Suu-urkujen historia

Mikä on suu-urku?

Suu-urku on yleisnimitys kaikille vapaalehdykkäsoittimille, joissa metalli- tai bambukieli on kiinnitetty bamburuokoon tai muuhun vastaavaan putkeen. Ruoko tai ruo’ot kiinnittyvät kielen kohdalta ilmakammioon. Ruokoja on soittimissa 1–36 kappaletta. Ilmakammioon tai siitä eriävään suuosaan puhalletaan tai siitä imetään ilmaa äänen muodostamiseksi. Kussakin bamburuo’ossa on ilmakammion yläpuolella sormiaukko ja ruo’on yläpäässä on yleensä soikea reikä viritystä varten. Vastaava esiviritysreikä voi olla myös bambun alapäässä tai se voi sijaita ruo’on ylä- ja alapäässä riippuen ilmakammion sijainnista. Suu-urkuja soitetaan pääsääntöisesti Kiinassa (sheng), Koreoissa, Japanissa (sho), Indokiinassa, Borneossa ja Laosissa (khaen).

Ääni syntyy suu-uruissa, kun suuaukkoon puhalletaan tai siitä imetään ilmaa ja sormiaukko on peitetty. Soinnin väriin vaikuttaa erittäin paljon pillin materiaali ja sen pituus.

Suu-urkujen leviäminen Aasiassa

Suu-urkujen leviämistä ja ilmestymisjärjestystä Aasiassa on tutkittu arvioimalla soittimien primitiivisyyttä ja vertaamalla soittimia keskenään. Primitiivisimpinä pidetään niitä soittimia, joissa ruokopillejä on vähän ja ne on asetettu yhteen riivin. Ruokomäärän kasvaessa rivejä on tullut lisää siten, että rivejä on ollut maksimissaan kolme. Seuraava kehitysaskel on oletuksien mukaan bambupillien asettaminen ympyrämuodostelmaan.

Vanhojen kiinalaisten tekstien mukaan sheng-suu-urku on ollut käytössä jo 2000 eaa. Niin ikään tekstien mukaan suu-urku on laoslainen keksintö eli alkujaan suu-urut lienevät peräisin Laosin, Vietnamin, Myanmarin ja Thaimaan tienoilta, mistä löytyy shengiä alkeellisempina pidettyjä suu-urkuja kuten hulushengiä ja khaenia. Aluetta ei voi rajata 2000-luvulla tunnettuun selkeärajaiseen valtioon, joten on puhuttava vain tästä suurpiirteisestä alueesta.

Sheng on ollut Kiinassa suosittu jo Yin-dynastian aikana (noin 1401 eaa.–1122 eaa., Shang-dynastian loppuvaiheesta käytetty nimitys) joskaan ei soittimen nykymuodossa. Yin-dynastian aikaisissa teksteissä ei mainita shengiä vaan ho-soitin, joka on shengin kaltainen, mutta hieman pienempi suu-urku. Nu-Guan -tarun aikaväli 3000 eaa. – 2500 eaa. voi pitää siis hyvinkin paikkansa shengin alkumuotojen kehittymiselle Kiinassa. Shengiä primitiivisempien suu-urkujen syntyajankohtia ei voida tarkkaan määrittää, kuten ei shenginkään voida. Voidaan olettaa, että ensimmäiset suu-urut esiintyivät ennen Nu-Guan -tarun ajankohtaa.

Yin-dynastian aikaisissa piirustuksissa kiinalaisen suu-urun ulkomuoto muistuttaa suuresti naw-nimistä suu-urkua. Kiinalaisessa Shih chingssä, Laulujen kirjassa, mainitaan ihmisten soittavan suu-urkuja palatseissa, mutta myös kansan keskuudessa. Kirja on kirjoitettu ennen Kungfutsea, jonka uskotaan myös soittaneen suu-urkuja. Laulujen kirja sisältää 305 laulua ja se on kirjoitettu 1000–700-luvuilla ennen ajanlaskun alkua.

Kuvauksia suu-uruista on tehty monilla alueilla: indokiinalaisissa 400 eaa. – 300 eaa. peräisin olevissa reliefeissä on kuvattu hahmo, joka soittaa suu-urkuja. Sen sijaan Korean alueelle sheng esiteltiin kolmen kuninkaan ajanjaksona 220 – 280 jaa., missä sen nimeksi muodostui saeng tai saenghwang. Saenghwangissa on yleensä 17 ruokoa, joista yksi on mykkä koristeruoko. 600–700-luvuilla tehdyt seinämaalaukset Dunhuang-luolastossa (Mogao-luolat eli Tuhannen Buddhan luolat?) Pohjois-Kiinassa puolestaan näyttävät erään shengin esimuodon, Yu-nimisen suu-urun.

