Se oli niin huikea spektaakkeli kuin olla ja voi. Miten ihmeessä 10 000 ihmistä oli mahdollista pitää niin hiljaa koko esityksen ajan? Esitystä on suorastaan mahdoton kuvailla. Se oli maaginen, kansallishenkinen, musikaalinen, sirkusmainen… Tekijät osasivat käyttää hiljaisuutta ja tarttuvaa toistoa musiikissa tehokeinoina.

Nyt onkin seuraava projekti menossa: Maailmanjamboreen Home Hospitality 2011. Syksyn ja kevään mittaan on luvassa matkoja Ruotsiin ja järjestelyä jos jonkinlaista. Vastuulleni kuuluu siis noin 1000 henkilön majoittaminen ensi kesänä Suomessa ja siihen liittyvät oheisasiat, kuten pienen ohjelman järjestäminen vierailujen yhteyteen.

Kotipuolessa lippukunta voi hyvin ja asiat pyörivät joutuisasti. 24 uutta jäsentä tuli syyskauden alussa ja kahdeksan ryhmän lippukunnasta tuli yhdeksän ryhmän lippukunta. Teen pieniä organisaatiomuutoksia, joilla korjaan ikäkausien toimivuutta ja pitkällä aikavälillä johtajaresurssien riittävyyden.

Se partiosta tällä erää.

Historian tutkimista

Harmonikan historiaa olen alkanut tutkia syvällisesti verrattuna aikaisempaan. Hyvän lähtöstartti tuli toukokuussa, kun olin Tampereen yliopistolla kokoustamassa useiden harmonikkaihmisien kanssa harmonikan historiasta. Lyhykäisyydessään kokouksen lopputulos oli se, että Suomen harmonikan historia kirjoitetaan kokonaisuutenaan yksiin kansiin. Oma vastuualueeni on kirjoittaa suomalaisesta harmonikanvalmistuksesta. Tällä hetkellä teen ruohonjuuritason työtä tekemällä haastatteluja ja etsimällä tietoa milloin mistäkin. Kirjan pitäisi olla kasassa vasta 2014 – 2015, jos kaikki menee hyvin. Silti tuntuu, että pitäisi olla jo kirjoitustyötä tekemässä, sillä aihealue ja tutkittavan ajanjakson pitkä aikajänne tekee työmäärästä valtaisan.

Heinäkuussa tein haastatteluja Kouvolassa. Oy Harmonikkan vanhat työntekijät antoivat hyvän kuvan siitä, millaista työ on ollut nimen omaan tehtaan rakennuspuolella, ei niinkään myynnin ja hallinnon puolella. Tehtaan historiaan liittyen teen Suomi-tourneen ensi viikolla. Tulevissa haastatteluissa saan lisää tietoa Oy Harmonikan, Elomaan sekä Viipurin tehtaan historiasta.

Kouvolan tehtaan historia on vielä minulla hyvin alkutekijöissä – täydellistä kokonaiskuvaa ei ole. Sen sijaan Nestor Kukkolan, eli Viipurin tehtaan ”pääjehu”, historia alkaa olla pääpiirteittäin tiedossa. Kuitenkin ennen yhdenkään tekstin ilmestymistä on tehtävä satoja tunteja työtä. Varsinkin Viipurin tehtaaseen sisältyy niin paljon limittäisiä asioita, että kokonaiskuvan ymmärtäminen on haastavaa.

Vaikka olen kirjoitustyössäni erittäin kriittinen, ja jopa lyön päätäni seinään ylikriittisyyden takia, olen jossain määrin samaistunut Nestor Kukkolaan. En voi mitenkään välttää sitä tosiasiaa, että oma aikajanani menee pitkälti samoin kuin Nestorilla. Kaikki on lähtenyt pienestä, toimintaa on pyöritetty tietyllä tavalla, kunnes pääoma on riittänyt seuraaviin hankintoihin. Unelma tulee lähemmäksi pala palalta, vaikka välillä asiat menevät niin pitkän kaavan mukaan, että miestä syödään elävältä. Toisaalta alan ymmärtää, että miksi suomalainen harmonikkateollisuus ei lähtenyt käyntiin kytkintä nopeasti nostamalla, vaan aloitusta on pitänyt realiteettien takia liu’uttaa. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että asiat ovat tapahtuneet juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Niinhän se on minunkin tapauksessani. Asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, oikeilla henkilöillä ja oikeissa paikoissa.

