Suomen Harmonikkaliitto ry

Harmonikkaliitto nykyään

Suomen Harmonikkaliitto ry on valtakunnallinen musiikkijärjestö, jonka jäseninä on kaikenikäisiä harmonikkamusiikin harrastajia, soittajia ja harmonikan ystäviä. Liitto on perustettu jo vuonna 1952, ja sen toimipaikka on ollut Ikaalisissa 1990-luvun puolivälistä lähtien. Liiton toimisto on Ikaalisten Hanuritalossa (osoite Kyrösselänkatu 3), jossa sijaitsevat myös Harmonikkainstituutin laajat arkistot. Liitto toimii Ikaalisissa samoissa tiloissa ja tiiviissä yhteistyössä Suomen Harmonikkainstituutin kanssa. Harmonikkaliitossa on noin 4000 henkilöjäsentä ja yli 60 jäsenyhdistystä. Jäsenyhdistykset ovat paikallisia kerhoja eri puolilla Suomea.  Liiton jäseneksi voi liittyä kuka tahansa harmonikkamusiikista pitävä musiikin harrastaja.

Liiton jäsenille tarjotaan paljon etuja. Liitto julkaisee jäsenilleen neljä kertaa vuodessa Hanuri-nimistä lehteä, joka esittelee laajasti harmonikkamusiikin erilaisia tapahtumia ja ilmiöitä. Lasten ja nuorten tapahtumat, kilpailut ja kansainväliset asiat sekä toisaalta paikallinen harrastustoimina ovat paljon lehdessä esillä. Harmonikkaliitolla on oma pääsylippujen verkkokauppa, jonne jäsenet voivat liittää omia tapahtumiaan. Jäsenille on tarjolla lehden lisäksi muitakin mielenkiintoisia etuja.

Liitto myöntää stipendejä lahjakkaiden soittajien ulkomaisille kilpailumatkoille sekä yhdistyksille harmonikkakoulutuksen edistämiseksi. Liitto jakaa myös tunnustusplaketteja harmonikkojen parissa toimineille henkilöille tai muille tahoille.

Monet Harmonikkaliiton tekemät asiat eivät näy suoraan soittajien elämässä, mutta taustalla tapahtuu sitäkin enemmän. Ilman laajoja kansainvälisiä kontakteja monet tapahtumat olisivat olleet jääneet vaille maailmanluokan artisteja, eikä kansainvälisen harmonikkaliiton arkistoja olisi Suomessa. Liitto tukee varsinkin lasten ja nuorten harrastustoimintaa ja pyrkii edistämään harmonikansoiton asemaa valtakunnallisesti koko Suomessa.

Sukelletaan Harmonikkaliiton historiaan, joka alkaa 1900-luvun alusta.

Historia

1940–1950-luvut

Liiton perustaja Leander Norrback komeili Hanuri-lehden kannessa 1982, jolloin vietettiin harmonikkaliiton 30-vuotistaivalta.

Suomen harmonikkaliiton historia alkaa 1940-luvun lopulla, jolloin Leander Norrback sai puhuttua joitakin ystäviään mukaan melkein mahdottomalta tuntuneeseen projektiin. Harmonikan maine oli saatava kohoamaan. Tavoitteet eivät olleet heti selvillä, mutta jotain liittoa ryhdyttiin kuitenkin vähitellen kehittämään.

Motiivi harmonikkaliiton perustamiseen Norrbackilla lienee ollut jonkinasteisessa turhautuneisuudessa ja harmistuneisuudessa: hän oli kiertänyt Suomea 1920- ja 1930-luvuilla soittaen pääsääntöisesti klassista musiikkia harmonikalla. Vaikka Norrback oli saavuttanut konserteissaan yleisömenestystä, harmonikalla oli huono maine osassa kansanpiireissä – olihan klassinen musiikki aivan liian vaikeaselkoista harmonikalla soitettuna, häpeällistä jopa! Norrback halusi tehdä jotain harmonikan maineen parantamiseksi, johon jonkinlainen järjestö olisi ratkaisu. Norrbackin, ja samalla tulevan liiton, tilanne heijasti hyvin pitkälle maailmanlaajuista asennetta harmonikkaa kohtaan. Ylipäätään 1900-luvun suomalainen harmonikan historia kuvaa hyvin maailmanlaajuista soittimeen liittyvää asennekehitystä ja soittimen teknillistä kehitystä.

