Aika se vaan vierii. Ajatuksena oli kirjoittaa tämä blogaus jo huhti-toukokuussa, mutta enpä ole ennen tätä hetkeä ehtinyt kuin ajatella sisältöä. Tällä hetkellä töitä on niin paljon, että ottaisin mielelläni vastaan työssäoppijan tekemään asiakastöitä, jotta pystyisin itse keskittymään pidemmän aikavälin asioihin – eli harmonikan rakentamiseen ja tutkimuksen kirjoittamiseen.
Taas tuli erittäin pitkä teksti, joten hyppikää otsikoiden mukaan teitä kiinnostaviin aiheisiin!
Giulietti 1920-luvulta
Hypätään ajassa saman tien takaisin kevääseen, jolloin korjasin, huolsin ja viritin asiakkaan Giulietti & Ricci -harmonikan. Kyseessä on 1920-luvulla erään Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaneen suomalaisen omistama haitari, joka lopulta päätyi Suomeen 1960-luvulla. Soittaja osti soittimen mitä ilmeisemmin heti muuton jälkeen saatuaan varat ostoa varten. Soitin on porrastettu viisirivinen 132 bassolla. Valmistusajankohta on vuoden 1923 jälkeen, jolloin Louis Giulietti perusti harmonikkayrityksensä New Yorkiin. Soitin ei näytä mitenkään ihmeelliseltä nopeasti vilkaistuna, mutta sitä se toden totta on. Kyseisestä soittimesta ei ole otettu Suomessa mallia Kouvolan ja Viipurin tehtaiden soittimiin, mutta on tiedossa, että kopiointia yhdysvaltalaisista harmonikoista tehtiin hyvin yleisesti.
Giuliettissa oli monta asiaa, jotka kannattaa laittaa lähempään syyniin: pinnoite, diskantin rakenne, ulkoasu, viritys ja kielet.
Pinnoite ja näppäimet
Selluloidipäällystys yleistyi maailmanlaajuisesti vasta 1920-luvun jälkipuoliskolla. Voimme todeta Giuliettin olleen soitinkehityksen kärkikastissa – ainakin New Yorkin naapurinsa Iorio-harmonikkatehtaan perässä. Giulietti ei ollut Yhdysvalloissa aikaansa edellä mitä tulee selluloidin käyttöä pinnoitteena. Sen sijaan koko Eurooppa oli tuotekehityksessä Yhdysvaltoja jäljessä. Maailmanlaajuisesti musta selluloidi harmonikan pinnoitteena yleistyi heti toisen maailman sodan jälkeen, mutta jo 1920-luvun lopussa mustaa selluloidia käytettiin muiden pinnoitevärien tavoin. Tämän hetkisen tiedon mukaan Suomeen maahantuodut ensimmäiset harmonikat, joissa oli selluloidia jossain määrin, vuosien 1926 – 1927 aikana. Vasta vuonna 1928 Fazerin musiikkikaupalla oli tarjota valkoisella ja mustalla selluloidipinnalla päällystetyt harmonikat: kaksirivinen Lumikki, kolmirivinen sekä muutama iso konserttiharmonikka. Kaikki selluloidipäällysteiset soittimet olivat Saksasta Herman Buttstädtin harmonikkatehtaalta.
Tässä vaiheessa myönnän, että minun pitäisi tietää, missä vaiheessa Sameli Elomaa teki ensimmäisen selluloidipäällysteisen harmonikkansa. Hänhän oli tehnyt haitareita tauotta jo vuodesta 1921. Paneudun asiaan vasta hieman myöhemmin, joten tutkimustuloksia saatte odottaa vielä tovin.