Mahdollisesti vanhimmat Kiinan ulkopuoliset kuvaukset shengistä ovat Taka-Intiasta 200-luvulta jaa. Lähi-Idästä puolestaan on löytynyt takaintialaista kuvausta vastaava soitinkuvaus 500-luvulta. Japaniin soitin levisi vasta 700-luvulla siten, että kiinalaiset antoivat kolme sheng-soitinta ja kolme yu-soitinta lahjaksi Japanin hoville. Yu-soitin ei saanut suosiota, mutta shengistä tuli menestys. Soittimelle muodostui Japanissa nimi sho.

Otavan isossa musiikkitietosanakirjassa on kansansoittimista koottu maailmankartta. Mielenkiintoinen seikka on Kanadan länsirannikolle piirretty ja nimetty neliääninen pilli, jonka ulkomuoto muistuttaa jokseenkin Borneossa olevia suu-urkuja. Soitin on merkitty aerofoniksi. Ovatko suu-urut levinneet myös Pohjois-Amerikan länsirannikolle paljon ennen Columbuksen matkoja itärannikolle?

Kuvauksia suu-urkujen eri versioista on harvakseltaan vanhoissa teksteissä ja näistä voidaan päätellä suu-urkujen leviämisalue ja suuntaa antavasti myös leviämisnopeus. Suu-urkujen leviäminen on ajallisesti ja maantieteellisesti mahdollista jakaa kahteen pääajanjaksoon: synty ja leviäminen Aasiassa noin 3000 eaa. – 500 jaa. sekä leviäminen Eurooppaan 500–1800-luvuilla. Kiinan musiikkihistoria voidaan jakaa puolestaan neljään osaan: perustava kausi noin 3000–300 jaa., kansainvälinen kausi 400–800, kansallinen kausi 900–1800 ja 1900-luvulla alkanut kansainvälinen kausi.

Suu-urkujen leviäminen Eurooppaan

Yleensä puhutaan shengin leviämisestä Aasiasta Eurooppaan ja sen aloittamasta soitinkehityskaaresta 1700-luvulla. Tämä on mielestäni väärä lähestymistapa. Voidaan puhua suu-urkujen leviämisestä Aasiasta ympäri maailmaa, sillä suu-uruista on kymmeniä erilaisia versioita. Emme tiedä, mitä malleja suu-uruista on tarkalleen ottaen liikkunut maanosien välillä. Esimerkiksi Marin Mersenne’n kirjassa oleva kuva suu-uruista on jokin muu suu-urku kuin sheng. Kolikon toinen puoli on se, että Eurooppassa vapaalehdykkäsoitinten villitys alkoi 1700-luvun lopulla, ajanjaksona, jota on pidetty shengin Eurooppaan saapumisen ensimmäisenä ajankohtana. Erään teorian mukaan Marco Polo olisi tuonut shengin 1200-luvulla Itä-Aasiasta Eurooppaan, mutta tästä ei kuitenkaan ole näyttöä.

Sibyl Marcusen kirjoittaman kirjan A Survey of Musical Instruments mukaan matkalaiset toivat suu-urut Eurooppaan 1600–1700-lukujen taitteessa. Kirjan mukaan Ranskassa Ludvig XIV kuuli suu-urkujen soittoa hovissaan vuonna 1648, jolloin Ludwig XIV oli 10 vuotias ja ollut hallitsijana viisi vuotta. Samassa teoksessa on myös maininta, jossa kerrotaan Johann Wilden (1689–1762?) opetelleen soittamaan shengiä Pietarissa asuessaan vuosina 1741–1764. Wilde oli syntynyt Baijerissa, Saksassa, ja hän asui Pietarissa viimeiset elinvuosikymmenensä. Wildenin uskotaan tuoneen shengin itse Eurooppaan vuonna 1740, ja hän soitti säännöllisesti shengiä Pietarin hoviväelle. Alfred Mirekin tekemässä kirjassa Reference book on harmonicas’ diagram mainitaan, että Wilde soitti shengiä 1740-luvulla Pietarissa tehden soitinta tunnetuksi. Wilde oli viulisti Venäjän keisarillisessa orkesterissa Pietarissa. Wilde keksi neulaviulun noin vuonna 1740.

