Aurinkoa ja kevät

Urkuharmoni vol. 2

Kaiken maailman projekteja on taas takana. Virityksiä on ollut, erinäisiä korjauksia ja huoltoja. Maaliskuun alussa oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista korjauksista vähään aikaan – urkuharmoni. Mekaniikaltaan soitin on lähempänä urkua kuin harmonikkaa, mutta ongelmia ei niinkään tullut soittimen korjaamisessa. Oikeastaan nämä isot harmonit ovat mukavia korjata, kunhan ei tarvitse virittää. Virittäminen menee kuta kuinkin samalla tavalla kuin harmonikoissa, mutta kielet ovat yksisuuntaisia ja ne ovat astetta hankalammassa paikassa viritystä ajatellen. Toinen suuri kysymysmerkki on sitten, miten soittimeen saisi tasaisen ilmanpaineen virityksen ajaksi.  Jalkapumppaamalla viritys ei onnistu mielestäni tarkasti, joskin pahimmat heitot voidaan tällä tavalla korjata.

Harmonista saamani eräs oppi on, että niissä saattaa olla enemmän pölyä kuin harmonikoissa. Tällä kertaa Tutankhamonin haudan pöly oli laskeutunut soittimen sisälle tasaiseksi tomukerrokseksi. Kummasti soitinta avatessa ja putsatessa tuli mieleen, että voisi laittaa hengityssuojaimet kasvoille, jottei tyhmyyksissä tule pölykeuhkoa ja ikävää tulevaisuutta.  Jos soitinta ei käytä, niin kannattaa pitää soittimen päällä jotain suojaa, jottei pölyä mene ihan joka paikkaan niin pahasti kuin tässä korjauksessa olleessa soittimessa oli päässyt käymään.

Pöly ei kuitenkaan ollut varsinainen korjauksen aihe eikä syy, vaan runsaat ilmavuodot. Minulla oli urkuharmonin rakenteesta jonkinlainen kuva ennen työn aloittamista, mutta silti minun oli selvitettävä itselleni mitä tapahtuu mistäkin ruuvista. Harmoneita on muistaakseni rakenteeltaan paria eri tyyppiä. Tässä Mannborg-merkkisessä soittimessa on iso varastopalje, mihin muodostetaan alipainetta kahdella pienemmällä palkeella. Nämä pikkupalkeet ovat kiinni puolestaan polkimissa. Koska polkeminen on kohtuu epätasaista, saadaan varastopalkeeseen hetkellisesti kutakuinkin tasainen paine – kieliin menevän ilman määrä saadaan kohtuu tasaiseksi.

Soittimen palkeesta löytyi useita aukkoja, joista suurin oli noin 80 cm x 1,5 cm iso halkeama. Välipohjassakin, läppien kohdalla oli myös halkeamia, jotka tuli korjattua. Palkeen kankaat olivat itsessään sen verran hyvässä kunnossa, ettei niitä tarvinnut alkaa paikata tai vaihtaa uusiin.

Ennen työn aloittamista ajattelin, että kyllähän tuon soittimen nyt muiden soittimien ohessa tekee. Olin oikeassa ja väärässä asian suhteen. Nimittäin urkuharmoni avattuna vie rutosti tilaa. Sitä en ollut ymmärtänyt, että kuinka moneen osaan se meneekään. Tila kuitenkin nippa nappa riitti. Onneksi kaikki muut soittimet olivat tässä kohtaa pakattu pois tieltä. Toisaalta olin arvioinut oikein, ettei tämän urkuharmonin korjauksessa menisi paljoa aikaa. Se olisi ollut asia erikseen, jos soitinta olisi alkanut trimmata ihan viimeisen päälle, mutta nyt tarkoitus oli saada soitin soittokuntoon.

Urkuharmonin lisäksi erinäisiä korjauksia on työstön alla. Eräskin soitin oli ihan ok ulkoa päin, mutta rakenteelliset ratkaisut eivät olleet kestäneet keikkakäyttöä. Esimerkiksi muovinen basson takalevy on jotain muuta kuin kestävä ja korjattavissa oleva ratkaisu. Levy oli haljennut lähes koko matkaltaan remmin alla. Samaisessa kohtuu uudesta italialaisesta soittimessa oli muitankin ongelmia. Diskanttiläppien kiinnittäminen varsiin jollain mustalla vahamaisella aineella – ei siis varsinaista kielipenkeissä käytettävää vahaa – ei tässä tapauksessa toiminut. Materiaali oli mennyt täysin kovaksi, se lohkeili ja läppiä oli jo irronnut. Täyttä syytä ei voi laittaa pelkästään materiaalivalintaan, sillä käyttökin on soittimella ollut kovaa. Diskantin rakenteesta puolestaan mietin, että sehän on aivan samanlainen kuin Neuvostoliitossa valmistetuissa soittimissa. Varmasti kustannustehokas ja toistaiseksi kohtalaisen hyvässä kunnossa. Kielet – nojaa…

Harmonikkaristeily 2010

Tänä vuonna harmonikkaristeily oli minulle erilainen kuin aikaisemin. Minulla oli siellä nimittäin oma pieni osasto tai pikemminkin näyttelypöytä. Konsepti oli sinänsä ihan onnistunut. Esillä oli leikekansio, ergonomisia lantioremmejä ja sitten aikaisemmassa blogauksessa ollut venäläinen vanha harmonikka. Tämän lisäksi olin hankkinut 80 x 200 cm kokoisen seinäkkeen, joka oli pystyssä pöydän vieressä.