1920-luvun loppupuolella tehtiin selluloidipäällysteisiä harmonikkoja myös Italiassa. Soittimet olivat pääosin tasakahvoja ja näppäimet olivat kiinnitetty näppäimien läpi menevillä ruuveilla varsistoon. Huoltamassani Giuliettissa näppäimet ovat nykytavan mukaan päältä sileät. Ruuvikiinnitteisiä näppäimet eivät kuitenkaan ole vaan ruuvien tilalla on kaksinkerroin taitettu ohut messinkilanka. Harmonikoista läpiruuvattavat näppäimet hävisivät ensin bassosta ja tämän jälkeen diskantista suurin piirtein vuosien 1925-1930 välisenä aikana. Yhdysvalloissa keskiruuvittomat bassonäppäimet olivat yleisesti käytössä jo 1910-luvulla ainakin kalleimmissa harmonikoissa. Toisaalta Oy harmonikan yhdessäkään tasakahvassa ei ole näppäimen läpi meneviä ruuveja.
Kun puhutaan 1920-luvun isoista konserttiharmonikoista, ovat ne usein miten noin 50 cm korkeita ja äänialaa saattoi olla peräti neljä oktaavia diskantissa. Aarne Koski oli tehnyt rungoltaan tämän kokoisen soittimen joskus ennen vuotta 1922 (Ei ollut Kosken ensimmäinen soitin). Siinä ruuvit olivat näkyvissä enää vain diskantissa. Bassonäppäimet muodostivat jo nykymuotoisen ja -kokoisen näppäimistön toisin kuin vastaavat aikalaiset. Esimerkiksi Dallapén soittimissa bassonäppäimet olivat hyvin kookkaita ja siten myös hieman hankalia soittaa verrattuna kompaktimpaan näppäinasetteluun. Koski oli kehityksessä Yhdysvaltojen ja Keski-Euroopan välissä. Tähän voidaan vielä mainita, että koko soitin on päällystetty selluloidilla – noin 5 – 6 vuotta aikaisemmin kuin Fazerin musiikkikauppa aloitti selluloidipäällysteisien harmonikkojen tuonnin.
Oheisesta kuvakollaasista voitte silminnähtävästi erottaa, miten yhdysvaltainen soitinrakennus oli teknisesti alansa kärkeä 1920-luvulla ja miten Suomi oli hieman Italian edellä. Jos kärjen asettaa tuotantoteknillisesti, niin Suomi jää kauas muun maailman taakse. Kuvat löytyvät myös hyvine kuvateksteineen Galleriasta. Kuvat ovat todennäköisesti aikajärjestyksessä. Klikkaa kuvat isoiksi.
Suomalainen Aarne Kosken tekemä viisirivinen harmonikka. Valmistunut todennäköisesti ennen vuotta 1922.
Yhdysvaltalainen Giulietti & Ricci viisirivinen. Soitin valmistunut vuoden 1923 jälkeen, 1920-luvun puolivälin tienoilla.
Italialainen Cooperativa vuoden 1925 tienoilta.
Diskantin rakenne
Giuliettin porrastukseen on syytä paneutua tarkemmin rakenteen kautta. Porrastus on nimittäin rakennettu samalla tavalla kuin joidenkin kaksirivisien diskanttikahva – isommassa mittakaavassa kuitenkin. Kahdelle uloimmalle riville on oma puusta tehty kampa, mihin näppäimet ovat akseloitu. Kampa on niin iso, että se tukee puista näppäinvartta koko matkaltaan akselilta näppäimeen asti. Kun kaksi ensimmäistä riviä ovat asennettuna puukampaan, tulee tämän päälle vielä kaksi vastaavanlaista kampaa sisempiä rivejä varten. Painoa tämä rakenne ei massiivisuudestaan huolimatta ole tuonut kauheasti. Läpät kiinnittyvät puisiin näppäinvarsiin alumiinitankojen välityksellä. Apurivit ja kaksi ulointa pääriviä ovat linkitetty toisiinsa alumiinivarsien vierestä vahvalla rautalangalla. Sisimpien rivien näppäimiä painettaessa painautuu myös uloimpien rivien näppäimet pohjaan. Koska koukku on näppäinakselin läppien puolella, ylärivin näppäinvarsi vetää alanäppäimen alas. Se on siis hieman toisin kuin nykyään, jossa näppäinvarret ovat pääosin linkitetty toisiinsa akselin näppäimistön puolelle.