Hyvin mielenkiintoinen lähde, jonka tietoja täytyy kuitenkin tarkistella hyvin kriittisesti puutteellisen lähdemerkinnän vuoksi, on internet-sivusto informator akordeonisty. Tällä sivustolla mainitaan, että sheng oli tunnettu 1000–1200-luvuilla muutamissa maissa, joissa oli jonkin tyyppinen yhdistys Kiinan kulttuuriin liittyen. Sivustolla kerrottaan, että Jacob von Stählin (1709–1789) oli kirjoittanut päiväkirjassaan sheng-soittimen olleen tunnettu Pietarissa 1700-luvun puolessa välissä. Lähde mainitsee myös, että Johann Wilde oli tehnyt soitinta tunnetuksi Pietarissa.

Yleisen uskomuksen mukaan ranskalainen jesuiittalähetyssaarnaja Jean Joseph Marie Amiot’n (8.1.1718–9.10.1793) Aasiasta lähettämä sheng aloitti eurooppalaisen vapaalehdykkäsovelluksien ajan. Amiot oli syntynyt Toulonissa Kaakkois-Ranskassa ja hän liittyi jesuiittoihin 1737. Kiinaan Amiot lähetettiin vuonna 1750, eli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Johann Wilde oli tuonut shengin Pietariin vuonna 1740. Kiinassa Amiot saavutti keisari Qianlong suosion, ja hän viettikin loppuelämänsä Pekingissä.

Amiot on toimittanut joitain kiina-aiheisia kirjoja, minkä vuoksi Amiotin nimi lienee saanut paljon huomiota ja painoarvoa suu-urkujen leviämisessä Eurooppaan. Vuonna 1779 Amiot julkaisi kirjan Mémoire Sur La Musique des Chinois, jossa on kuvaus shengin rakenteesta. En ole löytänyt kirjallisia todisteita, mistä Amiot olisi lähettänyt tai mahdollisesti jopa itse tuonut shengin Ranskaan. Amiotin asuinpaikkaan perustaen on mahdollista, että hänen shenginsä olisi lähtöisin Pekingin alueelta.

Kuten edellä on mainittu, ei sovi puhua shengin leviämisestä Eurooppaan, vaan erilaisien suu-urkujen leviämisestä Eurooppaan. On tietyllä tapaa hullua ajatella, että yhden ihmisen tuoma yksi sheng-soitin räjäyttäisi eurooppalaisen soitinrakennuksen luomaan jotain uutta erittäin lyhyessä ajassa. Vapaalehdykkäsovelluksia tehtiin Ranskasta aina Venäjälle asti.

Todennäköisesti ensimmäisen länsimaisen eurooppalaisen tekstin vapaalehdykästä kirjoitti Michael Praetorius kirjassaan Syntagma musicum vuonna 1619. Kirjassa on myös kuva munniharpusta, ja soitin oli ollutkin Euroopassa jo satoja vuosia ennen Syntagma musicumin julkaisua.

Marin Mersenne (1588–1648) mainitsee teoksessa Harmonicorum libri XII (1636) kehikkourut (liure des Orgues). Joissain lähteissä kerrotaan Mersenne’n maininneen Laosin urut, mutta Mersenne ei tässä kohtaa kirjaa mainitse edes sanaa Laos. Kirjoitus on eräänlainen solmukohta suu-urkujen muuttohistoriassa Aasiasta Eurooppaan, joten kirjan sisältöä on syytä käsitellä hieman tarkemmin: Mersenne käsittelee kehikkourkua Liure Cinquiefme -otsikon alla. Teksti antaa ymmärtää kyseessä olevan tarkan määrityksen vapaalehdykästä (kieli ja kielilaatta; liure -> lier -> sitoa, kytkeä, yhdistää) tai vaihtoehtoisesti yleinen kuvaus suu-urusta, jossa soittimen bamburuo’ot yhdistetään kehikon avulla yhdeksi kokonaisuudeksi (ks. Khaen). Kirjassa oleva kuva (vieressä) puolestaan muistuttaa paljon enemmän khaen-soitinta tai muuta itämaista suu-urkua kuin shengiä pelkästään kielien sijaintien perusteella. Soittimen nimi on Mersennen mukaan Liure Cinquiefme, josta vapaa suomennos voisi olla kvinttikehikko (Cinquiefme -> cinquième -> viides, kvintti).

