Orchestrion

Georg Joseph Vogler

Georg Joseph ”Abbé, Abbot” Vogler (15.6.1749–6.5.1814) oli saksalainen urkuri, pedagogi ja säveltäjä, joka toimi elinaikanaan muun muassa Ruotsin kuninkaallisen hovin orkesterin johtajana 1700-luvun jälkipuoliskolla. Vogleria on pidetty erittäin hyvänä soittajana ja lahjakkaana musiikinalan toimijana. Hänen elämäänsä kuului paljon erilaisia muusikon virkoja, säveltämistä – kuten oopperoita ja urkuteoksia – ja matkustamista. Erityisesti Vogler tunnetaan konsertoivana muusikkona ja vapaalehdykkärekisterillisen orchestrion-soittimen rakentamisen idean isänä ja soittimen taiturimaisena soittajana.

Vogler oli syntynyt Pleichachissa Wurzburgissa Saksassa. Hänen isänsä oli viulunrakentaja, joka rohkaisi nuorta Georgia soitto-opinnoissaan. Voglerin soittoura on alkanut nuorena, sillä hän oli opissa jesuiittojen opistossa ja jo 10-vuotiaana hän soitti urkuja hyvin. Tämän lisäksi hän soitti kohtalaisesti viulua ja joitain muita soittimia. Voglerin elämä oli alusta asti hyvin kansainvälistä, sillä hän oli soitto-opissa Saksassa ja Italiassa uskonnollisissa piireissä. Voglerin matkustelu alkoi vuonna 1771, jolloin hän meni Saksassa Mannheimiin, josta hallitsija Karl Theodor lähetti Georgin Bolognaan, Italiaan, 1774 Isä Martinin oppiin. Sittemmin Vogler opiskeli Padovassa, josta hän siirtyi Roomaan. Roomassa hänestä vihittiin pappi ja hän toimikin jonkin aikaa kirkkopiireissä.

Vogler oli usein tyytymätön saamiinsa oppeihin musiikin saralla ja hän perustikin elinaikanaan kolme musiikkikoulua: vuonna 1775 Mannheimiin, vuoden 1786 tienoilla Tukholmaan ja vuonna 1807 tai tämän jälkeen Darmstadtiin. Voglerin opetusmenetelmät olivat muihin aikalaisiin nähden erilaisia niin soitannallisesti kuin teoreettisestikin ja poikkeavien opetusmetodiensa takia hän sai vihamiehiä tai ainakin kovaa arvostelua. Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) tiedetään sanoneen Voglerin sormituksia surkeiksi, mutta esimerkiksi Carl Maria von Weber (1787–1826) on sanonut Voglerin olevan taitavampi pianisti kuin Ludwig van Beethoven. Jälkeenpäin Voglerin on sanottu vaikuttaneen suuresti musiikkitieteen kehitykseen, ja hänen työnsä herätti erityisesti Saksassa kunnioitusta.

Vogler oli muusikko ja hänen työnsä vapaalehdykän leviämiseen liittyy soitinten rakentamiseen vain vähän. Vogler pikemminkin esitteli vapaalehdykkää Euroopalle orchestrion-soittimen kautta lukuisilla konserttimatkoillaan. Monissa lähteissä on lyhyt maininta, että Vogler ihastutti Euroopan vapaalehdykällä, mikä on väitteenä hieman romantisoitu. Vogler pystyi kuitenkin välittämään kuulijoilleen uuden kielityypin ominaisuuksia musiikkinsa mukana: vapaalehdykkäkielien antama äänimaailma oli Euroopassa uutta. Voglerin ansioituneesta työstä huolimatta on mahdotonta sanoa kuinka moni kuulija sai tietää Voglerilta kielityypin rakenteesta puhumattakaan siitä kuinka moni kuulija rakensi vapaalehdykkäsoittimia.

Georg Joseph Vogler ja puhekoneen keksijä Christian Gottlieb Kratzenstein ovat kumpikin tärkeässä roolissa vapaalehdykän tiedon levittämisessä. Vogler esitteli vapaalehdykän mahdollisuuksia Euroopalle konkreettisesti. Kielityypin teknisen tiedon levittämisessä Kratzensteinin puhekoneeseen liittyvät kirjalliset julkaisut ovat puolestaan avainasemassa. Kratzensteinin ja Voglerin ansiokkaasta työstä huolimatta soitinrakentajat saavat kunnian kielityypin rakentamisesta soittimiin. Nämä kolme elementtiä, kolme ammattiryhmää, tarvittiin vapaalehdykän leviämiseen Euroopassa.