Norrback oli ollut kirjeenvaihdossa amerikkalaisten ja englantilaisten harmonikansoittajien kanssa ja oli todennäköisesti näiltä saanut tietää, miten ulkomailla harmonikansoittajat olivat järjestäytyneet. Hän oli ollut yhteydessä muun muassa Pietro Frosiniin sekä Pietro Deiroon. Leander Norrback, Rafael Engvall ja muut harmonikkaliiton perustajajäsenet olivat tietoisia, että maaseudulta oli hankala saada tarpeeksi jäseniä. Tämän vuoksi liiton perustamisesta käytiin useita keskusteluja helsinkiläisten soittajien kanssa, mutta kiinnostusta ei riittänyt alkupuheita pidemmälle.

Lopulta hyvin pieni seurue perusti Suomen Harmonikansoittajain Liiton Karijoen Myrkyn kylässä 27.9.1952. Perustajajäseniä olivat Leander, Paul, Maire ja Kaarlo Norrback, Rafael Engvall ja Martti Jäppilä. Leanderista tuli liiton ensimmäinen puheenjohtaja. Tavoitteena oli saada koko maan käsittävä liitto, joten ennen yritysrekisteriin pääsemistä oli sääntöjen tekeminen edessä. Malleja etsittiin Amerikasta, Englannista ja Ruotsista Andrew Walterilta, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta säännöt kehkeytyivät Martta-yhdistyksen sääntöjen pohjalta – Rafael Engvallin äiti oli tuolloin ruotsinkielisen Martta-yhdistyksen puheenjohtaja, mistä Rafael oli saanut ideakimmokkeen sääntöpohjaksi.

Ministeriö hyväksyi liiton yhdistysrekisteriin 12.1.1953. Suomenkielisen nimen rinnalle otettiin myös ruotsinkielinen nimi Finska Dragspelarnas Klubb. Harmonikkasoittajain Liitto ry:n perustamisen jälkeisinä vuosina liiton toiminta oli kuitenkin vähäistä, eikä alkuvuosilta ei ole vuosi- tai tilikertomuksia. 1950-luvun alussa liitto kuitenkin järjesti konsertti- ja iltamakiertueita joka puolelle Suomea. Soittojen tarkoituksena oli viedä tietoa harmonikasta ympäri Suomea – harmonikasta haluttiin tunnettu ja arvostettu soitin. 1953 alkaen järjestetyistä kiertueista liitto joutui maksamaan korkeimman mahdollisen pääsylippuveron 50 % lukuisista veroprosentin alennusyrityksistä huolimatta. SHL oli Norrbackille työkalu ja väylä tehdä myös omaa soittotyötään. Liiton perustamiseen vaikutti siis hyvinkin itsekkäät motiivit.

Vasta vuonna 1957 koolle kutsuttiin Helsinkiin ensimmäinen liiton vuosikokous, jossa käytiin läpi Harmonikansoittajain Liiton kehittämistä. Vuosikokouksen järjestelytoimikunnassa toimi Martti Jäppilä, Lasse Pihlajamaa ja Esko Koskinen. Liiton toiminnan keskukseksi tuli seuraaviksi vuosikymmeniksi pääkaupunkiseutu, sillä täysin vapaaehtoisvoimin toimivan järjestön aktiivijäsenistä monet asuivat tällä alueella. Jäppilästä valittiin liiton uusi puheenjohtaja. Hänen kautensa kesti lopulta vuodet 1957–1967. Esko Koskisesta valittiin sihteeri ja hänen kautensa kesti vuodet 1957–1972. Varsinkin alussa liiton toiminta oli pienimuotoista, sillä tuhansia harmonikansoittajia oli olemassa, mutta heitä ei yhdistänyt mikään organisaatio. Helsinki oli jatkossa oiva paikka toimia myös jäsenmäärän kartuttamisen näkökulmasta

Liittokokousvuosi antoi uutta puhtia. Pian kokouksen jälkeen – huhtikuun ensimmäisenä päivänä – pidettiin liiton vuosikokous, jossa johtokuntaan valittiin Pentti Taskula, Jaakko Salo, Veikko Huuskonen ja Matti Viljanen. He lähtivät kehittämään liiton toimintaa suurella innolla. Heti syksyllä järjestettiin Suomen harmonikansoiton mestaruuskilpailu Helsingin messuhallissa, ja kuinka ollakaan ensimmäisen kilpailun voittajaksi tuli suomalaisten tuleva kestosuosikki Veikko Ahvenainen. Sittemmin kilpailutoiminta muodostui Suomen harmonikkakulttuurille yhdeksi keskeiseksi ominaispiirteeksi. Vuosi 1957 oli muutoinkin merkityksellinen ja kauaskantoinen. Lasse Pihlajamaa aloitti harmonikkaopistonsa 1.12.1957, Kouvolan harmonikkatehdas juhli 25-vuotista taivaltaan ja Vesterinen–Godzinsky-harmonikkakoulu ilmestyi.