Samaistumisestani huolimatta uskon pystyväni tutkimaan harmonikan historiaa objektiivisesti.

Liittyen tähän harmonikkatoimintaan, minulle on tullut eteen mahdollisuus hankkia iso harmonikkakokoelma. Tarkoitus on saattaa haitarit näytille Naantaliin perustettavaan kulttuuritaloon. Kiinnostuneet sijoittajat voisi ottaa yhteyttä minuun henkilökohtaisesti mahdollisimman nopeasti.

---

Maskin tekeminen pyöreäkulmaiseen funkikseen

Sopivasti harmonikan historian tutkimisen yhteydessä sain riemullisen haasteen eteeni. Asiakkaan pyörekulmaisessa funkkismallissa (laihasmalli) oli alkuperäisen maskin sijasta puinen maski. Paksu puu ei todellakaan soinut niin hyvin kuin ohut selluloidi – soittimen ääni oli vääristynyt alkuperäisestä äänestä. Työpyyntönä oli uuden maskin tekeminen.

Noh – mikäs siinä. Työtunteja oli luvassa niin paljon, että alusta asti oli selvillä, että en saa työtuntejani rahana ikinä takaisin, ellei kyseessä olisi äveriäs ja antelias asiakas. Työstä tuli siis niin sanottu pitkäaikaistyö, jota tehdään silloin kun aikaa on, jos on. Onneksi työn tilaaja oli entuudestaan tuttu.

Käytännössä piti lähteä ihan nollasta liikenteeseen. Mistä materiaalit, miten tuo tehdään, teenkö näin vai näin vai näin… Oli pohdittava paljon yksityiskohtia ennen tekemistä ja tehdä kokeiluja. Tammisen Topilta sain muutamia vinkkejä, mitä tuli kohokuvioiden listojen tekemiseen. Aki Lievosen, ehkäpä viimeisestä, haastattelusta sain tietooni miten näitä maskeja tehtiin sota-aikana. (Suuri kiitos tästä nauhoitteesta eräälle asiakkaalleni, video on avain moneen historialliseen asiaan.)

Mallinnos

Projekti lähti käyntiin, kun maskin kuviointi piti kopioida toisesta maskista paperille. Vaihtoehtona oli ottaa vanhan maskin kangas irti ja piirtää ääriviivat paperille maskin nurjalta puolelta ja edetä tästä sitten seuraavaan vaiheeseen. Päädyin kuitenkin menetelmään, jossa en irroittanut mallista kangasta ollenkaan. Koin kankaan arvokkaan oloiseksi, vaikka se olikin nähnyt jo parhaimmat hetkensä. Laitoin leivinpaperia maskin päälle ja lyijykynällä tiuhaa sivuttaisliikettä tekemällä toin ääriviivat esiin paperille. Toki on olemassa leivinpaperinkaltaista hyvää kopiopaperia, mutta meni se tuollakin. Leivinpaperi on vain älyttömän liukasta, eikä siihen oikein tartu mikään kunnolla.

Maskin kuviointi on jossain määrin symmetrinen ja se jakautuu keskilinjastaan selvästi ylä- ja alaosaan. Kohokuvioinnin takia ääriviivatyö oli tehtävä kahdessa osassa. Niin ikään kopioitavana oleva maski ei ollut suora levy, vaan sen kaarevuus toi haastetta työhön. Kopioinnin jälkeen ylä-  ja alaosat piti yhdistää toisiinsa normaalille paperille. Tämä oli yksi projektin mukavimmista vaiheista, vaikka monireikäisen maskikuviointiin mahtuu älyttömästi työtunteja ja viivoja. Apuna kopioinnissa käytin valopöytää. Lyijykynä vaihtui samalla ohueen tussiin, jotta sain viivoista selviä ja taustaan nähden suuren kontrastin. Tarkoitus oli nimittäin skannata piirustus tietokoneelle ja kääntää skannaus suoraan cad-ohjelmalle.

