Stradella

Alkusanat

Stradella oli 1800-luvun lopulta toisen maailmansodan lopun kynnykselle asti erittäin tärkeä harmonikkakaupunki tuotemerkkien Dallapè, Maga Ercole ja Cooperativa L’armonican kautta. Myös tuotemerkki Salas sekä monet muut suomalaisille tutut merkit ovat lähtöisin Stradellasta. Kaupunki sijaitsee noin 60 kilometriä Milanosta etelään, Pavian alueella. Kaupunki on Castelfidardoa hieman pienempi noin 10 000 asukkaallaan. Stradellan keskusta on alueena pieni ja kaupungissa on osittainen ruutukaavoitus. Kaupunki ei ole kukkulan päällä kuten Castelfidardo, vaan kaupunki on vuoriston juurella.

Vuonna 2008 Stradellassa oli kuusi toimivaa harmonikka-alan yritystä, jotka kaikki ovat keskustan alueella kävelymatkan päässä toisistaan. Castelfidardoon verrattuna Stradella on merkitykseltään vähäinen: määrällisesti harmonikka-alan yrityksiä on Stradellassa vähän, eikä yksikään yrityksistä ole suuri, kymmeniä ihmisiä työllistävä, tehdas. Harmonikkateollisuuden alkuvuosina tilanne oli kuitenkin aivan toinen. 1920-luvulta alkaen – jolloin harmonikkamarkkinat alkoivat paisua – harmonikan tärkeyttä Stradellassa kuvaa hyvin puheet, joissa sanottiin, että jokaisella Stradellan kadulla asui henkilö, joka teki työkseen jotain harmonikkoihin liittyvää.

Harmonikan historiaa ajatellen, Stradella on ollut nykymuotoisen harmonikan kehityksen kärkikaupunki 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, josta kiitos ja kunnia menee Mariano Dallapèlle ja hänen artisti operaille. Suomen harmonikan historian kannalta Stradella on ensisijaisen tärkeä kaupunki. Suomessa ei ehkä olisi niin kutsuttua suomalaista näppäinjärjestelmää käytössä ilman Dallapèta ja 1920- ja 1930-luvun stradellalaisia tuontisoittimia.

Stradellan historia kertoo hyvin, miten maailmalla vaikuttaneet poliittiset ja kulttuurilliset asiat ovat vaikuttaneet koko maailman harmonikanteollisuuteen 1800-luvun lopulta 2000-luvun alkuun asti. Kaupungin harmonikkahistoria voidaan jakaa neljään aikaväliin kaupungissa toimineiden harmonikkayrityksien evoluution perusteella:

• Vanha aika (1876–1912)
• Laajentumisen aika (1920–1945)
• Sodan jälkeinen aika (1956–1960)
• Nykyaika (1960– )

Lyhyt katsaus 1800-luvun harmonikkasoittimien markkinoihin

Ennen kuin kannattaa syventyä Stradellaan ja Mariano Dallapèn elämään, on syytä tutustua lyhyesti 1800-luvun soittimiin ja soitinmarkkinoihin, koska nämä osatekijät selittävät omalta osaltaan sen, miksi harmonikasta tuli juuri tämänlainen kuin se nykyään on. Harmonikkateollisuuden alkuajasta tulee mainita kaksi valtiota: Saksan liitto sekä Ranska, jotka kummatkin ovat harmonikanrakennuksessa edelläkävijävaltioita ennen Italiassa alkanutta harmonikantuotantoa.

Ranskassa valmistettiin 1830-luvulta alkaen nykyisin flutina-nimellä tunnettua harmonikkasoitinta. Flutina on pieni sylissä pidettävä palkeellinen soitin, joka muistuttaa kaukaisesti nykypäivän 1- ja 2-rivisiä diatonisia harmonikkoja. Tämä soitin – tai pikemminkin soitintyyppi – oli todellinen massatuotantovalmiste, jota paranneltiin tuotantovuosiensa aikana useaan otteeseen. Jeune Pichenota pidetään yleisesti flutinoiden ensimmäisenä valmistajana. Pichenot valmisti Clavier Melodique -mallista flutinaa.

Harmonikkateollisuus käynnistyi Saksassa 1840–1850-lukujen aikana, mutta Italiassa harmonikkateollisuus käynnistyi vasta 1863 Paolo Sopranin toimesta. Sanat massatuotantosoitin sekä harmonikkateollisuus voidaan tulkita siten, että harmonikkasoittimille oli kysyntää, mutta mikäli markkinoita ei ollut, niitä luotiin. Esimerkiksi Bandoneon oli ilmestyessään aivan uusi soitin, jolle luotiin tehokkaalla markkinoinnilla markkinat. Concertinat, bandoneonit sekä diatoniset harmonikat ovat kaikki 1800-luvun jälkipuoliskon aikana laajalti levinneitä soittimia. Bandoneonin ja siihen liittyvien saksalaisien concertinojen – tai saksalaisittain konzertinojen – tuottaminen on saksalaisen harmonikkateollisuuden alku. Huuliharput kuuluvat myös saksalaiseen harmonikkateollisuuteen.

Harmonikan kehityshistoriaan liittyvät 1800-luvun soittimet eivät olleet soitto-ominaisuuksiltaan nykypäivän tasoa: soittimet olivat diatonisia, eikä niissä välttämättä ollut edes bassoääniä. Näppäinjärjestelmiä oli useita, eikä monimutkaiseen musiikkiin tarvittavia ominaisuuksia soittimissa vielä ollut tai ne eivät olleet levinneet yleiseen käyttöön. Kromaattisuus harmonikkasoittimissa alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa useine variaatioineen. Harmonikkasoittimien standardisoituminen alkoi 1800-luvun puolesta välistä alkaen. Ensimmäiset standardisoitumiset voidaan liittää englantilaiseen concertinaan sekä bandoneoniin sekä saksalaisiin concertinoihin. Nykyharmonikan kehittymisen kannalta tärkein osakokonaisuus on niin kutsuttu Stradella-basso, jonka syntyhistoria ajoittuu aivan 1800-luvun loppuun. Stradella-basso on ensisijaisen tärkeässä asemassa nykyisen harmonikan kehittymisessä nykymuotoonsa; Stradella-basso on nykyajan harmonikalle vakiintunut standardi bassoklaviatuuriksi.