Harmonikansoittajain liitto ei kuitenkaan ollut soittokilpailujen edelläkävijä tai edes SM-kilpailujen perustaja. Liitto oli omalta osaltaan Jäppilän kanava tehdä asioita. Suomen ensimmäiset harmonikkakilpailut järjesti musiikkiliike Accord Viipurissa vuonna 1925. Voittajaksi tuli Johan Homan Kotkasta. Pohjoismaisia mestaruuskilpailuja järjestettiin 1930–1940 luvuilla useimmiten Tukholmassa ja Vuodesta 1940 alkaen pidettiin myös muutamia Suomi–Ruotsi-harmonikkakilpailuja. Varsinaiset Suomen mestaruuskilpailut alkoivat vuonna 1941. Ensimmäinen voittaja oli Onni Laihanen ja 1940-luvulla hänelle kertyi mestaruuksia peräti neljältä vuodelta. Suomalaisten kilpailujen puuhamiehenä oli Martti Jäppilä aina kuolemaansa saakka. Hänellä oli tukena kolme eri taustavaikuttajaa: ensimmäisissä kilpailuissa oli mukana Dallapé-orkesteri (ensimmäisessä pokaalissa on Dallapén logo). Myöhemmin 1940-luvulla taustatukijana oli Jäppilän perustama Maratoonareiden kerho. Vasta 1957 kilpailujen järjestäminen siirtyi Suomen Harmonikansoittajain liitolle, jonka puheenjohtajana Martti Jäppilä toimi.

Suomen Harmonikkamestarit

SHL alkoi järjestää kilpailuja vuodesta 1957 alkaen.

  • 1941 Onni Laihanen
  • 1942 Onni Laihanen
  • 1943 Onni Laihanen
  • 1944 Toivo Manninen
  • 1945 Onni Laihanen
  • 1946 Aarre Lievonen
  • 1947 Esko Könönen
  • 1948 Paul Norrback
  • 1949 Paavo Tiusanen
  • 1950 Paul Norrback
  • 1951 Paul Norrback
  • 1952 Paavo Tiusanen
  • 1953 Paavo Tiusanen
  • 1954 Paavo Tiusanen
  • 1955 Keijo Louna
  • 1956 Taito Vainio
  • 1957 Veikko Ahvenainen
  • 1958 Taito Vainio
  • 1959 Esko Könönen
  • 1960 Esko Könönen
  • 1961 Kalevi Nyqvist
  • 1962 Reijo Wallenius
  • 1963 Reijo Wallenius
  • 1964 Kaarlo Vihinen
  • 1965 Kaarlo Vihinen
  • 1966 Alpo Pohja
  • 1967 – mestaruutta ei jaettu
  • 1968 Matti Rantanen
  • 1969 Pekka Loponen
  • 1970 Pekka Loponen
  • 1971 Erkki Ihalainen
  • 1972 Juha Silfverberg
  • 1973 Sirkka Kelopuro
  • 1974 – mestaruutta ei jaettu
  • 1975 Seppo Leiino
  • 1976 Heidi Velamo
  • 1977 ?
  • 1978?
  • 1979 Markku Lindeman
  • 1980 Aimo Konttinen
  • 1981 ?
  • 1982 ?

Vuoden 1957 marraskuussa Harmonikkasoittajain liitolla oli 38 jäsentä ja huhtikuun lopussa 1958 48 jäsentä. Koskinen kirjoitti Johan Homanille kirjeen ja kutsui tämän toukokuun vuosikokoukseen. Aikeena oli piakkoin liittyä Harmonikansoittajain maailmanliittoon. Aikeissa oli jopa lähettää Suomesta edustaja Wieniin maailmanmestaruuskilpailuihin syyskuussa 1958. Tämä ei kuitenkaan koskaan toteutunut, eikä Suomesta saatu osanottajia kansainvälisiin kilpailuihin vielä tulevinakaan vuosina. Innokkuutta riitti, mutta ei osallistujia. Lokakuuksi 1958 valmisteltiin nuorten harmonikkamestaruuskilpailuja, mutta ne jouduttiin viime hetkellä peruuttamaan pienen osanottajamäärän takia. Saman vuoden Suomen mestaruuden voitti 23-vuotias Taito Vainio.

