Huuliharppu

Esittely

Huuliharppu on pieni vapaalehdykkäsoitin, jota soitetaan erilaisten hengitystekniikoiden avulla suulla. Soitinmalleja on monia erilaisia, mutta päätyyppejä on vain kaksi: kromaattiset ja diatoniset huuliharput. Soitimen rakenne koostuu kielistä, jotka on sijoitettu yhteen tai kahteen kielilaattaan soittimen sisälle riippuen siitä, onko soitin yksi- vai kaksiäänikertainen. Kieli- ja kielilaattamateriaalina voidaan käyttää esimerkiksi messinkiä. Kaksiäänikertaisten soittimien äänikerrat voidaan virittää keskenään huojumaan.

Tällä sivulla käsitellään toistaiseksi vain huuliharpun alun historiaa, jolla on ollut vaikutusta harmonikan kehittymiseen. Eri huuliharppujen kehitys 1800-luvulta 2000-luvulle on käsittelemättä osittain senkin vuoksi, että tällöin pitäisi perehtyä huomattavaan määrään huuliharppuyrityksiä 1820-luvulta alkaen.

Huuliharpun historia – C. F. L. Buschmann

Christian Friedrich Ludwig Buschmann

Christian Friedrich Ludwig Buschmann (17.6.1805–1.10.1864) syntyi Friedrichrodassa, Sachsen-Gotha-Altenburgin herttuakunnassa. Alue on melko keskellä nykyistä Saksaa. Christian oli soitinvalmistaja, -keksijä, klaveerin ja urkujen virittäjä sekä muusikko. Häntä on ehdotettu jopa kellojen valmistajaksi (sukututkimuksen mukaan). Hänen elämäntyönsä soitinrakennuksen saralla juontunee hänen isästään Johann Buschmannista (1775–1852), joka oli soitinrakentaja ja -keksijä. Huuliharpun syntytarina kannattaakin aloittaa Johann-isästä, koska hän on vaikuttanut paljon poikansa elämänkulkuun.

Christian Buschmannia pidetään huuliharpun ja harmonikan kehittäjänä, mutta hänen osallistumisensa näiden soittimien kehitykseen on kiistanalainen. Kuten Buschmannin tapauksessa, myös lähes kaikissa muissakin harmonikan historian alkutaipaleeseen liittyvissä asioissa on epätarkkuuksia: kuka teki, milloin teki, mitä teki, jos teki… Varmuudella voimme sanoa, että Buschmann toimi vapaalehdykkäkielien parissa, mutta vasta 1820-luvun lopussa.

Johann Buschmann

Johann Buschmann oli lasiharpun soittaja, soitinkeksijä ja -valmistaja. Johann julkaisi terpodion-nimisen soittimen vuonna 1813 ja vuonna 1816 hän pääsi soittamaan soitinta kuninkaalle Dresdeniin. Tämän jälkeen soitin saikin positiivisen arvostelun Carl Maria von Weberin Dresdeniläiseen sanomalehteen kirjoittamassa artikkelissa.

Terpodion-soitin ei liity teknisesti millään tavalla vapaalehdyköihin tai harmonikkoihin, vaan soitin muistuttaa lasiharpun ja pianon sekoitusta. Soitin on kohtuullisen kookas, se on rakenteeltaan puinen ja se muistuttaa läheisesti Ernst Chladnin 1799 keksimää lasiharppua. Tässä soittimessa oli koskettimisto, josta kosketinta painamalla soittimen sisällä pyörivään lasisylinteriin kosketti metallinen varsi. Kosketuksen tapahtuessa muodostui ääntä. Chladnin soittimesta on tehty soittimen keksimisen jälkeen muitakin versioita, kuten vuonna 1805 Christian Dietzin keksimä melodion-soitin. Näitä kolmea soitinta erottaa käytännössä vain materiaalivalinnat: lasiharpussa äänen muodostamiseen käytettiin lasia ja metallia, melodionissa puolestaan käytettiin tinaa ja messinkiä. Buschmannin terpodionissa käytettiin vain puuta niin sylinterissä kuin siihen koskettavassa tassussa. Ennen soittamista terpodionin puinen sylinteri piti käsitellä hartsilla. Sylinteriä pyöritettiin pedaalin avulla.