Alkuajan kaksi merkittävää italialaista tehtailijaa olivat Paolo Soprani (1844–1918) ja Mariano Dallapè (1846–1928), joista kummatkin vaikuttivat suuresti nykyharmonikan muotoutumiseen. Sopranin tehdas oli Castelfidardossa Itä-Italiassa ja Dallapèn tehdas puolestaan sijaitsi Stradellassa Milanon lähellä. Dallapè aloitti harmonikan valmistuksen 13 vuotta Sopranin jälkeen vuonna 1876, mutta tästä huolimatta kummallakin tehtailijalla oli aloittaessaan jonkinasteiset markkinat, joita sittemmin kasvatettiin teknisten innovaatioiden myötä.

Erittäin värikkääksi maalattu tarina Dallapèn 100-vuotishistoriikissa on hyvä lähde, mutta valitettavasti kirja on vaikeaselkoista vanhahtavaa Italiaan. Tämän vuoksi epäselviin kohtiin on jätetty kysymysmerkki. Tekstissä saattaa olla käännökseen liittyviä epäkohtia.

Mariano Dallapè

Nykyharmonikan isä, konserttiharmonikan isoisä

Mariano Dallapè (12.5.1846–3.4.1928) syntyi Brusinon kylässä Cavedinessa, Trentonissa (Etelä-Tiroli), joka kuului silloisen Itävalta-Unkarin alueeseen. Dallapè lähti nuorena miehenä kotoaan etsimään parempaa toimeentuloa Italiasta ja hän päätyi 20-vuotiaana Genovaan töihin.

Mariano Dallapè riitautui isänsä kanssa, kun hänen isä halusi Marianon jatkavan sukuperinteitä Trentonissa. Tämä tapahtui Marianon ollessa 13–14-vuotias. Elinolot silloisessa Itävalta-Unkarissa eivät olleet kovin hyvät ja niin nuori Dallapè lähti etelään etsimään onneaan, määränpäänään Genova. Mariano Dallapè oli nuori poika vailla keinoja, lahjoja tai ammattia, joiden turvin hän olisi voinut asettua vakituisesti asumaan. Hän teki käytännössä mitä tahansa työtä, jotta hän pystyi elämään. Lopulta Genovasta löytyi työtä hiilikaivokselta konelämmittäjänä, joka oli Dallapèn toimenkuva seuraavat kuusi vuotta.

Dallapè olisi ehkä saattanut olla koko loppuelämänsä hiilikaivoksella töissä, mikäli kaivoksella ei olisi tapahtunut räjähdystä sataman laajennustöiden aikana. Marianon vasen jalka vammautui, ja hän alkoi ontua eikä pystynyt enää jatkamaan kaivostyötä. Toipilasajan Dallapè oli joutunut olemaan vastahakoisesti koko ajan paikoillaan, ja töihin palatessaan hän sai päähänpiston, että hänen on löydettävä luonteelleen sopiva työ.

Dallapè oli 20-vuotias ja hän halusi nähdä maailmaa. Kuusi vuotta aikaisemmin Dallapè oli lähtenyt Genovasta kävellen. Tuolloin hän oli ottanut isänsä ullakolta pienen itävaltalaisen harmonikan mukaansa. Hän kykeni Genovasta lähtiessään soittamaan yleisiä helposti soitettavia marsseja ja kappaleita kuten La Bella Gigogin. Dallapè oli ilmeisesti oppinut soittamaan harmonikkaa itsekseen.

Seuraavan kahden vuoden ajan Dallapè elätti itsensä soittamalla harmonikkaa tansseissa, erilaisissa tapahtumissa ja majataloissa sekä tekemällä satunnaisesti töitä. 1868 hän saapui Stradellaan, jossa hän pysähtyi pelättyään, että hänen jalkavaivansa pahenisi. Dallapè yöpyi väliaikaisesti sillan alla, jossa myös romaanikaravaanarit satunnaisesti yöpyivät. Hän halusi löytää paikan, jossa oli vähemmän huolia; hän halusi asettua yhteen paikkaan, vaikka itsensä elättäminen kulkusoittajana olisikin onnistunut. Dallapé oli joutunut matkansa aikana korjaamaan harmonikkaansa useaan otteeseen ja puhutaan, että soitin oli korjauksien jälkeen parempi kuin uutena. Juuri Stradellassa ollessaan Dallapén harmonikasta oli hajonnut jokin metalliosa, minkä seurauksena soitin oli alkanut vuotaa ilmaa. Hän korjasi sen moitteettomaan kuntoon. Dallapè nautti helposta menestyksestä ja ihmisten rohkaisemana hän päätti parannella yksinkertaista soitintaan. Soittajana hän tiesi mitä lisäominaisuuksia soitin tarvitsi.

Dallapè jäi Stradellaan. Hän oli löytänyt itselleen naisen Stradellan eteläpuolella olevasta San Damiano al Colle -kunnasta. Dallapèn oli kuitenkin saatava Angela Bergan isän mieli myöntymään hänen edukseen sillä Angelan isä ei halunnut tyttärensä joutuvan kulkurin matkaan. Lopulta vakuuttelu onnistui ja Mariano ja Angela menivät naimisiin 16.5.1879. Dallapèlla oli tuolloin jo vakiintunutta harmonikkatoimintaa Stradellassa.