Pienenä knoppitietona sanottakoon, että diskantin näppäinakselia on ”vanhaan aikaan” kutsuttu Suomessa niskanaulaksi.
—–
On hankala olla vetämättä jotain pieniä yhtäläisyysviivoja new yorkilaisesta soitintehtailusta suomalaiseen soitintehtailuun. Tässäpä muutama esimerkki:
Nestor Kukkolan tehtaalla Viipurissa tehtiin Excelsior-harmonikasta oma vientimalli yhdysvaltoihin. Yllätys ei sinänsä liene, että myös Excelsiorkin on kotoisin New Yorkista Iorion ja Giuliettin tapaan. Eräs New York – Viipuri -linkki löytyy viipurilaisesta SiniPojat-orkesterista, jossa 1930-luvun puolivälistä haitaria soitti Väinö Kähärä. Hänen soittimensa oli näihin aikoihin Excelsior. Tästä soittimesta Aarre Lievonen kopioi Viipurin peleihin samanlaisen kultabrokaidiselluloidihäkin. Jos hyppäämme Viipurista Kouvolaan, niin sielläkin löytyy yhtäläisyyksiä yhdysvaltalaiseen soitinrakennukseen. Kuningasmallin kuviointi on kopio Italo-American Accordion -harmonikkayrityksen mallistosta. Niin ikään yllä esitetyn Giuliettin diskanttinäppäimistön alumiinivarsisto muistuttaa pitkälti Aarne Kosken Oy Harmonikassa tehtyä neljättä soitinta – tai pikemminkin juuri päin vastoin! Mekaniikka näissä on erilainen, mutta päällisin puolin katsottuna niissä tuntuu olevan yhtäläisyyksiä. Oheisessa kuvaparissa on kummankin koneisto. Erityistä huomiota tulee kiinnittää taaempaan läppäriviin ja niiden varsien taivutteluun. Klikkaa kuvat isoksi.
Giuliettin näppäinvarsisto.
Oy Harmonikka numero 4 ja sen näppäinvarsisto
Seuraavaksi vuoroon Giuliettin kuviointi. Pääaihe soittimessa on kukat, mikä oli hyvin yleinen aihe pitkälle 1930-luvulle. Tämän lisäksi soittimessa olevat helmiäiset muodostavat diskantissa ja bassossa runkoa kiertävän kehän. Tällainen intarsialistoitus on hyvin tyypillistä myös italialaisille puurunkoisille soittimille samalla aikakaudella ja vähän ennenkin oikeastaan. Helmiäisen tilalla on käytetty mm. eri puulaatuja ja myöhemmin selluloidia ja erivärisiä brokadeja. Yhdysvaltalaisen ja italialaisen tyylin erottaa lähinnä siitä, että italialaiset koristeet ovat usein suorakulmaisia ja hyvin kaavamaisia, jäykkiä. Yhdysvaltalaisissa koristeet ovat rönsyileviä, ylellisiä. Siinä missä harmonikoissa italialainen tekisi koristekuviot diskanttiin suorakaiteen muotoon, yhdysvaltalainen tekisi suorakaiteen muotoon, mutta tekisi kulmiin sisäänpäin tulevat pienet kaareumat. Tämä siis esimerkkinä – ja toki – poikkeuksia on! Italialaisissa soittimissa tapaa samanlaisia koristeluja kuin yhdysvaltalaisissa soittimissa.
Oy Harmonikan ja Soitin-Tehdas-Yhtiön soittimissa runkoa kiertävät koristelistat ovat malleiltaan usein Yhdysvalloissa rakennetuista haitareista, ei italialaisista. Esimerkiksi viipurilaisissa peleissä nuolimallille ja sarvimallille en tiedä italialaista vastinetta. Sarvimalli on puhtaasti kopioitu Italo-American Accordion -yrityksen Guido Deirolle suunittelemasta soittimesta ja Oy harmonikka teki vastaavanlaisella kuvioinnilla Nuolimallia. Oy Harmonikka kopioi kuningasmallin maskin saman tehtaan soittimista. Kuningasmallia kutsuttiin myös amerikkalaiseksi c-malliksi. Muutamista muistakin malleista löytyy yhdysvaltalaisia rönsyileviä vivahteita.