Heh heh. Ei mennyt niinkuin Strömsö(ö)ssä. Linuxille olevat lukuohjelmat kyllä toimivat ja sain skannauksesta 2D-kuvan. Mustat ääriviivat olivat kuitenin muuttuneet tuhansiksi pieniksi viivoiksi. Ohjelma jostain syystä ikään kuin derivoi kaarevat viivat tuhansiksi pieniksi pisteiksi ja oli yhdistänyt kahden pisteen välit säännöllisen epäsäännöllisesti. Meni siinä motivaatio kuvion teettämiseen muotiksi esim. metallille. Toki tämä on vielä mahdolista eri ohjelmia ja käyttöjärjestelmää käyttämällä.

Kuviota piirtäessä huomasin muutamia symmetriavirheitä, jotka korjasin omiin vedoksiini. Työn alla oleva maski ei ole siis täysin kopio vanhasta.

Muottien valmistaminen

Tärkein oli nyt tallennettu. Seuraavaksi mallista piti mitata profiilit ja kulmapyöristykset. Pyöristykset oli erittäin hankalia määrittää, sillä missään kohdassa maskia ei ollut 90-asteen tai muita helppoja kulmia mittauksien tekemiseksi.

Kokeilin ensin kulmien pyöristämistä muovailuvahalla. Painoin muovailuvahaa maskin sisäpintaan ja kopioin sisämuodon vahaan. Vahan kovetettua aloin hioa muottia kunnes pyöritykset näyttivät hyviltä. Lopputulos oli kuitenkin alkuperäistä pienempi, eikä näitä vahamuotteja voinut käyttää jatkossa – eikä se ollutkaan alkuperäinen tarkoitus. Sain kokeilusta sen verran itsevarmuutta, että seuraavat muotit tekisin kovasta puusta. Kulmien tekeminen oli mahdollista niin sanotusti käsikopelolla: ”Tuo näyttää hyvältä, mennään tuolla”. Onkohan tämä sitä käsityöläisen ammattitaitoa?

Tein kolme taivutusmuottia. Päätypalat sekä pitkä keskiosa. Tämän lisäksi oli tehtävä kuviomuotti. Taivutusmuottit tein punapyökistä. Aluksi tein pitkän profiilin, josta myöhemmin irroitin päätypalojen aihiot. Sain kuin sainkin mitattua päätyprofiilin alkuperäisestä mallista. Mittaustuloksista sain tehtyä tietokoneella 1:1 piirrustuksen, jonka liimasin puuhun ja aloin tehdä kallistuksia. Olisin tehnyt suurimman kallistuksen mieluusti vannesahalla, mutta koska käytössä oleva saha oli niin surkea, niin sirkkelillä tuli tuokin tehtyä. Täytyy kuitenin sanoa, että se ei ollut kivaa saatika järkevin etenemistapa. Vaikka on hyvä terä, niin silti tuntui puun kovuuden olevan vähän liikaa – paksuudesta puhumattakaan. Pinnan viimeistelyn tein nauhahiomakoneella. Lopputulos oli mieluisa, kuten kuvasta näkyy.

Pääaihiosta irroitin kaksi palaa päätypalojen muotiksi. Palojen kulmat pyöristin täysin käsivaraisesti nauhahiomakoneella, kun muitakaan järkeviä koneistusvaihtoehtoja ei juolahtanut mieleen. Samalla tein työn pahimman virheen, mikäli verrataan tekemisiäni Aki Lievosen neuvoon. Päätypalojen muotti olisi pitäny olla yksi iso pala kahden erillisen palan sijaan. Isolla muotilla selluloidin taivutuksen jälkeen selluloidi olisi pitänyt vain leikata kahteen. Minulla oli tilanne se, että piti työstää kaksi päätypalaa täysin erikseen.