Rakkauden löytämisen lisäksi Mariano Dallapè oli saanut stradellalaisilta ystävällisen vastaanoton. Stradella oli näinä vuosikymmeninä kehittynyt merkittäväksi kaupunkikeskukseksi. Stradella oli saanut rautatieyhteyden Alessandriaan ja Piacenzaan 1800-luvun puolessa välissä, millä on ollut tärkeä merkitys kaupungille. Stradella on Alessandrian ja Piacenzan välissä ja nämä kaksi kaupunkia ovat yhä nykyäänkin maantieteellisistä syistä tärkeitä risteyspaikkoja Italiassa. 1865 Stradella sai kaupunki-nimikkeen itselleen väestömäärän ollessa 7 000 asukkaan tienoilla. Infrastruktuurillisesti kaupunki oli kehittynyt, ja kaupungissa oli vakiintunut käsityöläisverkosto ennen kuin Dallapè saapui kaupunkiin. Hieman myöhemmin, vuonna 1892, kaupunkiin saatiin sähköt. Sähköverkko laajentui hitaasti, ja aikanaan myös työverstaat saivat sähköä käyttöönsä.

Prototyyppi 1871 ja sarjatuotannon alku 1876

Kuten edellä kävi ilmi, Dallapè oli kiertänyt muutaman vuoden kulkusoittajana ansaiten elantonsa. Soitin kuitenkin vaati jatkuvasti korjauksia, jotka hän joutui itse tekemään. Lopulta korjauksista motivoituneena Dallapè aloitti omien soittimien suunnittelun ja valmistuksen. Dallapè kypsytteli ilmeisesti harmonikkabisneksen aloittamista hyvin hartaasti, koska vuoden 1871 prototyyppi oli hyvin pitkälle viety: soittimessa oli sarjatuotantoon johtaneita elementtejä kuten diskanttinäppäimistön apunäppäin.

Mariano Dallapèn sekä Paolo Sopranin harmonikkatehtailu alkoi molempien kohdalla itävaltalaisista tai itävallan kautta tulleista soittimista. Tehtailijat eivät todennäköisesti kuitenkaan tavanneet toisiaan. Eräs kohtaamisen paikka olisi ollut vuoden 1900 Pariisin Maailmannäyttely, jossa Sopranin yritys sai paljon huomiota. Dallapè oli käymässä tuona vuonna Pariisissa ainakin kertaalleen, mutta noin kuukausi ennen Maailmannäyttelyn alkamista.

Mariano Dallapèn saapuminen Stradellaan 1868 oli lähtölaukaus koko Stradellan harmonikkateollisuudelle. Ensimmäinen Marianon harmonikan prototyyppi ”a cassetta” valmistui 1871. Soittimen vuosilukuna on myös pidetty vuotta 1876, mutta tämä tieto löytyy lähinnä vanhoista kirjoista ja esitteistä. Nykyään, ainakin Stradellassa, prototyyppiä pidetään ensimmäiseen nykyaikaiseen harmonikkaan johtaneena versiona. Soitin itsessään ei ole aikalaisiinsa verrattuna mikään erikoinen tai harmonikkateollisuutta mullistava soitin. Esimerkiksi Saksassa Carl Friedrich Zimmermann oli rakentanut jo 1860-luvulla hyvin samankaltaisia soittimia. Stradellan harmonikkakeskittymän kannalta vuoden 1871 soitin oli kuitenkin hyvä alku tulevalle harmonikkateollisuudelle sekä alan tuleville keksinnöille. Tässä mielessä tätä soitinta voidaan pitää erityisasemassa, mutta nykyaikaisen harmonikan kehittyminen odotti aivan 1800-luvun lopulle asti. Cassetta on valmistettu kierrätysmateriaaleista. Esimerkiksi diskanttinäppäimistön nappulat ovat ovikellon nupeista, basson messinkiset näppäinosat olivat irrotettu piirongista, mekaniikan metalliosat oli työstetty ruokailuvälineistä

1868–1871 väliseltä ajalta Dallapèn asumisesta Stradellassa ei ole kunnollisia todisteita. Jonkinlainen paperi tältä ajalta on kuitenkin olemassa Dallapèn ja paikallisen A. Vercesin välillä. Näiden kolmen vuoden aikana Mariano suunnitteli tulevaa prototyyppiharmonikkaa, jonka valmisti Stradellassa asuvat käsityöläiset Marianon ohjeistamana tai siten, että Mariano sai paljon apua käsityöläisiltä. On vaikeaa, ellei mahdotonta sanoa, että oliko Marianolla näinä vuosina mitään paikkaa, jossa hän itse olisi kyennyt työstämään prototyyppiä. Mariano oli elänyt edeltävät vuodet kädestä-suuhun -periaateella ja on todennäköistä, ettei hänellä ollut pääomaa Stradellaan tullessaan. Oli miten oli, Mariano verkostoitui hyvin Stradellassa muiden ihmisten kanssa ja perustaessaan oman verstaansa 1876 Versan maalaiskirkon lähelle, Marianolla oli jo muutamia apulaisia: Ercole Maga ja Paulo Rogledi. He molemmat perustivat myöhemmin oman harmonikka-alan yrityksensä. Dallapèn, Magan sekä Rogledin muodostamaa ryhmää kutsuttiin kroonikoiksi, koska he olivat joko heiveröisiä tai jollain tavalla raajarikkoisia.