No, miten tämä liittyy tuohon Giuliettiin? Siten, että sen diskanttihäkki on peltiä ja sen kuvioinnissa on runsaasti lehtiä. Tämän maskin kopio löytyy Aarne Kosken 1920-luvulla tehdyistä haitareista (ks. Vapaalehdykän Galleria: Aarne Koski, kuvat 1 ja 2. tai tämän artikkelin kaksi ensimmäistä kuvaa). Kuvio löytyy myös muilta pohjois-amerikkalaisilta valmistajilta. Taas yksi linkki lisää Yhdysvaltojen ja Suomen harmonikkateollisuuden välille ennen soitinteollisuuden alkamista Suomessa.
On siis selvä, että varsinkin Koski ja Kukkola ottivat hyvin paljon vaikutteita Yhdysvalloista. Tähän hätään jäi mainitsematta kertomus Homanin harmonikasta ja Kukkolan yhdysvaltalaistyylinen herrasmiesvaatetus. Vaikuttaa siltä, että he ottivat oppia parhaasta paikasta ja rahaa elämistä varten tuottiin parhaalla hyötysuhteella; vaikka italialialaiset harmonikat olivatkin kehityksessä hieman jälkijunassa, niitä oli helppo saada ja myydä. Olihan Suomessa käynyt Italialaisia soittajia antamassa mallia soittamiseen…
Giuliettin viritys ja kielet
Lyhyt kertaus huojuntavirityksestä: Vanhoissa soittimissa on yleensä neljä pintaäänikertaa, joista yksi on 16′ ja kolme on 8′ äänikertoja. Äänikerroista yksi 8′ sekä 16′ ovat keskenään viritetty suoriksi eli näiden äänikerroilla ei muodosteta huojuntaa, ”valssiääntä”. Kutsutaan näitä äänikertoja tässä yhteydessä nollatasoksi. Nollatasoon viritetty 8′-äänikerta on perusäänikerta. Jäljelle jääneistä äänikerroista toinen viritetään perusäänikerran yläpuolella (plus) ja toinen alapuolelle (miinus). Niin kutsuttu vanhan ajan viritys on eräänlainen musette-viritys, joskin usein se on huojunnoiltaan vähäisempi kuin ranskalaisessa musettessa. Useissa musette-virityksissä ylä- ja alapuolelle tulevat huojunnat eivät ole keskenään identtisiä vaan niissä voi olla toinen viritetty ranskalaisittain, toinen saksalaisittain.
Olen tutkinut vanhojen soittimien viritystyylejä ja olen huomannut, että viipurilaisissa ja kouvolalaisissa virityksissä on eroja. Aki Lievosen ohjeiden mukaan Viipurissa valmistetuissa soittimissa on yhtä paljon huojuntaa perusäänikerran ylä- ja alapuolella. Kouvolan soittimissa puolestaan nollatason ylä- ja alapuolelle tulevat käyrät eivät ole keskenään identtiset. Toisinaan toisen huojuvan äänikerran huojuntaa pienennetään merkittävästi matalimman (noin) oktaavin matkalta. Olen tavannut soittimia, joissa lavennusta on tehty niin plus- kuin miinuspuolelle.
Giuliettin huojunnoista plus-puolelle tuleva huojunta on miltei sama kuin Oy harmonikan 1930-luvun peleissä. Voisi miltei sanoa, että käyrät ovat identtiset, koska mittauksissa ja niiden perusteella tehdyistä päätelmissä tulee kohtalaisen helposti pieniä heittoja. Perusäänikerran alapuolelle viritettävässä äänikerrassa puolestaan oli selvä ero Oy Harmonikan peleihin nähden. Tein siihen loivennuksen matalimman oktaavin alueelle, mutta näin jälkikäteen viritysmittauskaavioita katsoessa, olisi voinut huojunnan laittaa jatkumaan myös lineaarisesti. Molempi parempi. Giulietin lähtövireystaso oli yllättävän korkea, peräti a = 442 Hz.
