Nazzareno Frontalini oli musiikinopettaja ja erinomainen käsityöläinen. Hän valmisti useiden muiden paikallisten kollegojensa tavoin harmonikkoja Paolo Sopranille Castelfidardon alueella. Vuonna 1923 Nazzarenon pojat Vincenzo ja Alfredo sekä vävy Pietro Massacesi suostuttelivat hänet perustamaan oman yrityksen. Aluksi he vuokrasivat pienen huoneen Palazzo Comunalen pohjakerroksesta. Talossa toimi monia muita yrityksiä, kuten Maglierin, Monaco Giuseppe ja Domenicon, Regoli Remigion ja Cooperativa di Consumo Numanesen työpajat. Kun muiden käsityöläisten toiminta loppui, he saivat koko rakennuksen käyttöönsä vuonna 1935. Frontalinin onni rohkaisi muitakin kyläläisiä yrittämään samalla alalla.
Kun Frontalini sai koko kiinteistön käyttöönsä, alkoi toiminnan laajentaminen. Laajentuminen oli niin voimakasta, että rakennus ei pian riittänyt liiketoiminnan harjoittamiseen. Toimisto siirrettiin Viale Morelliin, nykyisen Cassa di Risparmion tiloihin, ja palkeiden valmistus Via Matteottille.
Frontalinin perhe organisoi tehtaansa hyvin, sillä työntekijöitä ja osastoja oli useita. Kyseessä oli teollista harmonikantuotantoa, mutta vielä hyvin käsityövaltaisesti. Frontalinin veljekset jakoivat tehtävät: Alfredo vastasi myynnistä ja hallinnosta, Vincenzo ostoista ja varastoinnista. ja hänen lankonsa Pietro Massacesi hoiti teknisen puolen.
Frontalinin kromaattiset harmonikat saivat alkuaikoina mainetta Belgiassa, Hollannissa, Skandinaviassa. Pianoharmonikkamalli tuli vuonna 1932. Myynti veti. Soittimia meni Yhdysvaltoihin, Australiaan, Englantiin, Kanadaan, Etelä-Afrikkaan ja niin edelleen. Vuoteen 1935 mennessä yrityksellä oli 50 prosenttia Yhdistyneen kuningaskunnan markkinoista (huom. lähteessä ei mainita onko kyse markkina-alueesta tai markkina-arvosta).
Laajentuminen jatkui. Vuonna 1940 sillä oli jo noin kolmesataa työntekijää. Toisen maailmansodan syttyessä yritys joutui vaikeuksiin. Suurin osa harmonikoista meni vientiin ja sodan seurauksena vienti romahti, ja toiminta lakkautettiin. Sodan aikana Italian valtio kuitenkin tilasi sotilaille harmonikkoja eri harmonikkatehtailta. Frontalini sai osan tilauksista ja tämän seurauksena yritystoiminta aloitettiin uudelleen noin 150 henkilön voimin. Soittimia pyrittiin tuottamaan kotimaanmarkkinoille myös naisille, nuorille ja vanhuksille.
Vuoden 1944 alkukuukausina sota oli läsnä. Yritys yritti pelastaa tehtaastaan mitä oli pelastettavissa. Työpajan laitteet piilotettiin Palazzo Comunalen kellariin. Vetäytymisvaiheessa olevat saksalaiset sotilaat kuitenkin räjäyttivät paikan. Vuonna 1945 Frontalini jatkoi toimintaansa. Työntekijöitä lisättiin vaiheittain. Vientiä kehitettiin niin, että vuonna 1955 työntekijöitä oli 606. 70 prosenttia heistä oli miehiä ja 30 prosenttia naisia.
Frontalini oli tähän aikaan iso tehdas. Tehtaalla toiminta oli jaettu osastoihin ja kaikki harmonikanosat tehtiin oman katon alla. Vuotuinen tuotanto oli yli kaksikymmentätuhatta kappaletta, ja niiden viidenkymmenen dollarin keskihinta tuotti noin miljoona dollaria eli viisisataa miljoonaa liiraa liikevaihtoa.
