Farfisa

Farfisa on lyhenne sanoista Fabbriche Riunite De Fisarmoniche, mikä tarkoittaa vapaasti käännettynä Yhdistyneitä harmonikkatehtaita. Joissain lähteissä mainitaan nimeksi Fabbriche Riunite Fisarmoniche Italiane, eli: Yhdistyneet italialaiset harmonikkatehtaat. Tehdaskonserni toimi vuosina 1946–1998, ja sen alullepanneet yritykset olivat Scandalli (Silvio Scandalli), Settimio Soprani ja Frontalini. Farfisan johtajana toimivat Gianfelice Fugazza ja Bio Boccosi. Tuotannossa oli niin harmonikkoja, kitaroita kuin myös sähköurkuja. Farfisa itsessään oli merkittävä elektronisten soittimien kehittäjä ja tuottaja. Tehdas tuotti myös radioita, televisioita ja muita elektronisia laitteita.

Farfisa tuotti ensimmäisen transistoriharmonikan vuonna 1962. Sen oli tuottanut Gianfelice Fugazza tekniikkatiimiinsä kanssa. Edistyksellisen soittimisesta teki se, ettei soittimessa ollut yhtään akustisen harmonikan mekaniikkaa, kuten kielipenkkejä, vaan kaikki ”sisuskalut” olivat elektronisia. Farfisan tuote sai nimekseen Transicord.

Farfisa teki myös sähköurkuja, joista erityisesti Vox continental -malli oli ensimmäinen myyntihitti. Tämän seurauksena Farfisassa huomattiin, että siirrettävien sähköurkujen osalta oli iso kysyntä. Tuotanto laajennettiin sähköurkuihin ja Farfisan Combo Compact esiteltiin vuonna 1964. Farfisan urkujen tekniikka pohjautui transistoriharmonikkoihin.

Farfisalla oli kolme tuotantolinjaa: Settimio ja Paolo Soprani tuottivat Castelfidardossa harmonikkoja ja kitaroita. Cameranossa tuotettiin Scandalli-, Farfisa- ja Cordovox-harmonikkoja, pianoja, harmooneja ja sointu-urkuja (Chord organ, eräänlainen sähköurku). Päätuotanto tapahtui Aspio Termessä, missä tuotettiin Farfisan sähköurkuja, vahvistimia ja efektilaitteita. Myös Transicord-urkuharmonikat valmistettiin täällä.

Farfisan sarjanumerointi on usein muotoa ”A-nnn / nnn”, mutta näiden perusteella ei voi päätellä juuri mitään. Sarjanumerot laitettiin satunnaisessa järjestyksessä soittimiin. Näin toimittiin ainakin Compact, DeLuze, Mini ja Duo -tuotenimien osalta. Vuosilukujakin on hankala määritellä, joskin soittimien tunnistelaatan numeroiden perusteella voidaan päätellä jotain. Vuosien 1972–1973 tienoilla käytettiin tunnistelaattaa, mikä oli muotoa ”XX/NNN = Mod. MALLINIMI”. 1972–1973 jälkeen tunnistelaatan teksti muutettiin muotoon ”Mod. No NNNNNN”. Suuressa osassa ”myöhemmän ajan” soittimissa on teksti ”A division/subsidiary of Lear Siegler Inc. USA”.

Yhdysvalloissa Cordovox-elektroniharmonikkoja toi maahan Chicago Musical Instrument -yritys, minkä omisti vielä isompi musiikkialan yritys Gibson. Alkujaan Yhdysvalloissa Farfisan tuotteet tunnettiin CMI-urkuina.

Farfisan malleja

Transicord tuotiin markkinoille 1960-luvun alussa. Soittimen ääni tuotettiin elektronisesti. Palkeilla säädettiin äänenvoimakkuutta ja vaikutettiin esim. legatoihin. Transicordia tehtiin perusmallina ja DeLuxe-mallina, joista jälkimmäisessä oli perkussioefektit. Vaikka soitinta sanotaan yleisesti ottaen harmonikaksi, niin mitään perinteiseen harmonikkaan liittyvää mekaniikkaa soittimessa ei ole.