1871 valmistunut prototyyppi oli diatoninen harmonikka, jossa diskantissa oli 11 ja bassossa neljä näppäintä. Bassonäppäimet olivat omalla otelaudallaan, mikä antaa vihiä, että Marianon isältään ottama harmonikka on saattanut olla saksalaistyylinen ja josta hän on suunnitellut paremman version. Tästä huolimatta 1880-luvulla sarjatuotannossa olleet Dallapèn harmonikat ovat wieniläismallisia, eikä haitareissa ollut erillistä basso-otelautaa. Prototyypin diskantin ja basson yläosassa näyttäisi olevan rekisteritapit. 1880-luvulla sarjatuotannossa olleet diatoniset Dallapèt olivat kooltaan jonkin verran prototyyppiä pienempiä, suurin piirtein nykypäivän yksirivisen kokoisia. Soittimissa oli prototyypin tapaan diskantissa 11 näppäintä ja bassossa neljä näppäintä sekä ilmanäppäin. Diskantin läppiä ei kuitenkaan vielä oltu suojattu maskilla.

Tuotannon laajeneminen ja Stradella-basso

Mariano Dallapèn harmonikka-allalle tuleminen otettiin hyvin vastaan, eikä pitkää ajanjaksoa arvioitaessa Dallapèn toiminta olisi voinut alkaa paremmin, sillä vuonna 1896 Mariano rakennutti uuden tehtaan Po-tien varrelle. Työntekijöitä oli tässä vaiheessa 30 ja kaksi vuotta myöhemmin 42. Mariano kutsui työntekijöitään artisti operaiksi, joka kääntyy suomeksi ”artistityöntekijä” tai ”taitelijatyöntekijä”. Nimitys on hyvä viittaus Marianon suhtautumisesta työntekijöihinsä, sillä hän arvosti heitä. Hyvän aloituksen perusteena on saattanut olla pikemminkin soittimien runsas kysyntä kuin tarkoin ja huolellisesti tehty markkinointi.

Dallapè-harmonikkojen – ja samalla koko harmonikkateollisuuden – myynnin kasvun yksi räjäyttävimmistä keksinnöistä on Stradella-basso. Nykyään tästä näppäinjärjestelmästä ja mekanismista käytetään myös nimitystä standardibasso. Dallapè ymmärsi vaihtoäänisten ja samanäänisten järjestelmien erot ja samanäänisten järjestelmien hyödyt, sillä uusi bassomekanismi pohjautuu samanäänisyyteen. Vaihtoäänisten soittimen kehittyminen samanäänisiksi on tapahtunut Stradellassa vuoden 1890 tienoilla. Mariano kehitti Stradella-bassojärjestelmän A. Bellinzonan kanssa. Sointujen ja sävelien sijoittuminen toisiinsa nähden on ollut avainasemassa Stradella-bassojärjestelmää luotaessa: järjestelmä muodostuu kvinttiympyrän muodostamista äänistä sekä niiden sijoittumisesta toisiinsa nähden perusbassoriveillä. Bassojärjestelmän soinnut määräytyvät ulommaisen perusbassorivin perusteella.

Stradella-basso on patentoitu vuonna 1890, mutta järjestelmä julkaistiin vasta 1896. Dallapè ehkä odotti uusien tuotantotilojensa valmistumista, sillä kysyntä oli suurta ennen bassojärjestelmän julkaisua, ja mikäli kysyntä kasvaisi edelleen soittoa monipuolistavan keksinnön myötä, olisi kyettävä vastaamaan kysyntään nopeasti. Tämän on kuitenkin spekulaatiota.

Stradella-bassojärjestelmä merkitsi täysin uudenlaisen harmonikka-ajan alkua, sillä järjestelmä levisi räjähdysmäisesti valmistajien kesken. Jo 1910-luvulla bassojärjestelmä oli laajalti käytössä ja 1910-luvun lopun ja 1920-luvun alun aikana voidaan katsoa Stradella-bassojärjestelmän olevan standardisoitunut käyttöön. Diatonisten harmonikkojen rinnalle muodostui uusi kromaattisten harmonikkojen soitinryhmä. Niin kutsutun ristibasson kehittyminen juontuu ilmeisesti 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, sillä osassa valmistuneista soittimista oli vaihtoääninen diskanttiosa ja samanääninen basso-osa. Tällaisia soittimia on kutsuttu semikromaattisiksi.

Dallapè alkoi saada maailmanlaajuista huomiota ja tunnustusta: 1900 Mariano Dallapèlle myönnettiin Lontoossa kunniakirja hänen harmonikoistaan (For his ”Harmonicas”). Ranskassa Dallapèlle myönnettiin 17.3.1900 ”DIPLOME DU GRAND PRIX D’HONNEUR DE PARIS”. Myöntämisen perusteena olivat Dallapèn valmistamat harmonikat (”Accordèons”). Ranskassa myönnetty kunniakirja on päivätty ennen vuoden 1900 Maailmannäyttelyn alkua, jossa puolestaan Castelfidardossa vaikuttanut Paolo Soprani sai tunnustusta. Dallapè saikin ulkomaista arvostusta ja palkintoja enemmän kuin Italiassa.

Dallapé-harmonikkayritys oli koko elinkaarensa ajan sukuomisteinen.  Ennen kuolemaansa Mariano Dallapè jätti tehtaansa pojalleen Onorato Amletolle. Mariano Dallapè kuoli 3.4.1928 ja hänen kuolemansa kosketti käytännössä koko kaupunkia. Amletton aika oli kuitenkin lähellä ja hän kuoli vuoden 1928 lopussa, vain 40-vuotiaana. Tämän jälkeen Dallapèn tehtaan johtoon asettui Marianon veljenpoika Giuseppe Dallapè. Omistussuhteiden muuttuessa tehdas oli iso, sillä 1920-luvulla siellä oli noin 300 työntekijää. Giusepen pojat Mariano, Amleto ja Fabio ovat jatkaneet soitinrakentamista vuodesta 1969 . Amleto keskittyi lähinnä tehtaan johtamiseen.