Voglerin Ruotsin hovin aika ja orchestrion-soittimen tilaus

Ruotsin kuningas Gustav III (1746–1792, kuninkaana 1771–1792) on osittain sotkeutunut harmonikan historiaan. Gustav III nimittäin etsi kruununprinssi Gustav Aadolfille (1778–1837) musiikinopettajaa ja opettajavalinta osui Georg Vogleriin, joka muutti uuden pestin myötä Tukholmaan 1786. Voglerin sopimukseen kuului muun muassa vähintään yhden oopperan säveltäminen vuodessa. Tämän lisäksi Vogler perusti Tukholmaan toisen musiikkikoulunsa.

Voglerin Ruotsin pesti on jakautunut kahteen osaan vuosille 1786–1791 ja 1793–1799. Hän johti Ruotsin hovin orkesteria ja hän kirjoitti myös uutta musiikkia ja toi hoville viimeisimmän muodin. Vogler saikin isoja taiteilijanvapauksia uusille tehtävilleen hovissa työskennellessään. Hänen teoksiaan on kuvattu hätkähdyttäviksi. Rivien välistä pystyy tulkitsemaan myös sävellyksien poikkeavuuden aikansa musiikista, joten hänen teoksensa eivät ole jääneet huomaamatta. Niin ikään rivien väliin jää sana intohimo, jota Voglerilla on eittämättä ollut.

Suomikin saadaan omalla tavallaan mukaan harmonikan esiasteiden kehityshistorian kärkikastiin. Tämä yksityiskohta muistetaan Ruotsi-Suomena tai Ruotsin vallan aikana, joka ajoittuu vuosille 1150–1809. Kun Gustav III osoitti Voglerille uuden pestin hoviinsa, Vogler saapui teknisesti katsoen myös Suomeen.

Vogler oli kiertueella vuonna 1788, jolloin hän antoi kaksi sooloesitystä Pietarissa huhti- ja toukokuussa. Matkan aikana Vogler näki Franz Kiršnikin (1741–1802) pianourun, ja ihastui soittimen kieliin. Vogler tutustui myös Kiršnikin verstaaseen. Vogler antoi soitinrakentaja Georg Christoffer Rackwitzille (1760–1844) toimeksiannon rakentaa Kiršnikin pianourun kaltainen vapaalehdykkärekisterillinen soitin. Soittimesta tuli pianourkua suurempi urkusoitin, jossa oli neljä näppäimistöä, jossa kussakin oli 63 kosketinta ja tämän lisäksi jalkiossa oli 39 pedaalia. Kooltaan soitin oli yhdeksän kuutiojalkaa (runsas 250 dm³) ja soittimessa oli noin 900 pilliä. Tämä Voglerin ideoima konserttiurku valmistui 1790 ja se tunnetaan nimellä Voglerin orchestrion (”kamariurku”).

Orchestrion on nimi kolmelle erilaiselle soittimelle, mutta vain Voglerin suunnittelema soitin liittyy harmonikan kehityshistoriaan. Soitin muistuttaa paljon kansakoulujen urkuharmonia, joskin soittimella oli enemmän kokoa. En ole löytänyt teknistä tietoa, miten orchestrion-soittimeen saatiin luotua riittävä ilmanpaine pillejä varten, joten soittimen tekninen rakenne on pienoinen mysteeri. Toinen oudoksuttava seikka on orchestrionin 900 pilliä. Näin pieneen soittimeen 900 pilliä tuntuu kohtuuttomalta yhtälöltä – ehkä kyse ei ollut urkujen kaltaisista isoista pilleistä vaan vain niiden resonaattoreista, jolloin soittimen koko saadaan pienemmäksi. Onhan haitarissakin satoja kieliä pienellä alueella verrattuna esimerkiksi urkuihin. Orchestrion on verrattavissa enemmän urkuihin ja harmoneihin kuin harmonikkoihin.