Tammikuussa 1959 liiton jäsenmäärä oli jo yli 100 henkeä. Kuusankoskelle oli perustettu harmonikkakerho ja Tampereelle puuhattiin innokkaasti liiton alaosastoa. Tampere ylipäätään oli tärkeä kaupunki harmonikan osalta. Armas Piispanen, Arvo Nyström ja Toivo ”Topi” Marjamäki olivat kaikki Tampereelta ja liiton jäsenluettelon alkupään nimiä. Maaliskuun toisena päivänä pidettiin ensimmäiset nuorisokilpailut Helsingin Kulttuuritalossa, mutta ne eivät vielä olleet kovin suuri menestys. Liiton jäsenet olivat aktiivisia, mutta ilman omaa julkaisua tieto ei levinnyt. Tieto liikkui kyllä, mutta hitaasti ja valitulle joukolle. Sihteeri Esko Koskinen kävi hyvin henkilökohtaista kirjeenvaihtoa monien kuuluisien soittajien kanssa ja kirjeissään Koskinen kertoi liiton ajankohtaisista asioista. Liitto liittyi myös Harmonikansoittajien maailmanjärjestöön eli CIA:han (Confédération Internationale des Accordéonistes). Liittyminen tapahtui Yhdysvalloissa pidettyjen Coupe Mondiale -kilpailujen yhteydessä. Suomessa puolestaan kisattiin normaalisti Suomen mestaruuksista. Vuoden 1959 SM-kilpailut voitti Esko Könönen. Hän soitti kilpailussa Paganinin La Campanella ja Shopinin Fantasia Impromptun, jotka tuohon aikaan olivat vain taitavimpien harmonikansoittajien ohjelmistoa.

Vuosikymmenen loppuessa liiton jäsenmaksu oli 500 markkaa. Se vastaa noin 12 euroa vuoden 2016 valuuttakurssin mukaan. Jäseneksi liittyminen oli kuitenkin hankalaa, sillä liittymiseen tarvittiin monta kirjettä. Rahaliikenne oli postin kautta hidasta, kuitti ja jäsenkortti lähetettiin jäsenille paluupostilla erikseen. Liiton jäseninä olivat käytännössä kaikki tämän ajan parhaiten tunnetut soittajat.

1960-luku

1960-luvun harmonikkaliiton toiminnassa näkyy kaksi suurta asiaa. Nuorten esiintulo ja kansainvälisyyden todelliset ensiaskeleet. Myös eri toimijoiden väliset henkilökohtaiset näkökulmat alkoivat tulla esiin. Taloudessa ei ollut hurraamista, sillä rahat olivat jatkuvasti tiukilla.

1960-luvulla koko Suomea koskevia harmonikkatapahtumia ei ollut muita kuin Suomen Harmonikkamestaruuskilpailut. Nuorten sarja saatiin hieman paremmalle tolalle ja vuonna 1964 alle 12-vuotiaiden sarjassa osanottajina olivat muun muassa Matti Rantanen, Merja Ikkelä ja Kari Lindqvist. Kilpailutoiminta painottui Helsinkiin, mutta maakunnissakin tapahtui. Kuusankoskelle oli jo perustettu liiton oma paikallisjärjestö ja nyt aivan 1960-luvun alkuun sellaista puuhailtiin myös Tampereelle. Sihteeri Esko Koskinen oli varma, ettei liiton toiminnasta tule yhtään mitään ellei paikallisjärjestöjä saada pystyyn. Vuonna 1960 jäsenmäärä oli 165 henkeä.

Kansainväliset yhteydet vilkastuivat 1960-luvulla. Suomesta etsittiin toistuvasti edustuskelpoista taiteilijaa lähetettäväksi kilpailuihin. Veikko Ahvenainen olikin maailmanjärjestö CIA:n järjestämissä Coupe Mondiale -kilpailussa vuonna 1963 Saksan Baden-Badenissa, Alpo Pohja 1966 Ranskan Versailles’ssa ja Matti Rantanen 1968 Englannin Leicesterissa. Yhteyksiä pidettiin myös Neuvostoliittoon, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Kaikki asiat eivät edenneet yksimielisesti. Liitto kasvoi ja samalla sen merkitys kasvoi. Jäsenistön sisäisten erimielisyyksien myötä harmonikkakenttä sai uusia vivahteita. Coupe Mondiale ja Trophee Mondiale -maailmanmestaruuskilpailut olivat keskenään vastakkaisia tapahtumia vähän samaan tapaan kuin maailma oli jakautunut kaksinapaiseksi maailmaksi. Niiden järjestäjinä toimivat eri maailmanjärjestöt. Suomessa Veikko Ahvenaisen johdolla perustettiin keväällä 1965 Harmonikansoittajat ry -niminen yhdistys, joka isännöi Suomessa maailmanjärjestön CMA:n (Confédération Mondiale de l’Accordéon, perustettu 1951) Trophee Mondiale -nimisen kilpailun. Harmonikkasoittajain liitto oli CIA:n jäsen ja sen järjestämää Coupe Mondiale -kilpailua on pidetty vuodesta 1948 alkaen. Kaiken kilpailutoiminnan lisäksi normaaleja yhteyksiä pidettiin itään. Merja Ikkelä ja Matti Rantanen kävivät keväällä 1967 Itä-Saksan Klingenthalin kilpailuissa, joista on säilynyt Rolf Ikkelän kuvaamaa kaitafilmiä. 1969 liitto järjesti matkan Norjaan, missä pidettiin Pohjoismaiset harmonikkakilpailut. Suomalaisten kisamenestys oli hyvä, sillä Rantanen ja Ikkelä voittivat mestaruudet ja Juha ja Erkki Silfverberg saivat nuorten sarjoissa 2. palkinnot. Tähän aikaan liitto osallistui kansainvälisen toiminnan kuluihin niukasti parhaan kykynsä mukaan. Osa suomalaisista tekijöistä pääsi myös menestyksen harjalla ulkomaille. Pihlajamaa ja Ahvenainen tekivät kiertueen Yhdysvaltoihin ja Pihlajamaan ja Merja Ikkelän matka maailman ympäri olivat tärkeitä tapauksia, vaikka tieto niistä tavoitti ihmiset hitaasti.