Johann oli pitänyt Christian-poikaansa mukanaan työmatkoilla vuodesta 1819 alkaen. Christian oli tällöin 14-vuotias. Vuoden 1821 alkajaisiksi he matkustivat Lontooseen esittelemään Johannin terpodion-soitinta. Samana vuonna Johann ja Christian perustivat soitinverstaan Berliiniin, jossa Christian Friedrich alkoi työskennellä suhteellisen itsenäisesti rakentaen ennen kaikkea terpodion-soittimia. Suurimmassa osassa lähteitä kerrotaan, että Christian teki urkujen viritystyötä. Ehkäpä juuri viritystyöstään johtuen sekä isänsä soitinrakennuksen innoittamana Christian keksi uusia soittimia sekä paranteli muiden soittimien rakennetta. Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Buschmannit hakivat vuonna 1821 Berliinissä patentin Terpodion-soittimelle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi ja patenttiajan päätyttyä, vuonna 1832, he muuttivat Berliinistä Hampuriin. He perustivat kaupunkiin uuden verstaan ja he alkoivat tuottaa pianoja sekä physharmonica-soittimia. Physharmonica tarkoittaa tässä tapauksessa urkuharmonin edeltäjän Anton Häckelin vuonna 1818 Wienissä keksimää soitinta tai jotain muuta urkuharmonin kaltaista soitinta. Physharmonicassa oli pianokoskettimisto, joten soittoteknisestä näkökulmasta katsottuna pianoa ja physarmonicaa pystyi soittamaan saman oppikirjan oppien perusteella. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Franz Liszt tilasi terpodion-soittimen Buschmannien Hampurin verstaalta.

Physharmonicassa on vapaalehdykkäkielet ja Christianin oli tunnettava kieltyyppi sangen hyvin, koska hän oli se henkilö, joka pääsääntöisesti teki perheyrityksen soittimet. Christian jatkoi myös terpodionien valmistamista ja vuonna 1838 hän liitti physharmonican ja terpodion-soittimen. Hänen kerrotaan saaneen soittimesta Hampurin taide- ja käsityöläisyhdistykseltä kultamitalin samana vuonna, mutta soittimen kerrotaan hävinneen Hampurin suuren palon yhteydessä 1842.

Birgit Kjellströmin hyvin värikkään, mutta lähteenä arvokkaan, Dagspel-kirjan (1976) mukaan Johann Buschmann kehitti aeoline-soittimen, jossa ilman syöttö vapaalehdykkäkielille tapahtui polvien avulla pumppaamalla. Vuonna 1816 Johann sai valmiiksi aeolinesta paremmin toimivan version, jonka nimeksi tuli aeolodikon. Tässä soittimessa ilmapumppaus tapahtui jalkapedaalien välityksellä. Kuitenkin harmonikkasoittimien nimitysmaailma on juuri 1800-luvun aikana ollut suoraan sanoen sekainen verkko. Kjellströmin kirja on ainoa lähde, josta olen löytänyt väitteen, että Johann Buschmann olisi keksinyt aeoline-soittimen eli soittimen, joka toimii vapaalehdykkäkielillä. Tieto on kyseenalainen, koska Johannin elämä pyöri hyvin paljon terpodion-soittimen ympärillä samaisina vuosina, jolloin hänen väitetään keksineen aeolodikon-soittimen. Toisekseen noin vuonna 1810 Bernard Eschenbach (1769–1852, Saksa, Eschenbach) rakensi urkujenrakentajaserkkunsa J.C. Schlimbachin kanssa aeoline-soittimen. Soittimen kuvaus menee yksi yhteen Johann Buschmannin polvipumpattavan aeolinen kanssa.

Vaikka suuressa osassa lähteitä on maininta Friedrich Buschmannin ammatiksi klaveerin ja urkujenvirittäjä, niin tämä tieto pohjautunee sukututkimukseen, jonka tietojen todenperäisyyttä on arvosteltu. Historiantulkinnalla on tässä kohtaa kaksi vaihtoehtoa: 1) Mikäli Johann oli tehnyt aeoline-soittimen kanssa töitä, Christian todennäköisesti tunsi vapaalehdykkäkielen periaatteen isänsä töiden kautta. 2) Mikäli Christian teki urkujenviritystyötä, hän on saattanut tutustua vapaalehdykkään urkukoneistojen kautta. Tämän varmistaminen edellyttäisi kuitenkin Berliinin urkukannan tutkimista. Onko Berliinissä tältä ajalta peräisin olevia vapaalehdykkä-rekisterillisiä urkuja? Herää myös kysymys, että onko Christian kyennyt tekemään kahta työtä päällekkäin, sillä urkujen virittäminen ei ole nopeaa työtä. Millainen tilauskanta oli: veikö soitinrakennus kaiken ajan? Kaiken kaikkiaan herää kysymyksiä ja spekulaatiota. Das Accordeon -kirjassa (1964 s.14) on sanottu, että Friedrich Buschmann itse keksi kokeillen vapaalehdykkäkielen toimintaperiaatteen.

Huuliharpun keksiminen ja harmonikan esimuoto

Tarina kertoo, että Chirstian Buschmann keksi ensimmäisenä huuliharpun 16-vuotiaana vuonna 1821 Berliinissä. Soittimen nimeksi tuli aura ja siinä oli 15 teräksestä tehtyä vapaalehdykkäkieltä vierekkäin aseteltuna ja se toimi vain puhaltamalla. Leveyttä soittimella oli neljä tuumaa (noin 10 cm).