Orchestrion-soittimen valmistushistoria vaihtelee lähteestä riippuen. Alfred Mirekin mukaan Vogler tutustui pianourkuun Pietarissa sangen tarkoin, mikä onkin hyvin todennäköistä, koska Vogler oli arvostetussa pestissä Pietarissa ollessaan. Tämä puolestaan laajensi Voglerin mahdollisuuksia päästä hovista hoviin, yliopistoihin ja niin edelleen muihin aristokraattisiin paikkoihin sekä näkemään kehityksen kärkeä. Niin ikään Voglerin pianourkujen tutkimista puoltaa se, että Voglerin sanotaan halunneen vapaalehdykkärekisterin tulevaan soittimeensa – hän tunsi vapaalehdykän rakenteen ainakin jossain määrin ja sen muodostamaa äänimaailmaa, joten hän pystyi tilaamaan juuri tietyn äänikerran uuteen soittimeensa. Voglerin on sanottu tunteneen pianourun tekijän Kiršnikin, mikä puolestaan vahvistaa Voglerin pianourun tutkimisväitettä. Erikoista on, ettei Vogler mainitse vapaalehdykköjä kirjoittaessaan ylistävästi orchestrion-soittimesta.

Vogler sai Rackwitzin tekemään orchestrionia vielä samana vuonna (1788), kun hän oli tutustunut pianourkuun. Tapahtuiko soitintilaus Tukholmassa, Pietarissa tai Varsovassa, on lähteiden perusteella sekavaa. Alfred Mirekin mukaan Vogler tapasi ruotsalaisen Rakwitzin Varsovassa ja teki soitintilauksen täällä. Toisen version mukaan Vogler teki soitintilauksen Tukholmaan palattuaan tapaamatta Rakwitzia. On myös sanottu, että Rakwitz lisäsi valmisteilla olevaan matkaurkuun vain vapaalehdykkä-äänikerran, eikä näin ollen rakentanut koko soitinta itse. Oli orchestrion-soittimen tilauspaikka mikä tahansa, soitin rakennettiin Rotterdamissa, Hollannissa ja se valmistui vuonna 1790.

Rackwitz oli syntyjään böömiläinen ja hän opiskeli Pietarissa Kiršnikin huostassa kisällioppilaana vuodesta 1782 alkaen. Euroopassa matkustamisen Rackwitz aloitti Voglerin neuvosta ja asettui lopulta Tukholmaan 1791. Tukholmassa Rackwitzista tuli kisälli vuosien 1793–1794 tienoilla Mathias Peter Kraftin valvontaan. Kraft oli klavikordien, flyygelien ja taffelipianojen rakentaja. 1796 Rackwitz sai lisenssin Tukholmaan fortepianojen ja muiden vasaralla toimivien kielisoittimien valmistajaksi, eli Rackwitzista tuli soitinrakentajamestari. Christian Ahrens on kirjoittanut, että Rackwitz oli ensimmäinen urkujenrakentaja, joka rakensi kirkkourkuihin vapaalehdykkärekisterin. Tämä tapahtui Tukholmassa 1780-luvulla. Väite on kuitenkin ”jotain sinne päin” vakuuttavista lähteistä huolimatta, koska Ahrens väittää samassa tekstissä Voglerin olleen soitinrakentaja ja rakentaneen orchestrion-soittimen itse.

Pidän todennäköisenä, että Vogler tapasi Rackwitzin Pietarissa, koska Rackwitz työskenteli Kiršnikin oppilaana. Vogler todennäköisesti tunsi – ainakin jossain määrin – Kiršnikin, joten on mahdollista, että Kiršnik esitteli oppilaansa Voglerille samalla kun Vogler oli vierailulla Kiršnikin verstaalla. Rackwitzin Tukholman lisenssin ja valmistuneiden soittimien perusteella Rackwitzin rakentama soitin Voglerille oli todellinen erikoisuus, koska Rackwitzin erikoisosaaminen keskittyi muihin kosketinsoittimiin kuin urkuihin.

Voglerin vaikutus vapaalehdykän leviämiseen Euroopassa

Voglerin matkusti soittamassa orchestrion-soittimellaan vuodesta 1790 lähtien käytännössä koko Keski- ja Länsi-Euroopan alueella, Venäjällä sekä Pohjois-Afrikassa. Matkustamisesta on huomattava, että hänen kauttaan tieto vapaalehdykän ominaisuuksista levisi Euroopassa käytännön tasolla. Vogler ei kuitenkaan ole ainoa vapaalehdykän sanansaattaja, mutta hän oli orchestrion-soittimensa kanssa ensimmäinen, joka soiton yhteydessä käyttämiensä äänikertojen kautta kykeni tuomaan esille 1700-luvun lopun musiikilliseen äänimaailmaan jotain uutta. Kyse vapaalehdykän leviämisessä ei tässä tapauksessa ole puuduttavista teknisistä luennoista vaan soittamisen yhteydessä tapahtuvasta hiljaisesta vaikuttamisesta. On sanottu, että vapaalehdykän ääni sopi hyvin 1700-luvun lopun musiikilliseen äänimaailmaan.