1960-luvulla tapahtui myös harmonikkojen myyntikentällä iso myllerrys. 1950-luvulla alkanut halpojen soittimien tuonti muutti markkinoita siten, että soittajien mainosarvo tuli entistä tärkeämmäksi. Aina ei löytynyt sopua sille, minkämerkkisellä harmonikalla sai soittaa missäkin tapahtumassa. Martti Jäppilän luotsaama Musiikki Oy ja sittemmin Pohjoismainen Sähkö Oy olivat tärkeitä alan toimijoita. Lasse Pihlajamaan harmonikkaopisto Helsingin Lönnrothinkadulla oli iskussa ja Kouvolan Oy Harmonikka oli vahvasti mukana kaikessa toiminnassa. Oikeastaan Oy Harmonikan mainostulot olivat liitolle erittäin tärkeä lisä ja siksi liitto oli jatkuvassa yhteydessä tehtaaseen. Liitto pyrki aina olemaan neutraali kanssakumppani, mutta merkkikiistat nousivat helposti esiin. Kilpailu oli liikemiesten kesken välillä sangen tuimaa.

Martti Jäppilä ehti olla liiton johdossa 10 vuotta, kunnes hän menehtyi 22.3.1967. Suruaikaa ei käytännössä ollut, sillä viikko Jäppilän kuolemasta pidettiin taas mestaruuskilpailut, joskaan ensimmäistä palkintoa ei jaettu. Jäppilän kuoleman myötä Pihlajamaa otti vetovastuun liiton asioista. Hän oli puheenjohtajana vuoteen 1970 asti.

1960-luvun lopun mielenkiintoinen harmonikkakentän erityispiirre oli, että harmonikansoittajien joukkovoimaa haluttiin tuoda esiin suurilla yhteisesityksillä. Lasse Pihlajamaan 50-vuotiskonsertti vuonna 1966 ja Henry Theelin 50-vuotiskonsertti 1969 olivat isoja ponnistuksia. Theelin konserttia mainostettiin 180 soittajan yhteisesityksellä. Mainos-Televisio taltioi tapahtuman.

1970-luku

Vasta 1970-luvulla harmonikan suosion kasvu vauhditti liiton kasvua. Määrätietoinen työ harmonikan suosion kasvattamiseksi alkoi tuottaa tulosta vaikka jäsenmäärä oli pieni. 1971 jäseniä oli alle 200, mutta jo vuonna 1975 hätyyteltiin 1000 jäsenen rajaa. 1978 jäsenmäärä vajosi noin 600 jäsenen tienoille, kun jäsenmaksun maksamattomia poistettiin rekisteristä. Tuhannen jäsenen raja rikottiin uudestaan 1980-luvun alkaessa. Lasse Pihlajamaa jätti liiton puheenjohtajuuden ja hänen seuraajaksi tuli Jukka Ollila. Ollila halusi uudistaa liittoa ammattimaisempaan suuntaan. Hän laatikin tiukat musiikilliset kriteerit jäsenyydelle, mutta koki vastustusta sen vuoksi, että liiton ennestäänkin melko vaatimaton jäsenmäärä olisi näin lähes kokonaan romahtanut. Ollila luopui puheenjohtajuudestaan vain yhden vuoden jälkeen.