Suuri taivutusmuotti tarvitsi myös vastapalan. Sen tein erinäisitä jäteosista, mitä nyt sattui olemaan pöydän alla. Balsa oli hyvä puu työstettävyytensä vuoksi. Pehmeän puun käyttöä puolsi myös se, ettei ollut tarkoitus tehdä muottia, joka kestäisi 100 taivutusta. Tein jätevanereista L-muotoisen ahkion, joka täytin lähes nelikulmioksi balsalla. Päämuottiin liimasin hiomapaperit kiinni. Seuraavaksi sitten vain hiomaan vastapala esiin. Toki ennen hiontaa käytin muita työvälineitä, kuten puukkoja, talttoja yms. suurien paljon poissaamiseksi

Taivutukset

Muotit olivat valmiina ja alkoi varsinainen maskin työstö. Minulla ei ollut selluloidia yhtään liikaa. Käytännössä materiaalia oli vain yhteen virheeseen – ja tietenkin se yksikin virhe tuli tehtyä. Keskipalan korkeus ja samalla taivutuksen pituus oli yli 40 cm ja sen oli onnistuttava kertaheitolla. Kokemukseni selluloidin käytöstä tällaisessa tilanteessa oli mitätön, joten päätin lähteä liikkeelle opitusta: höyrystin ison palan selluloidia taipuisaksi asetonilla ja laitoin muottiin kuivuman.

Heh heh. Ei mennyt niin kuin Stömsössä.

Otin seuraavaksi käyttöön Lievosen mainitseman vanhan menetelmän: lämmitin selluloidipalan kuumalla vedellä ennen taivutusta. Tässäkin oli haasteensa, sillä yksikään omistamani astia ei ollut riittävän iso, jotta taivutettava pala olisi mahtunut kuumaan veteen kokonaisuudessaan. Jopa keittiön lavuaarit olivat liian pieniä.

Toisekseen en tiennyt kuinka suuren lämpötilan selluloidi vaatisi taipuakseen. Ensin kokeilin niin kuumalla vedellä kuin hanasta tuli (runsas 50 celsiusastetta). Selluloidi oli jäykähköä ja se taipui hieman. Käytännössä tällä lämpötilalla ei tehty muuta kuin poltettu näppejä. Suurin ongelma oli se, että selluloidi kovettui jäykäksi sekunneissa, eikä sitä ehtinyt saada muotteihin puristukseen ennen kuin oli myöhäistä. Selluloidi meni suoraksi levyksi jäähtyessään, eikä taivutus onnistunut ensimmäisellä yrittämällä kuin puolitiehen. Tämä kieli sitä, että muottien ja puristuksen on oltava riittävän vahvat ja tekijän nopea.

Suunnitelma vaihtui hanavedestä keitettävään veteen. Paras tilanne olisi ollut, jos käytössä olisi ollut jatkuvalämmitteinen liekki ja iso pata täynnä kiehuvaa vettä. Tämä olisi ollut toki järjestettävissä lippukunnan muonituskalustolla, mutta en siten jaksanut raahata kosaania, kaasupulloa, kattiloita toisesta kaupungista työpisteelleni. Toinen kysymys oli sitten hygienia – liukeaako selluloidista jotain vaarallista aineita veteen ja sitä kautta kattilaan?

Turhien riskien välttämiseksi laitoin keittiön isot kattilat täyteen vettä, kattilat hellalle ja hellan levyt täysille. Ainoa riittävän kookas allas oli löytynyt vessasta. Sekin nippa nappa. Aina vettä lisättyäni laitoin kannen altaan päällä, jotta vesi olisi pysynyt mahdollisimman kuumana. Huomasin, että veden lämpötilan laskeminen alle 90 celsiukseen vaikeutti jo selvästi työstöä. Tilanne tarkoitti siis sitä, että piti olla nopea ja yrittää välttää näppien polttamista. Pihdeistä huolimatta tuli kohtalaisen kivuliaita hetkiä kuuman veden kanssa.

Taivutus kuitenkin onnistui ja verraten ensimmäiseen vedokseen, tulos oli erinomainen.