Sähköurut Compact ja Compact Duo tulivat markkinoille Transicordin jälkeen. Näiden mallien myötä Farfisan tuotanto nousi korkeaksi.

Yksi iso Farfisan tuotantolinja oli Cordovox-harmonikat. Tämän tuotelinjan tarina alkoi, kun Gercasio Marcosignorista tuli Farfisan esittelijäartisti vuonna 1947. Sangen pian kiinnityksen jälkeen hänestä tuli harmonikkojen ja urkujen tuotekehitysjohtaja. Ensimmäinen kehityskohde, jota hän pääsi työstämään oli Super VI -harmonikka, joka oli tuotettu ensikerran jo vuonna 1948, mutta esitteisiin se tuli vuosien 1951–1952 tienoilla.

Kolme ensimmäistä Cordovox-sukupolvea tehtiin Farfisalla: Scandallin tehtaalla tuotettiin ulkokuoret ja koskettimistot ja Lowrey Organ Co. tuotti elektroniset osat, kuten kaapelit, vahvistimet, pedaalit ja äänigeneraattorit. Osa osista oli Iorio Accordion Co. -yrityksen patentoimia ja ne tuotettiin lisenssillä. Myöhemmin Iorio tuli tunnetuksi Syn-Cordion Musical Insturument Corp. -nimellä.

Gercasio Marcosignori lähetettiin Italiasta Chicagoon Lowrey Organ -yritykseen, missä teknikot kehittivät Cordovoxing mallin CG-2/CG-3 äänigeneraattorin. Cordovoxin urkuääniosio perustui Lowreyn Holiday Deluxe -malliin, joka esiteltiin vuonna 1961 (Holiday-malli oli esitelty vuonna 1957). Äänigeneraattori muokattiin sopimaan siirrettävään kaappiin kuin myös vahvistin. Nämä ”laatikot” tarvittiin siihen, että voitiin tuottaa urkuharmonikan äänet. Farfisa lähetti myöhemmin harmonikat Lowereylle Yhdysvaltoihin paikallista jälleenmyyntiä varten. CMI puolestaan lähetti äänigeneraattorit ja vahvistimet Farfisalle Euroopan jakelua varten. CG-2/CG-3:ssa harmonikka liitettiin äänimoduuliin paksulla kaapelilla.

Lowrey oli esitellyt soittimiin laitettavan liukusäätimen jo vuonna 1956. Tästä tulikin Cordovoxien tunnettu ominaisuus. Tällä säätimellä voitiin liu’uttaa äänenkorkeutta jopa puolisävelaskelta alaspäin. Ääniefekti on samankaltainen kuin äänen liu’utus vaikkapa havaijinkitaralla tehtynä.

Gercasio Marcosignori järjesti Cordovoxin ensiesittelyn Chicagossa. Vastaanotto oli suotuisa, ja Marcosignori jatkoi soitinesittelyä kiertueella eri puolille Yhdysvaltoja. Cordovox muodostui analogisesta harmonikasta ja elektronisesti tuotetuista urkuäänistä.

Vanhimmissa Cordovoxeissa on diskantissa kolme- (4′, 8′ ja 16′) ja bassossa neljä-äänikertaa. Pintaäänikerrallisessa perusmallissa kielinä oli Scandallin ”peruskielet”. Myöhemmin tästä pintaäänikerrallisesta mallista tuli Super IV. Tässä mallissa oli muihin malleihin verrattuna huomattavasti pienempi runko, eri tavalla muotoiltu urkuäänien hallintapaneeli ja se oli myös muita malleja hieman kevyempi. Super V -mallia myytiin kuitenkin enemmän kuin Super IV:tä.

Premium-mallissa, Super V:ssä, oli kaksi matalinta äänikertaa olivat cassottossa ja 4′-äk pintaäänikertana. Kielinä oli käsintehdyt (a mano) kielet.