Mersenne väittää soittimen olevan intialainen, mutta tässä Mersenne on selkeästi erehtynyt – soitin on vielä idemmästä oleva suu-urku, joskin kuvasta puuttuu soittimen ruokoja kokoava ilmakammio. Toinen huomionarvoinen seikka on soittimen alapään erikoinen muotoilu verrattuna tämän päivän khaeniin. On olemassa joitakin piirroksia ajanlaskun taitteesta, joissa näkyy vastaavanlainen alapään bamburuokojen epätasainen lyhennysmuotoilu (ks. sivun yläosa). Voidaan olettaa, että kuvan khaen-malli on ollut joskus nykyistä mallia yleisempi. Nykyään khaenin bambut ovat alapäästään kaikki samalla tasolla.

Mersenne kirjoittaa myös, että joukko erilaisia soittimia tavattiin Konstantinopolissa – nykyisessä Istanbulissa – keisari Konstatinin, Leonin pojan, hovissa. Soitinten joukossa oli huiluja, trumpetteja ja myös tamburiineja. Mikäli Liure Cinquiefme -soitin on ollut tässä joukossa seuraa kysymys, kenestä kolmesta Konstantinos-nimisestä hallitsijasta Mersenne puhuu? Alueen ainoat hallitsijat, joiden nimi on Konstantinos ja joiden isän nimi on Leo, ovat Konstatinos V (hallitsijana 741 Leo III:n poika), Konstantinos VI (hallitsijana 780–797, Leo IV:n poika) ja Konstantinos VII (hallitsijana 913–959, Leo VI:n poika). Osmanien valtakunnan aikana hallitsijoiden nimet olivat arabihenkisiä.

Ottaen huomioon suu-urkujen historiallisten kirjallisten merkintöjen ajankohdat ja ilmentymispaikat, ovat suu-urut saattaneet esiintyä kenen tahansa edellämainitun Konstantinos-hallitsijan aikana Konstantinopolissa 741–959 välisenä aikana. Tuntuu epärealistiselta, että suu-urut olisivat levinneet Lähi-itään 500-luvulla ja pysyneet siellä 1100–1200 vuotta ennen niiden leviämistä Eurooppaan. Kirjalliset todisteet ovat kuitenkin epätarkkoja. Epäsuoria suu-urkujen leviämiseen liittyviä seikkoja on kaksi: silkkitien kukoistusaika ajoittuu noin 600–700-luvuille ja se ulottui Kiinan itärannikolta Konstantinopoliakin lännemmäksi Keski-Eurooppaan nykyisen Italian ja Ranskan rannikoille asti. Suu-urut ovat mitä todennäköisimmin levinneet silkkitietä pitkin Eurooppaan. Toinen suu-urkujen leviämistä Eurooppaan ennen ensimmäisen vuosituhannen täyttymistä puoltava tekijä on Bysantin olemassaolo vuodesta 395 aina 1400-luvun puolimaihin asti. Bysantin pääkaupunki Konstantinopoli oli merkittävä kansainvälisen kaupan keskus, jonka kautta idän ylellisyystavarat siirtyivät Eurooppaan (silkkitie).

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Tanskassa olleessa Kuninkaallisessa taidekamarissa (Det Kongelige Kunstkammer, perustettu 1600-luvun puolessa välissä) on inventoitu vuonna 1674 artikkeli ”Et Jndiansch Orgeverck af Røer”. Vapaasti käännettynä Pat Missinin englanninkielen käännökseen pohjautuen: ”Ruo’oista tehty intialainen urku”. Mikäli kyseessä on suu-urku, niin tämä todistaa, että soitintyyppi olisi levinnyt ainakin Tanskaan 1674 tai aikaisemmin.

Vapaalehdykkäsovelluksia alettiin tehdä runsaasti vasta 1780-luvulta alkaen. Tämä viittaa siihen, että vapaalehdykkä äänenmuodostajana oli levinnyt tai alkoi levitä kyseisenä vuosikymmenenä vanhalla mantereella ja se oli saanut runsasta huomiota eri tahoilta. Voi olla, että vasta 1700-luvun lopulla Eurooppa oli valmis ja kiinnostunut vastaanottamaan uusia sovelluksia sekä tuottamaan niitä. Amiotin lähettämä sheng saapui Pariisiin vuonna 1777, joka osuu aikajanalla sellaiseen kohtaan, että se on tulkittu ensimmäiseksi shengiksi Euroopassa ja Vapaalehdykkäsovelluksien aloittajaksi. Tästä huolimatta, Amiotin lähettämä sheng on ollut mitä todennäköisimmin vain yksi sheng muiden Eurooppaan levinneiden suu-urkujen joukossa. Tämän shengin painoarvoa lisää se, että Amiot oli kirjoittanut soittimesta.

Ensimmäinen oletettu shengiin pohjautuva vapaalehdykkäsovellus on Kratzensteinin tekemä puhekone.