Päätypalojen muottivirheen takia totesin, että kulmat oli parasta pyöristää asetonilla eikä kuumalla vedellä. En ehkä olisi osannut valmistaa sopiaa vastakappaletta, jotta puristusmuotti olisi ollut mahdollinen (3d-jyrsimellä onnistuisi…).  Koitin pienien palojen taivutusta ensin normaalilla alle 1 mm paksulla selluloidilla ja sen onnistuttua tein kulmat paksulla selluloidilla. Nurkat olivat työläitä venyyttää. Hieman tuskailin, että repeytyykö selluloidi, vai venyykö se vielä vähän… Lopulta teippiä päälle ja palat kuivumaan. Noh – pitihän se arvata, ettei taaskaan mennyt niinkuin Strömsössä. Teipit tekivät muotista ja selluloidista limaisia. Sitten vaan leikkaamaan ylimääräiset palat pois ja hiomaan palat kauniiksi.

Vesilämmitetty selluloidi ja asetonilla notkistettu selluloidi käyttäytyvät täysin eri tavalla keskenään. Siinä, missä vesilämmitteinen selluloidi taipuu tasaisesti, asetonilla pehmennetty puolestaan venyy ja muokkautuu kuin piparitaikina. Lämmittäminen pitää selluloidin rakenteen kovana ja materiaali käyttäytyy kuten ihmisen sormi. Sormi liikkuu nivelien kohdilta ja sormi muuttaa muotoaan näennäisesti, vaikka sormen rakenne on sama koko ajan. Asetoniselluloidi puolestaan on kuin muovailuvahaa. Sormenjälki sulaa näkyviin materiaalin pintaan pysyvästi varsinkin, jos selluloidiin on päässyt imeytymään likaa asetonia. Asetoniselluloidi tarvitsee aina tuen, mitä vasten se kiinnitetään. Eli jos maskilla olisi kestävä runko, niin asetonia olisi voinut käyttää taivuttamiseen.

Sitä en tiedä, miten vanhaan aikaan päätypalat kiinnitettiin keskipalaan, mutta itse käytin asetonia. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut järkevämpää tehdä ensin kuvio isoon keskipalaan ja sitten vasta yhdistää päätypalat kuvioituun keskipalaan, mutta kun mentiin väärin päin puuhun, niin sitten mentiin. Päätyosien yhdistämisen jälkeen kiillotin maskin ja viimeistelin sovituksen soittimeen. Seuraavaksi asetin kuviomuotin maskin päälle ja raaputin neulalla leikattavien reikien ääriviivat selluloidiin näkyviin. Sitten reiät jokaiseen irroitettavaan aukkoon.

Kuvion tekeminen

Alkoi yksi projektin vaativimmista vaiheista, sahaus. Kyse ei ole niinkään vaativa laji teknisesti, mutta visuaalisesti. Joka ikinen aukko piti sahata irti ja pyrkiä täydellisyyteen. Nopeasti kuitenkin huomasin, ettei käsipelillä ole mitään mahdollisuutta päästä silmää mielyttävään tarkkuuteen. Sahauksen jälkeen oli siis jokainen reikä vielä viilattava kauniiksi. Ymmärsin pian, että aukot olisi pitänyt piirtää maskin taustapuolelle. Tällä olisi vältetty maskin taivutuksien osuminen sahausalustaan. Tyhmästä päästä kärsi vapaa-aika.

Sahaus olisi ollut työstettävissä esimerkiksi koneistamalla tai vesisuihkulla. Jos seuraava kerta tulee, niin pitää saada piirustukset CADilla toimivaksi ja sitten ylipäätään löytää sellainen tekijä, joka suostuu tekemään tällaisen työn. Taivutettu selluloidi on nimittäin haastava (=kallis) työstettävä cnc-koneilla, kun kuvio tulee kovin lähelle taivutusta. Kolmannekseen tarvitaan asiakas, joka maksaa kaiken lystin.

Enää viisi asiaa jäljellä, yey!

Maalaus, kohokuviot, timantit, kangas ja kiinnitysreikien tekeminen.