Dallapé-tehtaalla kehitettiin myös useita nykyharmonikan ominaisuuksia, kuten cassotto-kuilua. Cassotto-harmonikan kanssa tehdas teki kehitystyötä yhdessä paikallisen urkurin Enrico Chiesan kanssa. Yhteistyön tuloksena syntynyttä cassotto-mallia rakennettiin Organotone-harmonikkoihin. Vuonna 1942 puolestaan teknikko Giovanni Civardin työhön pohjautuen tehdas sai patentin basson kääntäjäkytkimelle eli kytkimelle, jolla bassonäppäimistöön saatiin kaksi järjestelmää rinnakkain: Stradella-basso ja melodiabasso. Patentin numero on 405222.

Sradellan harmonikkateollisuuden kehittyminen 1900-luvulla

Stradellan harmonikkateollisuus käynnistyi Dallapèn ansiosta. Useat uudet yritykset saivat alkunsa juuri Dallapèn tehtaan työntekijöistä. Kaupungin harmonikkahistoria voidaan jakaa perustettujen harmonikkayrityksien kehityksen mukaan: ensimmäinen yritysaalto ajoittuu 1900-luvun alun taitteeseen, jolloin Erchole Maga (yrityksen toiminta-aika 1895–), Enrico Massoni (1900–1954), Paolo Rogledi (1904–1972), Salas (1910–1947) sekä Cooperativa di Produzione e Lavoro L’Armonica (1912–1975) aloittivat toimintansa. Suomalaisen harmonikkateollisuuden kannalta edellä mainituista yrityksistä Cooperativa L’Armonica -merkkisiä harmonikkoja valmistanut yritys on tärkeässä asemassa. Yritys on suomeksi käännettynä Harmonikan tuotannon ja käsityön osuuskunta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen harmonikkamarkkinat kasvoivat rajusti, mikä johti Dallapèn tehtaan työntekijöiden lisäämiseen maksimiin, peräti 289:än työntekijään. Muillakin tehtailla meni hyvin, mikäli taloudellista tilannetta tutkaillaan työntekijöiden määrän perusteella: Cooperativa L’Armonicalla 65, Magalla 60, Rogledilla 50, Salaksella 15 ja Massonillakin oli muutamia työntekijöitä. Ja mitä tärkeintä: soittimia vietiin ulkomaille erittäin paljon.

1930-luvulla, juuri ennen toista maailmansotaa, harmonikanvalmistajia syntyi uusi aalto. Veljekset Ettore ja Mario Crosio (markkinasuosiota esim. Ranskassa), Migliorino Losio, Luigi Lucchini ja niin edelleen. Tällä vuosikymmenellä noin 9 000 asukkaan Stradellassa noin 1 200:n työ liittyi harmonikkojen valmistamiseen. Toinen maailmansota kuitenkin muokkasi stradellalaista harmonikkateollisuutta siten, että yritykset kutistuivat suurista tehtaista pieniksi yksiköiksi ja nykyajan italialaiselle harmonikkateollisuudelle tyypillinen alihankintaverkosto alkoi muokkautua; ennen suurin osa harmonikan osista tehtiin yhdessä tehtaassa, mutta yrityksien kutistuessa erikoisosaaminen siirtyi henkilötasolle. Pienet yksiköt saattoivat olla vain yhden ihmisen kotiverstaita. Sodan aikana vain muutamia pieniä yrityksiä aukaisi ovensa, vaikkei toimeentulo ollutkaan taattu.

1950-luku Stradellan kohdalla kertoo erittäin hyvin maailman musiikkikulttuurin muuttumisesta. Harmonikka joutui epäsuosioon maailmanlaajuisesti ja vaikutukset harmonikanrakennukseen olivat merkittävät. Markkinatilanne ajoi yritykset ahtaalle ja yrityksien asetelma toisiinsa nähden kiristyi entisestään. Lopulta, 1960- ja 1970-lukujen aikana, suurin osa pienistä yrityksistä lopetti toimintansa tai yritykset erikoistuivat tietyn osakokonaisuuden rakentamiseen. 2008 Stradellassa toimi kuusi harmonikka-alan yritystä.

Dallapè-harmonikkoilla on yhteys Suomen kevyen musiikin tärkeimpänä pidetyn yhtyeen nimen syntyyn, Dallapéhen. Seuraava kappale on suora sitaatti Populaarimusiikin museon sivuilta, koska asia on kirjoitettu siellä melko tyhjentävästi.

’Harmonikkaorkesteri Dallapé’ syntyi syksyllä 1925, kun Rajamäen pojat -nimisessä kisälliyhtyeessä Helsingissä vaikuttanut kolmikko Martti Jäppilä, Ville Alanko ja Mauno Johnsson sekä hieman myöhemmin mukaan tullut Erkki Majander päättivät lyöttäytyä yhteen tanssimusiikin merkeissä. Nimensä kokoonpano sai Jäppilän ja Majanderin komeitten soittopelien, italialaisten Dallapé & Figli -hanureitten innoittamana. Alanko toimi yhtyeessä banjonsoittajana ja laulusolistina, Johnsson rumpalina. Kvartetin esiintymispaikkana oli Helsingin Toverien kerho Lönnrotinkadun varrella. (http://pomus.net/001491)

Stradellan harmonikkamuseo ja harmonikka Stalinille

Stradellan harmonikkamuseo on nimetty Mariano Dallapèn mukaan ”Civico museo della fisarmonica Mariano Dallapè”. Museo on avattu 22.5.1999 ja se sijaitsee kaupungin keskustassa, kulttuurikeskuksessa Via Montebello 2:ssa. Samassa talossa on pieni luonnontieteiden museo sekä kirjasto. Ennen kuin harmonikkamuseon näytteillepanosta tuli pysyvä, lahjoituksin saatujen materiaalien turvin ensimmäiset näyttelyt pidettiin vuosina 1995 ja 1997.