Giuliettissa oleva kielisetti on käsin tehty. Ei mikään käsin viimeistelty, vaan ihan alusta loppuun asti käsin tehty. Osa kielistä soi erittäin herkästi, mutta toisaalta oli myös kielilaattoja, joista toisen kielen äänenväri oli hyvin tunkkainen eikä kieliä saanut säätämällä soimaan kirkkaamin tai herkemmin. Luigi Giulietti oli huippuosaaja ja ensiluokkaisien kielien valmistajana. Hän opetti kielten valmistusta muillekin, myös hänen vaimonsa Louise oli taitava kielien valmistaja.
Seuraavan kerran kun ehditte vertailla onko viipurilaisessa paremmat äänet kuin kouvolalaisessa, niin pitäkää huolta, että soittimet ovat viritetty. Muuten vertaatte kahden eri sirkkelin ääniä keskenänne. Niissä on eroja, mutta niitä täytyy osata kuunnella, koska erot eivät ole mitään liian suuria. Parhaiten erot tulevat esiin alimman kahden oktaavin alueella.
Mistä tätä tietoa saa lisää??
Jäikö tiedonjanoa harmonikan historiasta? Ei hätää.
Toivotan kaikki tervetulleeksi Östermyran viidensien musiikkipäivien Harmonikan historia Suomessa -seminaariin Törnävän kartanoon (Törnäväntie 23) Seinäjoelle perjantaina 19.8.2011. Seminaari alkaa klo 12.00 ja loppuu n. klo 16.30. Puheenvuorojen pituudet ovat 20 min + 10 min yleiskeskustelu per puhuja. Seminaarin puheenjohtajana toimii professori emeritus Heikki Laitinen. Itse pidän yhden puheenvuoron harmonikan rakentajien historiasta ja tämä kirjoitus raottaa hieman aihealuettani (vain yksi osa isoa kokonaisuutta).
SHS
Heti juhannuksen jälkeen (28.6.-3.7.) oli Ikaalisissa Sata-Häme soi juhlat. Olin paikalla tiistaista sunnuntaihin ja yövyin erään opiskeluaikaisen kaverini luona. Tietyllä tapaa tämän vuotinen SHS-juhla oli ihan ok. Ei mikään yliveto, mutta ei huonokaan. Ehdottomasti positiivinen SHS-järjestelyjen kannalta oli Kuunkuiskaajien ja Finlanders-yhtyeen buukaaminen festivaalien alkuun. Tämä oli positiivinen asia, sillä nyt asiakkaita riitti keskiviikkona ja torstaina hyvin tasaisesti. Normaalisti näinä viikonpäivinä on saattanut olla hyvin hiljaisia hetkiä harmonikkamessuilla. Ensi vuodeksi siis lisää yleisöä vetäviä artisteja festivaalin alkupuolelle.