Christian vaihtoi aura-soittimen nimeksi pian mundäoline (myös mundäolin ja mundaolin). Nimitys juontuu munniharpun sen aikaisista saksankielisistä nimityksistä. Koska munniharppuja liitettiin jopa ryhmäsoitantaan, soittimen, jonka nimi muistutti muita soittimia, oli parempi mahdollisuus säilyä markkinoilla. Tästä huolimatta aura oli tarkoitettu lähinnä viritysapuvälineeksi, eikä varsinaiseksi soolosoittimeksi. Mundäolineja myytiin joitakin kappaleita Wieniin.

Buschmann huomasi kuitenkin, että aura oli epämukava viritystyössä, koska toinen käsi joutui pidättelemään soitinta virityksen yhteydessä suulla. Vuonna 1822 Christian sai valmiiksi aurasta jatkokehitellyn soittimen, jota pidetään yleisesti harmonikan valmistukseen johtaneena soittimena, ensimmäisenä harmonikkana. Soittimen nimi oli handäeoline.

Alfred Mirekin tekemän harmonikan sukupuussa olevan piirustuksen perusteella handäeoline muistuttaa jokseenkin kovakantista kirjaa, jonka kansien väliin on asennettu nahkainen palje. Piirros pohjautunee lähdekuvauksiin, ei autenttiseen todisteeseen. Handaeolinessa kielien tarvitsema ilmanpaine tuotettiin palkeella. Soittimessa, tai pitäisikö sanoa työkalussa, yksi kulma toimi saranana ja sen palje täytettiin avaamalla soitinta kuin kirjaa. Palje painautui kasaan omalla painollaan luoden samalla tasaisen paineen kielille, jotka oli asennettu messinkilaattaan. Laatta oli puolestaan kiinnitetty puurunkoon. Jokaiselle äänelle oli oma venttiilinsä, joten yksittäisten äänien aikaansaaminen oli mahdollista. Laite vapautti kädet viritystyöhön.

Birgit Kjellström jatkaa kirjassaan, että Buschmann kehitti ideaansa eteenpäin lisäten soittimeen toisen kielen venttiiliä kohden (veto- ja työntöilma). Hän myös suurensi palkeen kokoa ilman riittävyyden takaamiseksi sekä lisäsi näppäimen tai koskettimen jokaista venttiiliä kohden. Soittimen nimeksi tuli vasta nyt handäeoline (myös handaoline, hand äoline, aeoline ja handharmonika). Buschmann alkoi valmistaa soitinta myyntiin isänsä Johannin ja veljensä Edwardin kanssa. Merkittävää soittimessa oli se, että soitin siirtyi urkuharmonin kaltaisesta pöytä- tai polkumallisesta soittimesta syliin soitettavaksi soittimeksi.

Friedrich Buschmannin keksimän aura-soittimen sijoittuminen vuoteen 1821 pohjautuu Friedrichin sukulaisen, professori Heinrich Buschmannin, kirjoittamaan kirjaan Christian Friedrich Ludwig Buschmann, der Erfinder der Mund- und der Handharmonika (1938) ja sen jälkeen tehtyihin kirjoihin. Kirja on kirjoitettu juuri sodan kynnyksellä ja siksi jotkut pitävät teosta kotiinpäin vievänä. Toisekseen, kirjan on tuottanut suuri harmonikkayritys Trossingenistä: Hohner A.G.. Mikäli tämän kirjan pohjamateriaalit ovat vielä jossain olemassa, ne olisi hyvä nähdä historian epäselvyyksien hälventämiseksi, koska kuvia, alkuperäisiä tekstejä tai mallikappaleita soittimesta ei ole säilynyt. Kirjan lähdeluetteloa on pidetty hyvin kattavana, mutta Friedrich Buschmannin liittäminen vuosina 1821 ja 1822 keksittyihin soittimiin ei ole professori Heinrich Buschmannkaan pystynyt lähteisiin vedoten todistamaan. Tämän myötä myös kaikki tähän kirjaan pohjautuvat tiedot koskien auraa ja handäeolinea täytyy kyseenalaistaa.