Pienuus oli tällä kertaa hyve. Olin nimittäin näytillä konfrenssikannen aulassa. Yksikään sisään tuleva ei voinut välttyä näkemästä esittelypöytää. Ennen risteilyä ostin itselleni ensimmäisen työntekijän: Molla-Maija, eli Molliksen. Hänellä oli pieni haitari sylissä siinä esittelypöydällä – hän herätti huomiota toivotulla tavalla.

Tuttuja oli kiva nähdä ja myös uusia kasvoja. Osa tapaamistani olivat tuttuja Vapaalehdykästä tai he olivat tutustuneet sivustoon, vaikkeivät foorumilla olisikaan rekisteröityneitä käyttäjiä. Eräs keskustelusta virinnyt hyvä idea oli, että jos vanhojen soittimien omistajilla olisi oma yhdistys, kerho tai tapaaminen. Samanhenkiset ihmiset pääsisivät venyyttämään kurttua ja turisemaan mukavia – yhdistävänä tekijänä olisi vanhat harmonikat. Tämä idea on hyvä ja muistaakseni Vapaalehdykän foorumilla asiasta on keskusteltu kuluneena vuonna. Esimerkiksi Sata-Häme Soi -juhlille voisi suunnitella vanhojen soittimien kokoontumisajosta. Ottaisikohan ajatus joskus tuulta purjeisiin?

Ensi vuonna uudestaan, kivaa oli. Oikeastaan risteilyn henkireikä oli siinä, että paikalla oli samanikäisiä soittajatuttuja, joiden kanssa pystyi illan mittaan pyöriä paikasta toiseen. Perus tanssimusiikki ei oikein jaksanut tälläkään kerralla kiinnostaa. Musiikillisesti näin nuorena kaipaan jotain muuta kuin Säkkijärveä, Metsäkukkia, Nuoruusmuistoja… Sitä kaipaa jotain ihan muuta. Viime vuonna oli paremmat artistit ainakin minun mielestäni.  Eniten kiinnostusta herätti Timo Hacklin ja Liisa Karhun yhteissoitto (harmonikka + viulu).

Hopeisen harmonikan semifinaali tuli laivalla katsottua. Soittotaso oli kohtalaisen kova tänä vuonna, mutta soittajia oli liikaa. 16 soittajaa, joista jokaisella oli kaksi kappaletta. Soittoon alkoi turtua jo ensimmäisen kahdeksan kilpailijan jälkeen. Arvostelu tulee myös hankalaksi, kun esityksiä tulee esityksien perään. Ehkä olisi hyvä muistaa, että ilman muistiinpanoja ihmisen työmuisti on noin seitsemän asiaa (vaikkapa seitsemännumeroinen puhelinnumero). Ilman muistiinpanoja ei yksikään äänestävä katsoja pysty löytämään soittajista parhaita – tai jos löytää, niin ei sitten lopussa pysty yhdistämään lapussa olevien henkilöiden nimiä esitykseen. Näin ollen kilpailijoiden ennaltamarkkinointi on ensiarvoisen tärkeää. Vähän niinkuin vaalityö…

Vapaalehdykkä

Marja-Liisa Elorannan kirjoittama elämäkerta Taavi Kaplaksesta sai vuoden ensimmäisessä Hanuri-lehdessä palstatilaa, mikä tekee oikeutta tekijälle ja hänen kulttuuriperinnölleen. Historian tutkiminen ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan päin vastoin. Oikeastaan Taavin elämä antoi ymmärtää monta seikkaa, mitä tulee suomalaiseen harmonikkateollisuuteen.

Tällä hetkellä työn alla on teksti Viipurin harmonikkateollisuudesta. Taavi oli hyvä lähtökohta, mutta myös Ewald Henttu on noussut arvoon arvamattomaan ennen kuin edes olen syventynyt valmistettuihin soitinmalleihin. Aineistoa on nyt työn alla siinä määrin, että jonkinlainen luuranko on mahdollista saada tarinasta aikaiseksi. Monia ja taas monia juttuja on vielä kuitenkin avoinna ja kysymysmerkkinä.

Jännä juttu on sinänsä, miten pienet piirit ovat. Selvisi nimittäin, että olen teoreettisesti sukua Nestor Kukkolalle kuin myös Ewald Hentulle, Nestorin serkulle. Hentut, Kukkolat, Lantat yms. suvut ovat asuneet pitkään Valkealassa, Kouvolassa. Itseni kohdalla isän äidin suku on Lakan sukua. Tätä kautta löytyy jossain kohtaa sukupuuta kytkös edellä mainittuihin sukuihin ja myös Antero Lakkaan, Kouvolan harmonikkatehtaan entiseen päävirittäjään. Hänen kotinsa onkin 5 – 10 km setäni mökistä, jossa olen lapsuuskesiäni viettänyt lukuisia. Pienet piirit.

Lopuksi toivotan itselleni ja muille aurinkoista kevättä. Tulossa on useita tapahtumia, joissa olen mukana. Nyt kuitenkin lähden valmistelemaan 2011 vuoden Jamboreeta…