Vanhoissa kouvolalaisissa peleissä, kuten tässäkin, maalaukset oli toteutettu selluloidimaalilla. Ehdottomasti paras selluloidimaalin puolista on se, että hionnan ja kiillotuksen jälkeen pinta on siisti ja kirkas. Käytin kuvioinnin maalauksessa samaa tekniikkaa kuin olin oppinut Italiassa sillä erotuskella, että käytin vesipohaista emalimaalia sekä öljypohjaista enkä vain öljypohjaista. Vesipohjainen maali levittäytyy paremmin ja siksi se sopi paremmin suuriin pinta-aloihin (valkoinen). Uppokuviot tein öljypohaisella kultavärillä.

Ennen maalaamista oli kuitenkin todettava, että työkaluvalikoimasta ei löytynyt sopivaa työvälinettä uppokuvioiden tekemiseen. Muistin ala-asteajoilta, että on olemassa eräänlainen pieni kourutaltta, mitä käytettiin tietynlaisen materiaalin kaivertamiseen. Kaiverretun pinnan päälle sitten laitettiin väriaineet ja tehtiin vedoksia paperiin. Kysymys kuuluikin, että mikähän taidelaji oli kyseessä? Ala-asteestakin oli vierähtänyt jo 11 vuotta…

Avainsanaa piti siis etsiä ennen työkalun löytymistä. Kuten usein, Wikipedian ja Googlen jälkeen, paras ystävämme on Facebook. Tein nykypäivän normisetin: katsotaan ketkä ovat online ja sitten pommitetaan kysymysillä potentiaalisilta tietäjiltä. Muutaman henkilön jälkeen löytyi vastaus. Kyseessä oli linoleikkuu ja linoleikkuutyövälineet. Mistäs näitä sitten saa? Kaikki vihjeet johtivat turkulaiseen taidekaupaan, joka lopetti toimintansa vuosikymmenien palvelun jälkeen kuukausi liian aikaisin! Sitten ei auttanut muuta kuin mennä kaupasta kauppaan ja kysymään tuotevalikoimaa. Lopulta löytyi, jopa aivan Turun torin kulmalta.

Kokeilin leikkuuvälineitä ensin hukkapalaan ja totesin, että työkalu on hyvä. Terävalikoimastakin löytyi sopiva terä. Lähdin tekemään kuvionteja samalla tavalla kuin olin oppinut ensimmäisessä kesätyössäni enoni pajalla piirilevyjen tekemisen. Aloitin niistä kohdista, jotka tulivat pohjalle ja tämän jälkeen siirryin korkeampiin kohtiin (maalikerroksien määrä; ”layers”). Nopeasti kävi ilmi, että oma käden koordinaatio ei ollut niin hyvä kuin 1930- ja 1940-lukujen mestareilla. Urat menivät kutakuinkin sinne minne piti, mutta ei niin hienosti kuin olisin halunnut. Kullan värin leivitin urien kohdalle ja pyyhin ylimääräiset kankaalla pois.

Kullan laittamisen jälkeen vuorossa oli valkoinen väri. Valkoisen kuivuttua, piti tehdä ääriviivat kuvioille. Harmillisesti valkoinen väri on mustaa vasten niin arka, että alle puolen millin heitto ääriviivoissa näyttää pöyristyttävältä. En siis ollut tyytyväinen viimeistelyuriin. Vaihtoehtona oli tehdä tai jättää tekemättä; päätin tehdä. Metrin, kahden päästä maski toki näyttää mestariteokselta.

Kohokuviot olivat kolmivärisiä symmetrisiä nauhoja. Lähtökohtana oli sama kuin aiemminkin – suorana levynä olevaa materiaalia oli olemassa, kaikki piti työstää.

Kultaprokadi on koristemareriaali, jonka pohjalla on kangas. Se ei reagoi asetoniin niin kuin selluloidi, sillä se ei sula pienestä pisarasta. Tämän vuoksi yhdistin mustan selluloidilevyn kultaprokadin kangaspuolelle ja leikkaisin siitä noin 3 mm leveitä siivuja. Onneksi olin hankkinut keväällä hyvän leikkurin, jolla pystyin tekemään suorat leikkuut. Vastaavasti kultaprokadin ympäri tulevat mustavalkokoristelistat tein laittamalla kaksi levyä kiinni toisiinsa asetonilla ja leikkaamalla oikean kokoisia suikaleita. Tämän jälkeen kiinnitin kultaisen keskiosan laitoihin suorakulmaista muottia hyväksi käyttäen.