Autenttinen todiste

Christian Buschmannin keksijänurasta ei kuitenkaan ole täyttä puppua. Ensimmäinen autenttinen todiste Christianin liittämisestä huuliharpun keksimiseen sijoittuu 1820-luvun loppuun kirjattuun kirjeeseen. Christianin lähettämässä kirjeessä sedälleen tai enolleen (an seiner Onkel) sanotaan seuraavaa:

[otw_shortcode_info_box border_type=”bordered” border_color_class=”otw-silver-border” border_style=”dashed” shadow=”shadow-outer” rounded_corners=”rounded-3″ background_pattern=”otw-pattern-2″]”Auch habe ich in Barmen ein neues Instrument erfunden, welches wirklich merkwürdig ist, das ganze Ding habe ich nur 4 Zoll in Durchmesser und auch so hoch, habe aber 21 Töne darauf, und Piano u. Crescendo, und wie du nur spielen willst darauf, und ohne Claviatur, und kann Harmonien von 6 Tönen darauf angeben, Läufer und alles, und kann den Ton halten solange man Lust hat. Dies Instrument habe ich zu dem Zweck erfunden, um bei unserem Instrument das Akompagnieren und auf dem kleinen Dinge die Singstimme zu spielen, welches wahrhaftig einen herrlichen Effekt machen muß…” (28.12.1828)[/otw_shortcode_info_box]

Christianin 28.12.1828 lähettämä kirje sedälleen tai enolleen.

Edellisestä vapaa suomennos:

Olen kehittänyt Barmenissa varsin merkittävän instrumentin. Se on läpimitaltaan neljä tuumaa ja korkeuttakin on saman verran, mutta se pystyy silti tuottamaan 21 ääntä eri äänenvoimakkuuksilla ja tuottamaan kuusiäänisiä sointuja ilman koskettimia, se pystyy tuottamaan ääntä niin kauan kuin huvittaa. Kehitin tämän soittimen, jotta olisi mahdollista säestää soittimellamme (tarkoitan Terpodionia) ja soittaa lauluäänet sillä pienellä esineellä, jonka täytyy tehdä upea vaikutus.

Kuvauksesta on mahdoton sanoa, millainen soitin on ollut. Soitin on saattanut olla eräänlainen 21-ääninen huuliharppu.

Lopuksi

Huuliharppujen kehitys voidaan katsoa, tarinaan pohjaten, alkaneeksi C. Buschmannin aurasta 1821, mutta autenttisten todisteiden puutteesta johtuen emme voi olla aivan varmoja tapahtumien kulusta. Toisaalta kukaan muu ei ole tehnyt todistetusti aura-huuliharppua muistuttavia soittimia ennen Buschmannia.

Huuliharppujen valmistus on alkanut laajamittaisemmin 1820-luvun puolen välin tienoilla. Tammikuussa 1824 Wienissä Anton ja Rudolph Reinlein saivat patentin ”huuliharppujen valmistus kiinalaisittain”. Varmuudella voimme todeta, että Reinlein valmisti huuliharppuja vuoden 1828 syyskuussa ilmestyneen Wiener Zeitung -lehden ilmoituksen perusteella. Toinen todiste huuliharppujen valmistuksesta löytyy kirjasta ”In aller Munde”: Mundharmonika – Handharmonika – Harmonium: Eine 200-jährige Erfolgsgeschichte , jonka sivulla 43 on maininta: ”Nachweislich wurden ”Mundharmonikas […]” 1825 in Wien verkauft.”. Suomennettuna: ”On dokumentaarisia todisteita siitä, että huuliharppuja myytiin Wiennissä 1825…”. Tämä viitannee Reinleiniin.

1820-luvulle sijoittuu useita huuliharpun tekijöitä. 1825 Fr. Hotz alkoi tuottaa huuliharppuja Knittlingenissä Saksassa. Christian Messnerin sanotaan hankkineen Buschmannin auroja, ja aloittaneen huuliharppujen tekemisen kellonrakennusyrityksessään Trossingenissa vuonna 1827. Soittimet muistuttivat auroja, mutta Messner kutsui soittimia mundaeolineiksi. 1829 J. W. Glier aloitti puolestaan huuliharppujen valmistuksen Klingenthalissa, 1855 Christian Weiss ja 1857 Matthias Hohner Trossingenissa. 1830-luvulle on ajoitettu useita huuliharpun tekijöitä kuten yhdysvaltalainen urkujenrakentaja James Bazin. Myös Lewis Zwahlen New yorkista teki samantyyppisiä soittimia 1830-luvulla.

Huuliharpun suosion kasvu 1800-luvulla on luvuista katsottuna suorastaan päätä huimaavaa. Esimerkiksi Hohner tuotti huuliharppuja ensimmäisenä yritysvuotenaan, vuonna 1857, 650 huuliharppua. 1880 Hohner muutti tuotantonsa massatuotantoon ja jo vuonna 1887 huuliharppuja valmistettiin miljoona kappaletta. 1920-luvulla määrä nousi 20 miljoonaan kappaleeseen. Koko Saksan tuottama huuliharppujen määrä vuonna 1920 oli 50 miljoonaa kappaletta, joista noin puolet (22,8 miljoonaa) vietiin Yhdysvaltoihin.