Museo on kohtalaisen pieni, eikä siellä ole kuin muutamia kymmeniä harmonikkoja näytillä. Tästä huolimatta museoon on saatu kerättyä hyvin Stradellalaisen harmonikkahistorian varrella tehtyjä haitareita 1871 valmistuneesta harmonikasta 1900-luvun lopulla tehtyihin harmonikkoihin. Suomalaisien soittajien kannattaa käydä museossa, jos haluaa fiilistellä 1930-luvun Dallapèn tasakahvaisella kukkamallilla – tässä harmonikassa on suomalainen näppäinjärjestelmä. Yleisesti ottaen museon soittimissa on paljon erilaisia näppäinjärjestelmiä aivan kuin erikoisuudet olisivat varta vasten kerätty tähän museoon. Soittimien lisäksi museossa on dokumenttihuone, jossa on kaikki mielenkiintoisimmat ja olennaisimmat dokumentit liittyen Dallapèn sekä muiden kaupungissa toimineiden harmonikanvalmistajien toimintaan. Kolmas huonekokonaisuus koostuu harmonikan osista sekä vanhoista työkaluista.

Yksi mielenkiintoinen tarina liittyy Dallapén tuottamaan Liturgia-harmonikkaan, La Liturgicaan. Kyseinen soitin valmistettiin vuonna 1941 ja se on valtava soitin. Diskantissa on kuusi äänikertaa, joista 32′- ja 16′-äänikerrat ovat cassotossa. Pintaäänikertoina puolestaan ovat 8′-, 8′-, 4′- ja 2 2/3′-äänikerrat. Viimeksi mainittu on 4′-jalkaisen yläpuolelle viritetty kvinttiäänikerta. Painoa soittimella on peräti 18 kg! Bassopuolelle tehtiin eräänlaisia borduna-näppäimiä. Nämä näppäimet jäivät pohjaan painettaessa ja ne vapautuivat, kun niitä painettiin uudestaan.

Soittimen valmistumisen jälkeen Dallapé järjesti soittimen suunnittelussa avustaneen säveltäjän ja harmonikansoittaja Giangelice Fugazzan soittamaan Paavi Pius XII:lle vuonna 1942. Tämän jälkeen soitin luovutettiin Vatikaanille. Paavi oli vakuuttunut soittimen äänestä ja hänen mielestään soitinta voisi soittaa kirkoissa. Soittimen nykysijainti tosin ei ole enää tiedossa.

Claudio Beltrami (Beltrami Accordions) restauroi Liturgia-harmonikan Stradella harmonikkamuseoon vuonna 2016. Se on yksi neljästä valmistuneesta Liturgiasta.

Dallapén Liturgia-harmonikalla tekemä markkinointikikka oli kuitenkin osalle kommunismia kannattaville harmonikanrakentajille liikaa. He lyöttäytyivät yhteen ja tekivät harmonikan Josif Stalinille. Harmonikka on rakennettu rakentajien omalla kustannuksella vuosien 1948–1950 välissä ja se luovutettiin valmistuttuaan Neuvostoliiton johdolle. Stalinin mahdollinen harmonikkaura tällä soittimella jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Stalin kuoli vuonna 1953.

Stalinin harmonikan diskanttimaskissa lukee ”AL COMPAGNO STALIN” eli suomeksi ”Toveri Stalinille” ja palkeen vieressä oleva teksti ”OPERAI DI STRADELLA (ITALIA)” on valmistajien merkintä käännettynä: ”Stradellan työläiset (Italia)”. Valitettavasti kyseisen soittimen sijaintia ei tiedetä ja soittimesta on otettu tiettävästi vain kaksi valokuvaa: toisessa kuvassa ovat soittimen valmistajat ryhmäkuvassa soittimen kanssa ja toinen kuva on pelkästä soittimesta. Oheinen kuva on valokuva museossa olevasta valokuvasta.

Dallapé-harmonikkatehtaan tuotanto lopetettiin vuonna 2010. Dallapén soundeja on kuitenkin päässyt soittamaan myös digitaalisesti, kun Roland toi vuonna 2013 markkinoille 500 kappaleen erikoiserän FR-8X Dallapé -harmonikkoja. Kyseisessä Rolandin soittimessa on metalliseen häkkiin kuvioitu Dallapén logo ja muita Dallapé-lisäyksiä, kuten uniikit olkaremmit. FR-8X Dallapé-soittimeen on ohjelmoitu Dallapé-harmonikkojen soundeja aina vuodelta 1871 alkaen. Myös Liturgian äänet löytyvät äänivalikoimasta. Soundeja on mahdollista saada myös muihin Rolandin soittimiin Dallapè äänikirjaston avulla. Dallapén ja Rolandin välinen sopimus tehtiin 14.9.2010, minkä myötä Rolandista tuli Dallapé-tuotenimen omistaja.

Suomalaisen näppäimistön mysteeri

Järjestelmän synty

Niin kutsutun suomalaisen näppäimistön syntyajankohta ja -paikka ovat olleet pitkään mysteeri suomalaisille harmonikansoittajille, koska tätä näppäinjärjestelmää ei käytettä missään muualla maailmassa. Miksi juuri tämä näppäinjärjestelmä on otettu käyttöön Suomessa? Harmonikansoiton historiaan perehtynyt Marko Tikka on taipuvainen uskomaan, että näppäinjärjestelmämme on lähtöisin Stradellasta. Niin ikään Kukkolan tehtaan entinen työntekijä Eino Jaakkola on sanonut, että Suomessa käytetään Stradella-järjestelmää.