Marraskuussa 1970 Helsingissä järjestettiin Pohjoismaiset harmonikkamestaruuskilpailut. Voittajaksi tuli ylivoimaisesti 18-vuotias Matti Rantanen. Liiton sihteeri Esko Koskinen sen sijaan oli hyvin pessimistinen tapahtuneesta. Hän kirjoitti viikko kilpailun jälkeen: ”Pohjoismaiset ovat sitten ohi. Tapiota on siitä 1200 mk. – Nyt ei kannata pitää joulujuhlia, tulee toinen fiasko. Ja jos mestaruuskisat pidetään nyt vahvistettujen suunnitelmien mukaisesti, tulee kolmas fiasko.” Koskisen kirjeistä huokui pessimismi yhä useammin hänen kautensa loppuaikoina, ja vuonna 1971 liiton puheenjohtajaksi tuli Arvo Valo ja sihteeriksi Risto Silfverberg.

Yleisesti ottaen liiton toiminta 1970-luvulla oli merkittävää, sillä tällä vuosikymmenellä tehtiin poikkeuksellisen paljon ruohonjuuritasotyötä: harmonikansoittajiin saatiin ensimmäisiä todellisia yhteyksiä 1973 perustetun Hanuri-lehden kautta. Lehteä toimitti ensimmäisinä vuosina Matti Rantanen ja Jorma Meller, mutta Rantanen teki työtä lehden julkaisemiseksi lähes tulkoon yksin. Alusta asti lehti on toiminut mielipiteenvaihtopalstana, ja välillä mielipiteidenvaihto on yltynyt sangen kovaksi myrskyksi. Olemassa olevista harmonikkakerhoista saatiin tietoa lehden avulla ja uusia harmonikkayhdistyksiä alkoi ilmaantua. Lehdessä on hyvin järjestelmällisesti nostettu esiin ulkomaissa kilpailuissa pärjänneitä soittajia, nousevien ja suosiossa olevien soittajien henkilökuvia, eikä syyttä, sillä suuri osa näistä henkilöistä on toiminut vahvasti harmonikka-alalla paljon heistä kertoneen ensimmäisen artikkelin ilmestymisen jälkeenkin. Mainittakoon esimerkiksi Mika Väyrynen, Kimmo Mattila ja Pasi Hirvonen, joiden elämän eri vaiheita ja saavutuksia harmonikka-alalla on seurattu Hanuri-lehdessä vuosien mittaan. Tämän lisäksi lehdessä on ollut soittoniksejä, tiedotuksia, muistokirjoituksia, kolumneja ja niin edelleen.

Matti Rantanen on ollut 1970-luvulta alkaen ollut yksi Suomen tärkeimmistä Harmonikkaliiton toimintaa kehittäneistä ihmisistä. Rantanen on kuvan keskellä johtamassa yhteissoittoa.

Yhdeksi tärkeimmistä 1970-luvulla harmonikan asemaan vaikuttavista tekijöistä on eittämättä ollut Sata-Häme Soi -juhlien järjestäminen. Juhlien yhteydessä järjestettiin myös Suomen ensimmäinen harmonikkaleiri vuonna 1973, joskaan leirillä ei ollut montaa oppilasta. Toinen merkittävä leiri pidettiin Lapinlahdella Ylä-Savossa. Sata-Häme Soi -juhlaa voidaan pitää Suomen harmonikkakulttuurin elvyttäjänä ja muuttajana, sillä juhlasta tuli hyvin nopeasti kansainvälisten artistien siivittämä vuotuinen korkeakulttuuritapahtuma. Kansainvälisien tuulien tuojana ei sovi kuitenkaan unohtaa Hyvinkään kansainvälisiä harmonikkaviikkoja, jonka perusti Veikko Ahvenainen ja Unto Jutila vuonna 1977. Harmonikkatoiminnan vakiintumiskauden jälkeen kansainvälinen toiminta alkoi viritä uusiin ja ennen kokemattomiin mittoihin. Voit lukea Sata-Häme Soi -juhlan historiasta enemmän Ikaalinen-sivulta.