Niin Super V:ssä kuin Super IV:ssä oli samat komponentit ja virtapiirit. Ulkoasu ja mallinumero kuitenkin vaihteli siten, että Super IV:ssä käytettiin alhaisempia numeroita (esim. CG-2) ja Super V:ssä isompia (esim. CG-3). Erona oli viritys ja jotkin ominaisuudet. CG-2/CG-3 antoi vain huojumatonta ääntä, mikä sopi hyvin 4′-, 8′- ja 16′-äänikertayhdistelmiin. CG-4M/CG-5M puolestaan oli musette-viritteiset versiot. Musette-versioissa piccolo-äänikerta jätettiin pois ja tilalle tuli toinen 8′-äänikerta. Jos Cordovoxin Super V:ttä verrataan Scandallin Super VI:n, niin kyse on sisarmalleista. Super VI:ssä äänikerrat ovat 4 + 5, kun Super V:ssä 3+4. Kielipenkit ovat kuitenkin samanlaiset.

Elokuussa 2012 Marcosignori vahvisti Castelfidardon kansainvälisessä harmonikkamuseossa, että Super V ja Super VI -mallit tehty samalla tuotantolinjalla olkoonkin, että elektroniikka voitiin asentaa toisessa Farfisan yksikössä.

Neljännen sukupolven Cordovoxit eivät tiettävästi olleet enää niin laadukkaita kuin aikaisemmat versiot. Monet komponentit eivät olleet enää yhdysvaltalaisia vaan japanilaisia. Viimeisin Cordovox-malli oli CRD-A 2000.

• Ensimmäinen Cordovox-sukupolvi (CG-2/CG-3) 1960–1962->
• Toinen Cordovox-sukupolvi (CG-4/CG-5) 1967 -> Uutena esiohjelmoidut urkusoundit ja enemmän elektronisia ominasuuksia, kuten perkussio.
• Kolmas Cordovox-sukupolvi (CG-6/CG-7) 1971 ->
• Neljäs Cordovox-sukupolvi 1974 ->. Nämä harmonikat valmisti Excelsior. Malleina oli CRD-A 210, 241, 251.

Farfisa 1970-luvulla

Vuonna 1974 Farfisa julkaisi Transivox-sarjan kilpailemaan neljännen polven Cordovoxien kanssa. Transivox oli päivitetty elektroninen harmonikka, missä enää ei tavittu kahta erillistä laatikkoa, vaan vain harmonikka (+muuntaja ja äänensäädinpedaali) ja vahvistin riittivät. Äänigeneraattori oli saatu mahtumaan harmonikan sisälle, jonka ominaisuuksiin kuuluivat mm. vibrato ja wah-wah-efekti. Ongelmana oli tosin se, että harmonikka itsessään oli painava. Kaapeloinnin liitin oli tässä mallissa diskantin takana, mikä puolestaan oli soittajan kannalta harmillinen sijainti. Mallit Transivox TX-1, TX-2 ja Super Transivox esiteltiin.

Myöhemmin 1970-luvulla analogisten syntetisaattorien aikakausi oli alkamassa, ja Farfisa julkisti Syntaccordion-sarjan. Tämä oli Marcosignorin viimeinen projekti Farfisalle. Marcosignori oli johtanut myös Transivoxin kehittämisen.

Valitettavasti 1980- ja 1990-luvuista ei ole löytynyt tietoa.

Lähteet

• http://www.combo-organ.com/Farfisa/farfisa.htm (25.3.2020)
• A Brief, Comprehensive History of the Cordovox and Other Electronic Accordions (Fabio G. Giotta) (Suosittelen tätä niille, jotka etsitävät mallikohtaisia yksityiskohtia).
• https://en.wikipedia.org/wiki/Digital_accordion (26.3.2020)
• https://en.wikipedia.org/wiki/Farfisa (26.2.2020)