Vuonna 1790 Orchestrion vietiin Lontooseen, jossa Voglerilla oli esiintymisiä. Erityisestä kiitosta ja huomiota Vogler sai pedaalityöskentelystään. Hänen suosituimmat kappaleensa olivat Händelin Hallelujah-teemasta tehty Fuuga sekä ”A Musical Picture for the Organ” (säv. Knecht). Teoksessa matkittiin myrskyä. Lontoosta Vogler meni Saksaan, palasi Tukholmaan, mutta asettui lopulta Saksaan. Hänen matkustamisensa ei kuitenkaan loppunut ja hän perusti vielä kolmannen ja samalla kuuluisimman musiikkikoulunsa Darmstadtiin 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vogler kuoli yllättäen aivohalvaukseen Darmstadtissa 6.5.1814.

Voglerin vapaalehdykän esittely ei jäänyt vain soittamisella vaikuttamiseen, vaan hän kertoi myös vapaalehdykästä. Friedrich Kaufmann Dresdenistä todistaa Voglerin kertoneen hänelle, että Vogler antoi konsultaatiota vapaalehdykästä wieniläiselle Johann Nepomuk Mälzenille. Mälzen käytti vapaalehdykkää panharmonissa, jonka hän esitteli Pariisissa asuessaan vuosien 1805–1807 aikana. Myös vuosi 1804 on mahdollinen. Kaufmannin mukaan myös Gabriel Joseph Grenié sai tiedon vapaalehdyköistä Voglerin kautta, mutta on todennäköisempää, että Grenie oli lukenut puhekoneeseen liittyvän julkaisun, ja että hän teki itse vapaalehdykkäkokeiluja.

Grenién tutki vapaalehdykkää uruissa ja vapaalehdykkäkielen dynamiikan mahdollisuuksien ymmärtäminen on Grenién ansiota. Hän käytti uruissa muun muassa Englannista lainattua erillistä sulkijaa (swell shutter), jolla kontrolloidaan ilman kulkua pilleihin sekä muita ratkaisuja, joilla säädettiin maksimiäänenvoimakkuutta. Grenién ratkaisut eivät kuitenkaan lisänneet äänenvoimakkuutta. Vogler puolestaan väittää käyttäneensä ”puristusta” vuonna 1796. ”Puristus” on ilmeisesti jokin tekninen ominaisuus äänenvoimakkuuden vaihteluista puhuttaessa.

Hyppy seuraavaan kehitysvaiheeseen

Franz Kiršnik, Abbé Vogler ja C.G. Kratzenstein tekivät uraauurtavaa työtä kukin omalla tärkeällä tavallaan 1700-luvun lopussa. Vapaalehdykästä tuli viimeistään 1790-luvun aikana laajasti tunnettu Euroopassa. 1800-luvun alkaessa kielityyppiä yhdistettiin erilaisiin soittimiin ja uusia soittimia kehitettiin tämän kielityypin pohjalta. Tässä kohtaa vapaalehdykkäsoittimien yksi kehityspolku alkoi haarautua moniin kymmeniin polkuihin, joista yksi merkittävä polku orchestrion-soittimen ulkomuodon perusteella oli tulevat urkuharmonit.

Yksi merkittävä vapaalehdykän kehityspolku liittyy urkuihin, koska vapaalehdykkä siirtyi urkujen äänikerraksi laajamittaisesti oikeastaan Voglerin antamien vaikutteiden myötä. Uruissa on rakenteeltaan erilaisia vapaalehdykkärekistereitä, joten aihe on täysin oma kokonaisuutensa. Todennäköisesti yhden ensimmäisistä vapaalehdykkä-äänikerroista urkuihin rakensi Christian Erdmann Kindt (s. Stralsundissa 1752) Sagardiin (Rügen, Pohjois-Saksa) 1795. Äänikerta oli nimeltään ”Clarionett” ja sen on sanottu perustuneen uuteen keksintöön. Äänikerta ja pillit ovat kuitenkin hävinneet. Oli ensimmäinen urkujen vapaalehdykkäkielityyppi minkälainen tahansa, levisi se nopeasti 1700-luvun lopulla urkujenrakentajien keskuudessa ja 1800-luvun alkupuolella muihin soitintyyppeihin ja kehitelmiin.