Harmonikan kansainvälisyys ja eritoten sen mahdollisuudet ja esilletulo modernissa klassisessa musiikissa oli monelle kova pala. Matti Rantasen työ korkeakoulutuksen aikaansaamiseksi ei ollut läpihuutojuttu. Melodiabassoharmonikka oli uusi ilmiö, joka aiheutti paljon polemiikkia liitossa. Toiset näkivät juuri melodiabasson mahdollisuutena harmonikan arvostuksen nousuun, opetusolojen kehittymiseen ja ylipäätään soittimen hyvään tulevaisuuteen. Toiset puolestaan olivat sitä mieltä, että se erkaannuttaa harmonikasta pitävän yleisön ja romuttaa vähitellen koko harmonikansoiton, kun soitettavaan ohjelmistoon tulee täysin uusia tuulia. Tästä huolimatta samaan aikaan pelimannihenkiseen soittoon ja ns. harmonikkakerhojen musiikkiin perustuvat tapahtumat SHS, Hyvinkään harmonikkaviikko ja Kalajoen harmonikkaviikko voivat hyvin. Yleisöä oli riittämiin kaikissa tapahtumissa. Ikaalisten Harmonikkamiehet edusti monissa harmonikkaliiton tilaisuuksissa komeaa perinteistä pelimannisoittoa, ja yhtye nousi runsaiden radiosoittojen myötä suosituksi koko maassa.

Vuonna 1975 SHL järjesti CIA:n Coupe Mondiale -kilpailun, eli harmonikansoiton maailmanmestaruuskilpailun, Finlandia-talolla Helsingissä. Kilpailun järjestäminen oli liiton sen hetkisillä resursseilla suuri saavutus. Vakavan konserttimusiikin ja perinteisen musiikin ajatusmaailmat eivät soljuneet yhteen, joten kilpailu sai kritiikkiä osakseen. Pelkästään nimitys ”maailmanmestaruuskilpailu” tuhahdutti. Helsingin Coupe Mondialen suojelijaksi saatiin Presidentti Urho Kekkonen, joka toivotti harmonikkaväelle ”vinhaa vetoa ja sydämeen käyviä säveliä”. Kilpailun voitti neuvostoliittolainen Vladimir Zubitski, jonka soittamana Karpaattilainen sarja oli tuolloin aikamoinen sensaatio.

Ammattimainen soiton opetustoiminta oli 1970-luvulla monin paikoin kyseenalaista, sillä käytännössä hyvin moni pelimanni piti omanlaistaan opetusta yllä – suomalainen opetusjärjestelmä ei ollut standardisoitunut. Liitto oli yhteydessä niin opetusministeriöön kuin myös musiikkiopistojen liittoon. Veikko Ahvenaisen laatimat kurssivaatimukset eivät saaneet liitolta varauksetonta tukea, vaan liitto antoi 1973 musiikkiopistojen liitolle hienovaraisen kriittisen lausunnon. Tämän jälkeen kurssitutkintoja alettiin tehdä opistoissa ja kesäleireillä ahkerasti. Soittamisen ja osaamisen taso nousi kohisten kaikkialla. 1970-luvun aikana harmonikansoiton opettajia koottiin yhteisiin tapahtumiin ja hyvin pian perustettiinkin harmonikansoitonopettajien oma yhdistys Harmonikansoiton Opettajat ry. Harmonikka pääsi Sibelius-Akatemiaan opetettavien aineiden joukkoon 1977, mikä oli tulevien harmonikanopettajien ja -ammattilaisien kannalta tärkeä saavutus liitolta; harmonikansoiton opetuksen taso saatiin kohoamaan. Harmonikkaa alettiin ottaa oppiaineeksi myös konservatorioihin ja musiikkiopistoihin. Harmonikansoiton opettajien 1970-luvulla alkanut järjestäytyminen toi muutosta harmonikan soiton tasoon ja jo 1980-luvun alussa useissa järjestetyissä kilpailuissa oli aikaisempiin kisoihin nähden korkea taso. Liitto ei kuitenkaan voi ottaa suurtakaan osaa kunniaa perustetuista oppilinjoista. Se on kuitenkin ollut pitkäaikaisena taustavaikuttajana, joka on luonut pohjaa monille harmonikka-aktiiveille.

Liitto oli järjestänyt säännöllisesti Suomen harmonikkamestaruuskilpailuja noin parikymmentä vuotta. Vuoden 1974 kilpailut järjestettiin Jyväskylässä ja seuraavana vuonna Turussa. 1970-luvun lopulla ei kuitenkaan enää jaettu mestaruuksia, sillä kilpailu oli tullut muodoltaan vanhanaikaiseksi.