Koholistojen kiinnittäminen tapahtui niin ikään asetonilla. Tarkkana piti olla, etteivät palat menneet vinoon tai, ettei asetonin höyryt tehneet höyrymäisiä jälkiä mustaan kiillotettuun pintaan. Jälkikäteen ajatellen paras olisi ollut kiinnittää nauhat pikaliimalla. Nauhat alkoivat vetää kuvioitua runkoselluloidia itseensä eli keskikohdasta maski siis alkoi taipua ulospäin. Onneksi maski on urassa soittimessa, minkä ansiosta maskin lievä taipuneisuus ei näy eikä tunnu.

Timantit laitoin kiinni esiporattuihin kuoppiin. Osaan laitoin liimatipat alle, osa pysyi hyvin muutenkin paikoillaan. Normaalisti timantit kiinnitetään lämmön avulla, mutta jälleen kerran totesin, että pitäisi hankkia irrallinen keraaminen levy, siihen pelti ja metallinpala vastukseksi ja kokeilla sopiva lämpötila. Ehkä ensi kerralla sitten.

Ennen kankaan laittamista kiinnitin maskin takapuolelle vielä tukiriman, jolla tukevoittaa muutoin hyvin elastista maskia. Tuore, vastamuokattu selluloidi on hyvin taipuisaa, joten aikoinaan maskeja tehdessä ei kenelläkään ole voinut olla tiedossa sen haurastuminen ja kovettuminen. Älkää kuitenkaan yrittäkö korjata vanhoja taipuneita selluloidimaskeja lämpimällä vedellä! Se on turmio saman tien. Selluloidi nimittäin palautuu lähtömuotoonsa kuumassa vedessä, eli suoraksi levyksi. (Pitkään muodossa ollut selluloidi voi käyttäytyä toisin…)

Naantalin ainoa kangaskauppa lopetti näköjään viikko liian aikaisin – siispä Raisioon hakemaan kangas. Löytyi juuri sopivan harsomaista kangasta, joskin hieman liian vitivalkoista.

Lopputulos

Olen merkinnyt työvihkooni projektin työtunneiksi 90, mutta voisin veikata, että tästä puuttuu 10 – 20 tuntia. Noh – kuka sitä noin 4000 euroa maksaisi tällaisesta työstä, jonka lopputulos on kouluarvosanalla vain 8 tai korkeintaan 9? Miksi edes minä lähdin tekemään tätä projektia? Hulluutta ja empiiristä menetelmien tutkimista. Kokeilun ja tiedon halua. Toisaalta sain hyvin paljon ymmärrystä siitä työmäärästä, mitä aikoinaan Kouvolan ja Viipurin tehtailla on tehty.

Uskoisin, että työn lopputulos olisi nostettavissa, jos tekisi päätymuotit uudestaan ja suunnittelisi kunnollisen työlinjan. Niin ikään lähemmäksi täydellisyyttä päästäisiin kuvion koneistuksella. Käsipelillä tosin jää se aito kädenjälki näkyviin, mikä löytyy myös vanhoissa peleissä.

Jos joku kysyy minulta, että tekisinkö hänelle samanlaisen maskin tai vaikka maskin johonkin Kravattimalliin, niin en tiedä mitä vastata. Ehkä, mutta ei vielä. Varmasti myös muu työtilanne vaikuttaa työtilauksen hyväksymiseen. Toisekseen, seuraavan maskin hinta on kovempi kuin se, minkä tästä työstä saan. Silti seuraava kappale on prototyyppi.

Sain suurta ylenmuudentunnetta, kun soitin pyöreäkulmaisella funkkiksella uuden maskin kanssa. Se oli pieni ja hieno palkinto suuresta työstä.