Jos vertaan tätä aikaisempiin vuosiin, niin nyt itselläni ei ollut sellaista syvällistä tiedonjanoa. Vai pitäisikö sanoa sen sijaan, että olen oppinut yleiset haitariasiat ja tuntemukseni harmonikan historiassa kuin myös teknisissä asioissa on niin syvällistä, että tieto jota haen, ei löydy enää lyhyissä keskusteluissa. Tarvisemani tieto on usein niin kiven takana, eikä niitä asioita oikeastaan kovin moni ihminen Suomessa tiedä. Ehkäpä itseni lisäksi muut tutkijat harmonikan historian tutkimusprojektissa sekä jotkin muut ihmiset ovat paneutuneet harmonikkaan niin syvällisesti kuin minä. Yleisesti voisi sanoa, että olen enemmänkin alkanut olla ”tiedottaja” vastaanottajan sijasta. Perustasolla tässä kuitenkin vasta ollaan…
Kohtasin lukuisia tuttavia ja hyviä ystäviä festivaalien aikana. Eräs hassu tapahtuma tapahtui keskellä viikkoa. Olin katsellut messuilla (tietenkin) ohimeneviä naisia ja todennut mielessäni: ”kiva, mutta liian nuori” hyvin useasti. Sitten eräs kaverini oli ystävättärensä kanssa messuilla päivän päätteeksi ja keskustelimme vähän niitä näitä. Loppupuolella tämä kaverini ystävä tokaisi vaan, että minä olen liian nuori… No, kerrankin olisi ollut mielenkiintoinen persoona ja naama, mitä olisi jaksanut katsoa pitkäänkin.
Messukeskus valmiina ottamaan asiakkaat vastaan.
Festivaalilauantaina olin kahden vaiheilla: ostaako lippu Dallapén keikalle vai ei? Otin ja tulos oli hyvä. Täytyy suorastaan kehua, miten pölyt karisee bändin nimen päältä. Itse olen nimittäin kokenut Dallapén tietyllä tapaa tärkeänä, mutta silti yllätyksettömänä yhtyeenä. Olen kuullut Dallapén vanhoja levytyksiä paljon. Monet heidän kappaleistaanhan ovat iskostuneet Suomalaiseen kulttuuriin – niihin kappaleisiin on vaan turtunut, eikä niistä helposti näe mitään erikoista tai yllättävää. Kappaleet eivät yksinkertaisesti anna mitään.
Keikka kuitenkin osoitti toista. Humppa saa painua hanuriin, kun pojat soittavat hottia! Erityisesti swing-puoli herätti kiinnostuksen ja näkisin tämän yhtyeen mielelläni vähän kokeellisimmissa paikoissa, en vain tanssilavoilla tai saleissa, missä ihmiset pönöttävät kuuntelemassa musiikkia. Hienostunut vähäeläisyys toimii myös isoilla rockifestareilla, kuten esimerkiksi Hurts-niminen bändi tekee keikoillaan. Nämä Dallapé-pojat ottavat tilanteen ja yleisön haltuun. Mitä parasta, he ottavat yleisönsä paljon aidommin kuin esimerkiksi festivaalilavoilla nähdyt sotilassoittajat. Dallapén olisi hyvä ratsastaa tämän hetken uuden iskelmän harjalla, kun siinä kerrankin on mahdollisuus. (Uusi iskelmä on suomalaista musiikkia, joka kelpaa niin Yle Suomelle, Radio Novan tai vaikkapa YleX:n soittolistoille. Nämä kappaleet ylittävät kohdennetun musiikkigenren kuulijakuntarajat ja on siksi huomattava ilmiö soittolistakulttuurissa).
Toki, ei tuollaista biisilistaa kannata soittaa festarilavalla varsikaan, kun konsertti oli näinkin pitkä. Sitä pitäisi muokata yleisölle sopivaksi ja lyhentää, luonnollisesti. En tiedä mitään tylsempää kuin suomalaisen tangon, missä rummut ja basso töpöttävät taustalla mekaanisesti ja leadina on vibratohuojuntainen ”Eikka-soundi” tai epävireinen hanuri. Vaikka olenkin enemmän kallellani harmonikka- ja vanhaan musiikkiin kuin useat muut ikäiseni, niin uskon silti, että swing-humppa menee ikäiseeni yleisöön toisin kuin huono tango tai aaba-jakoinen c-mollivalssi. Miksi sitten Ruisrockissa väliaikamusiikkina tuli 70-luvun diskohumppaa?
Go with the flow, Dallapé!