Suomalainen näppäinjärjestelmä ei ole lähtöisin Suomesta, tästä voimme olla varmoja. Ennen kuin suomalaisia harmonikkatehtaita oli olemassa, Suomeen tuotiin useilla näppäinjärjestelmillä olevia harmonikkoja. Nk. suomalainen näppäinjärjestelmä on tuontitavaraa. Todennäköisesti näppäinjärjestelmä rakennettiin ensimmäisen kerran Mariano Dallapèn tehtaassa 1900-luvun taitteessa. Ei ole mahdoton ajatus, että Dallapè olisi aloittanut kromaattisien harmonikkojen valmistuksen Stradella-basson kanssa yhtaikaisesti 1896, kun hän avasi uuden verstaansa. Bassojärjestelmä, kuten myös kromaattisuus harmonikoissa, perustuu samanäänisyyteen. Diskantin samanäänisyys on luonnollinen täydennys Stradella-bassolle.

Aivan 1800-luvun lopulle sijoittuvat kuvat Dallapèn tehtailta sekä tehtaan valmistamista haitareista näyttävät, että kromaattisia harmonikkoja on valmistettu. Kuvissa on niin kolmerivisiä, neljärivisiä kuin myös kuusirivisiäkin harmonikkoja sekä pianoharmonikkoja. Stradella-bassojärjestelmän näköisten bassoklaviatuurien näppäinmäärät vaihtelevat 36:sta näppäimestä 120:en näppäimeen. Lisää kuvia tutkimalla voisi löytyä todisteita varhaisemmistakin versioista. Varhaisin tiedossa oleva kromaattinen viisirivinen harmonikka, jossa on suomalainen näppäinjärjestelmä, on vuodelta 1908 ja sen on valmistunut Dallapèn tehtaalta. Kyseinen soitin on Castelfidardon museossa ja sinne sen on lahjoittanut Amleto Dallapè. Soittimen vuosiluku lienee tarkistettu sarjanumeron perusteella tehtaan kirjanpidosta ja Castelfidardon museon mukaan vuosiluku on tarkka. Varmuudella voi olettaa, että ”suomalaista” näppäinjärjestelmää on valmistettu 1910-luvun taitteessa Stradellassa.

Yksi kiintoisa lisä näppäinjärjestelmän historiaan on Stradellan harmonikkamuseossa, jossa on tasakahvainen Dallapè-merkkinen kukkamalli. Soitin ajoittuu 1930-luvulle, ja se on korukuvioiltaan hyvin erilainen kuin mitä Suomessa on tavattu. Minne tämän harmonikan olisi pitänyt mennä valmistuttuaan tehtaalta, kun se ei ole päätynyt Suomeen? Dallapèn tehtaan vanhoista vientimaista pitäisi löytyä vanhoja viisirivisiä haitareita, joissa on suomalainen näppäinjärjestelmä.

Järjestelmän saapuminen Suomeen

Suomeen ensimmäiset harmonikat saapuivat hieman joka ilmansuunnasta, kuitenkin siten, että pääsääntöisesti soittimia tuli idästä ja etelästä. Harmonikkatehtaiden perustamista (Kouvola 1932 ja Viipuri 1933, Lahti 1934) edeltävänä aikana Suomeen tuotiin harmonikkoja pääsääntöisesti Saksasta ja Italiasta, nimenomaan Stradellasta. Saksasta tuotuja soittimia ovat muun muassa Hermann Buttstädtin Registratot sekä Veikko-, Lumikki- ja Kaiutar-harmonikat. Kyseessä on suurelta osin kaksiriviset diatoniset soittimet, mutta Buttstädtin Registratot ovat kromaattisia. Näissä harmonikoissa on tosin niin c-järjestelmän näppäimistöä kuin myös sen suomalaista muunnosta.

Italiasta 1900-luvun alussa Suomeen tuotujen harmonikkojen kotikaupunki on Stradella. Suomessa Cooperativa L’Armonica -nimellä olevia soittimia toi 1920-luvulla Viipurissa Soitin Oy sekä Helsingissä O.Y. Fazerin musiikkikauppa. Myös Oy Harmonikka -tehtaan perustaja Aarne Koski Kouvolassa oli Coopeativa L’Armonicojen maahantuoja samalla vuosikymmenellä. Suurimmassa osassa näistä soittimista on Stradella-diskanttijärjestelmä. Niin ikään Dallapèn harmonikkoja on tuotu Suomeen 1900-luvun alussa ja näitä soittimia löytyy Suomesta kohtuullisesti.

Onko Castelfidardosta tuotu soittimia Suomeen ennen suomalaisten harmonikkatehtaiden perustamista? Yhden johtopäätöksen voi tehdä keräilijöiden sekä harmonikkamuseoiden kokoelmista: ennen toista maailmansotaa tehtyjä castelfidardolaisia soittimia ei löydy Suomesta. Jos löytyykin, niin niitä on paljon vähemmän kuin esimerkiksi stradellalaisia tai saksalaisia tuontisoittimia.

Järjestelmän vakiintuminen Suomeen

Suomen harmonikkateollisuus on alkanut kopioimalla Suomeen tuotuja soittimia, ja suomalaisesta näppäinjärjestelmästä voidaankin alkaa puhua vasta, kun harmonikkojen teollinen valmistus alkoi Suomessa 1932. Kouvolan harmonikkatehtaan 50-vuotisjuhlahistoriikin mukaan Aarne Koski tutustui Johan Homaniin vuoden 1922 jälkeen, kun Homan oli tullut Yhdysvalloista Suomeen. Homanin soitin oli ”trappukahva”, jonka rakenne tuli Koskelle tutuksi: soitin purettiin Aarne Kosken Kouvolassa sijaitsevan sekatavarakaupan takahuoneessa, osat punnittiin, mitattiin ja todennäköisesti myös piirrettiin.