Kaikille työntekijöille maksettiin palkkaa sen mukaan, mihin luokkaan he kuuluivat, ja kolmen tai neljän vuoden ajan työntekijät saivat myös tuotantopalkkion. Kukin työntekijä saattoi saada noin 250 000 – 300 000 liiran vuosipalkan. Usein kokonaiset perheet olivat tehtaassa töissä.
Yritys käytti myyntiedustajia ja jälleenmyyjiä kaikkialla maailmassa liiketoiminnan kehittämiseksi. Valloittaakseen laajemmat markkinat se myi saman alueen jälleenmyyjille omia tuotteitaan eri nimillä ja eri malleja. Noin vuosina 1957–58, kun Yhdysvaltain markkinakriisi alkoi, alkoi harmonikan alamäki. Tukkukauppiaat eivät olleet enää kiinnostuneita edistämään myyntiä. Monet harmonikkatyöntekijät irtisanoutuivat tai irtisanottiin suurista yrityksistä, erityisesti Castelfidardossa, ja he muodostivat noin sata pientä yritystä. Harmonikkateollisuus oli rahallisissa vaikeuksissa.
Frontalinilta tuli markkinoille pianòla (Soitin on mekaaninen piano, joka on patentoitu vuonna jo vuonna 1898). Pianòla herätti paljon toiveita, ja Frontalinin perhe oli rakentanut tästä prototyyppejä jo vuonna 1926. Tuotanto kasvoi kahteensataan kappaleeseen päivässä, ja tehdas elpyi. Kuuden kuukauden kuluessa kaikki velat oli maksettu. Frontalini alkoi rakentaa kieliurkuja (reed organs) kirkkoihin. Ne vakiinnuttivat pian asemansa markkinoilla ja korvasivat perinteiset urkuharmoonit. Kriisi näytti olevan lopullisesti ohi, mutta horisontissa näkyi jo uusi innovaatio, elektroniset soittimet. Frontalini ei kyennyt investoimaan enää uuteen tekniikkaan. Yritys haki yhteiskunnalta tukea, mutta rahoitus evättiin. Tämä johti yritystoiminnan loppumiseen. Frontalini teki konkurssin vuonna 1964. Työntekijöille oli maksettu palkkaa muutamaa viimeistä viikkoa lukuun ottamatta. He selvisivät pienillä menetyksillä. Sen sijaan tavarantoimittajat vaativat kolmekymmentä miljoonaa liiraa hyvitystä. Velkaa oli lopulta 160 miljoonaa liiraa.
Frontalini nykyään
Nykyään Frontalinia tuottaa Maxim’s group, jonka tuotemerkkeihin kuuluvat myös Sonola, Settimio Soprani ja Crucianelli. Maxim’s Group perustettiin vanhojen harmonikkabrändien uudellenvalmistuksen takia. Settimio Soprani -tuotemerkki rekisteröitiin vuonna 2006. Sonola-brändi tuli tehtaan omaisuudeksi puolestaan vuonna 2008. Seuraavana vuonna Crucianelli ja Frontalini -tuotemerkit tulivat yrityksen repertuaariin.
Lähdekritiikkiä
Frontalini-lähde on yksipuolinen ja hyvin kirjoittajan tunteita kuvaileva. Lähteessä saattaa olla myös virheitä. Esimerkiksi konkurssin ajankohdasta on toisaalla tietoa, jonka mukaan tämä olisi tapahtunut 1962, ei 1964.
Suositeltavaa on lukea myös Farfisan historia tältä sivustolta. Farfisa-tehdaskonserni toimi vuosina 1946–1998, ja sen alullepanneet yritykset olivat Scandalli (Silvio Scandalli), Settimio Soprani ja Frontalini.
Lähteet
https://www.maximsgroup.it/storia/ (25.1.2025)
http://www.frontalini.com/ (25.1.2025)
https://vapaalehdykka.net/wp-content/uploads/2016/01/italialaiset_harmonikanvalmistajat_1850-2003.pdf?x66766