Nuorten valtakunnallinen harmonikkaorkesteri
Torstaina kävin kuuntelemassa Ikaalisten kirkossa Nuorten valtakunnallisen harmonikkaorkesterin soittoa. Ohjelmistossa oli klassista musiikkia Brahmsista Aulis Salliseen asti. Erityisen suuren kiitoksen annan Veli Kujalan tekemälle Valkea fuuga -kappaleelle. Fuugan teema on otettu Valkea ruusu -valssista, mutta ei kappale teeman esittelyä pidempää – luojan kiitos – pysynyt paikallaan vaan äänien kirjo valtasi kirkon. Tämä kappale kannattaa hankkia heti, kun se ilmestyy levylle. Vanhoille parroille fuugassa on jotain tuttua, nuorille jotain mielenkiintoista kuunneltavaa. Bravo!
Sen sijaan moittimista on kirkon akustiikalle. Varsinkin Sallisen voimakkaita kappaleita esittäessä kirkon liiallinen kaiku häiritsi paljon kuuntelemista. Sallisen Aspekteja Peltoniemen Hintrikan surumarssista -kappaleesta tuli iso humiseva ilmapallo. Kirkon sijaan vaihtoehtoisesti voisi moittia paikalla olematonta kuulijakuntaa – kirkkoon olisi mahtunut paljon enemmän ihmisiä kuuntelemaan musiikkia ja samalla dumppaamaan kaikua.
Nuorten konsertin päätti ne kolme kappaletta, joilla heille heltisi voitto Pulan Susret harmonikasa -kilpailun orkesterisarjan pääsiäisenä: Wojchiech Kilarin Orawa, Astor Piazzolan La Muerte del Angel sekä Veli Kujalan Introduction and Passagalia. Loppuaplodien perään ystäväni Katariina Ahjoniemi lauloi encorena Eino Leinon runoon pohjautuvan Nocturnen.
Muut kuulumiset
Viime vuoteen verrattuna töitä on aivan älyttömän paljon. Yritykseni tulos on noussut vuoden takaiseen noin 2/3, mutta silti vielä on matkaa tavoitetasoon. Nykyään on ongelmana lähinnä se, että on liikaa töitä, mistä ei saa välitöntä korvausta. Nojoo, turha sitä valitella, kun on kerran töitä! Työkalenteri on isojen projektien osalta täynnä elokuun loppuun saakka. Odottelen innolla elokuussa alkavaa jokavuotista syysruuhkaa.
Oma harmonikan valmistus on edennyt liian verkkaisesti. Olen yrittänyt houkutella työssäoppijoita tänne, jotta voisin itse irtaantua harmonikanrakennukseen. Syksyllä onneksi tilanne on parempi, sillä partiossa minulla on enää yksi seikkailijajoukkue viikkoittaisessa ohjauksessa ja lippukunnanjohtajan pesti. Jos tilannetta vertaa kevääseen, niin listaan pitäisi lisätä omaa sudenpenturyhmä, Home Hospitality -projekti, PinkkiPicnic partiotaitokisojen kisajohtajuus sekä lippukunnan kesäleiri. Home Hospitality loppuu sentään jo 12. elokuuta puolentoista vuoden pakertamisen jälkeen. Sen jälkeen alkaa raporttien tekeminen ja sitten syyskuussa onkin aikaa tehdä juurikin harmonikkaani ja historiankirjoitusta suomalaisen harmonikanrakennuksen osalta. Valmis kirja ilmestyy kauppoihin viimeistään alkuvuodesta 2013.
Lähden 24.7. aamulaivalla Ruotsissa järjestettävään maailmanjamboreeseen. Palaan 8.8. Suomeen, mutta pahoin veikkaan, että loppuviikko menee Home Hospitalityn parissa. Jos HH-pestiäni (HH-tiimin johtaja) verrataan Suomen joukkueen kokoon, niin pesti on hyvin merkittävä, joskin työmäärä ja oma pieni organisaationi on eri kokoluokkaa. Suomen joukkue on noin 1400 henkilöä ja minun tiimini hoitaa noin 850 partiolaisen vierailut Suomessa.
Lopuksi kait on todettava, että kiirettä piisaa ja kivaa on.