Aarne koski oli Cooperativa-soittimien maahantuoja ja ne Cooperativa-soittimet, joissa on helmiäisestä tehty tamburiinia soittava tanssijatar, ilman ”SOITIN OY VIIPURI” tai ”O.Y. FAZERIN MUSIIKKIKAUPPA” -merkintöjä, ovat Aarne Kosken maahantuomia soittimia.

Menestyneet soittajat, kuten Jussi Homan, Leander Norrback ja August Kapiainen olivat soittajina esikuvia muille, aivan kuten nykypäivänä jokin rock-yhtye voi olla esikuvana kuuntelijoilleen. Nämä soittajat käyttivät Aarne Kosken edustamia Cooperativa L’Armonicoja. Ainakin Jussi Homan käytti suomalaista näppäinjärjestelmää. Tällaisilla esikuvilla on ollut merkitystä suomalaisille harmonikansoittajille näppäinjärjestelmän vakiintumisen kannalta, mutta vähemmän kuin maahantuojien tekemillä valinnoilla. Maahantuojathan määräsivät pitkälti kehittyvien markkinoiden tarjonnan.

Ottaen huomioon, että Cooperativa L’Armonican perustajat ovat Mariano Dallapèn entisiä työntekijöitä ja että Aarne Koski oli Cooperativa L’Armonican maahantuoja ja suomalaisen harmonikkateollisuuden avainhenkilö, yhteys suomalaiseen näppäinjärjestelmään on ilmeinen. Stradellalaisista valmistajista Dallapè on ollut se, joka on tehnyt uraauurtavaa soitinkehitystä, ja yrityksestä irtautuneet henkilöt ovat pohjanneet tai suoraan kopioineet tietotaitonsa omiin yrityksiinsä.

Järjestelmän väistyminen ulkomailla

Kun suomalainen harmonikkateollisuus käynnistyi, alkoi suomalaisen näppäinjärjestestelmän eristäytyminen muusta maailmasta. Suomalaisten tehtaiden tuottamat harmonikat syrjäyttivät maahantuotujen harmonikkojen aseman Suomessa, ja 1930-luvun lopulla alkanut toinen maailmansota käytännössä pysäytti koko harmonikkateollisuuden Euroopassa. Sitä ennen harmonikkojen valmistuksen kasvupiikki auttoi suomalaiset tehtaat jaloilleen. Sotien aikana kotimainen harmonikkateollisuus ylläpiti suomalaista näppäinjärjestelmää. Sotien jälkeen stradellalaisen harmonikanvalmistuksen yritysmuodot muuttuivat isoista suuryrityksistä pieniksi yksiköiksi. Yrityksien oli pakko sopeutua tiukentuvaan kilpailuun. Suomessa ei kuitenkaan vastaavaa ilmiötä Kouvolan tehtaan osalta tullut eteen, vaan tehdas pyrki aina olemaan omavarainen.

Stradellan harmonikkateollisuus on ollut pientä verrattuna Castelfidardon ja sen lähialueiden harmonikkateollisuuteen. Aivan 1950-luvun alussa, kun harmonikanrakennuksessa oli suurin kasvupiikki, tilastot kertovat paljon Stradellan asettumisesta suhteessa muuhun Italian harmonikkateollisuuteen. Tässä tapauksessa muu harmonikkateollisuus tarkoittaa käytännössä Marchen alueen harmonikkateollisuutta, joka työllisti vuonna 1953 yli 10 000 työntekijää valmistaen vajaat 200 000 soitinta vuodessa. Tärkeitä Marchen alueen kaupunkeja ovat Recanati, Loreto, Numana, Sirolo, Camerano ja Macerata sekä Castelfidardo. Pelkästään Castelfidardossa toimi 80 harmonikkayritystä. Vuonna 1953 maasta vietyjen harmonkkojen tuotto oli yli 82 miljardia liiraa (Vastaa noin 42 miljoonaa euroa vuoden 2016 valuuttakertoimilla). Castelfidardo sijoittui 1953 Marchen alueen ensimmäiseksi ja Italian kolmanneksi tärkeimmäksi ulkomailta saatujen tulojen saajaksi. Kun nämä luvut suhteutetaan Stradellan lukuihin, niin ero on merkittävä: Stradellassa 1950-luvulla vain 26 yritystä valmisti noin 500 harmonikkaa kuukaudessa, mikä tarkoittaa vuosivauhdilla 13 000 harmonikan valmistumista. Tämä on kymmeniä tuhansia soittimia vähemmän kuin Marchen alueella vastaavana ajankohtana.

Oletettavasti massatuotannon takia Castelfidardo päihitti Stradellan jo 1930-luvun alkaessa: Castelfidardo pystyi luomaan omille harmonikoilleen suuren tuotannon takia markkinat. Paolo Sopranin kromaattinen järjestelmä(?) lienee nykyajan c-järjestelmä, eli se järjestelmä, joka on yleisesti käytössä Euroopassa. Suomessa puolestaan Kouvolan, Viipurin ja Lahden, harmonikkatehtaat pitivät Stradellasta kopioitua näppäinjärjestelmää elossa, johon Castelfidardon markkina-alue ei yltänyt – kiitos kotimaisen harmonikkateollisuuden.

Lähteet

• https://www.accordioncentral.com/2016/04/01/claudio-beltrami-restores-the-dallape-liturgical-accordion/ (12.1.2017)
• https://www.roland.com/us/products/fr-8x_dallape/ (14.1.2017)
• Dallape-accordions.com (5.2.2017)
• Roland and Dallapé new sound expansion (29.5.2017)