Hallinnon puolella Tapio Yrjä (11.9.1927–24.12.2011, Pertteli) valittiin liiton puheenjohtajaksi 7.2.1976 ja hänen kautensa jatkui aina vuoteen 1985 saakka. Tätä ennen Yrjä oli toiminut pitkään liiton hallituksessa. Yrjän puheenjohtajakaudelle ajoittui vahvat harmonikan kehitysvuodet varsinkin taidemusiikin alueella. Harmonikkasoittajain liiton talous alkoi kasvaa jäsenmäärän myötä selvästi vuodesta 1978 alkaen. Neljässä vuodessa jäsenmäärä nelinkertaistui ja 1982 alussa jäsenmäärä oli noin 1600. Jäsenien ja toiminnan määrän kasvusta kertoo muun muassa se, että vuoden 1981 alkupuolella liitolle vuokrattiin oma puhelinosake Helsinkiin. Samaan aikaan jäsenrekisteriä alettiin ylläpitää tietokoneavusteisesti. Suurin osa jäsenistä oli harrastelijoita, joille liiton toiminnan näkyvin osa oli Hanuri-lehti, jonka sisältö ja ulkonäkö oli laadullisesti noussut vastaamaan nykypäivän kysyntään. Mainoksiakin alkoi ilmaantua laajamittaisesti lehdessä 1980-luvun aikana.

1970-luvulta alkaen harmonikkaliiton tekemä työ on tuonut perinteiseen suomalaiseen harmonikkakulttuuriin oman korkeakulttuurilisänsä, mikä näkyy esimerkiksi 2000-luvun Hanuri-lehden artikkeleissa. 1970-luvulla kasvoi niin kutsuttu vakavaan harmonikkamusiikin avoimin mielin suhtautuva yhteisö. Samanaikaisesti melodiabassoharmonikkojen määrä Suomessa alkoi lisääntyä, mutta vielä 1980-luvun alussa Hanuri-lehdessä pohdittiin Suomeen sopivan melodiabassostandardin käyttöönotosta. Tähän aikaan markkinoilla oli myynnissä eri järjestelmiä. Vuosikymmenen lopussa, 4.11.1979, naulattiin liiton oma lippu mittavien juhlallisuuksien saattelemana Tampereen Teknillisen Oppilaitoksen juhlasalissa. Kirjaimellisesti Hanuri-lehden vaihdettua ulkoasua syksyllä 1979, oli liitto valmis seuraavaan vuosikymmeneen.

1980-luku

1980-luvulla jäsenmäärän kasvu, muutto uusiin tiloihin, sääntömuutokset sekä liiton talouden tasapainottuminen olivat isoja asioita liitolle. Kevyen ja viihteellisen musiikin harmonikkaparaatit valtasivat konserttipaikkoja toinen toistensa perään, kun liiton hallituksen jäsenet ja muut aktiivit tekivät töitä jäsenmäärän kasvattamiseksi. Harmonikkaparaatit tehtiin talkoovoimin ja niiden tuotoilla rahoitettiin liiton ja vuonna 1975 perustetun Harmonikansoiton Opettajat ry:n toimintaa. 1980-luvun aikana harmonikkaliiton toiminnan voidaan katsoa muodostuneen koko Suomen kattavaksi, joskaan vielä vuosikymmenen alussa näin ei ollut. Kasvun myötä tuli myös entistä enemmän haasteita. Tapio Yrjän tahdittamat liiton hallituksen kokoukset olivat pitkiä, sillä niissä käsiteltiin pienimmätkin mahdolliset asiat, sillä oma työntekijä puuttui. Hallituksessa oli 12 jäsentä ja 5 varajäsentä. Päätoimisen työntekijän tarve oli tiedostettu ja rahoitusta oli haettu, mutta valtio ei myöntänyt lisätukirahaa lukuisista hakemuksista huolimatta. Rahan puute oli toiminnan tason nostamisen esteenä vielä 1980-luvun alkupuolella.

Toimintaan kohdistunutta kritiikkiä alkoi esiintyä entistä enemmän. Esimerkiksi Hanuri-lehden artikkeleiden yksipuolisuutta ja paikallissidonnaisuutta kummasteltiin, kun Sata-Häme Soi -juhlan ja ikaaliskeskeisen toiminnan saamaa julkisuusarvoa oli ylikorostettu. Tällaiseen asiaan oli kuitenkin käytännönläheinen vastaus: liiton toiminta pyöri täysin vapaaehtoisvoimin, jolloin lehteen tulevat artikkelit olivat sidoksissa paikalla olleisiin aktiivijäseniin.

Vuonna 1980 Suomen harmonikkatoimintaa edistämään perustettiin Suomen harmonikkainstituutti, joka alkoi näkyä välittömästi voimakkaasti Hanuri-lehden kautta. Instituutille oli nimittäin varattu lehdestä keskilehti, jonka väri on ollut muista lehden sivuista poikkeava. Instituutin tehtävänä oli tallentaa harmonikkamusiikkia, perinnettä, nuotistoa, kirjallisuutta ym. aineistoa ja järjestää kurssi- ja julkaisutoimintaa. Tämä täydensi liiton tavoitteita ja ensimmäistä kertaa harmonikkamateriaaleille oli olemassa fyysinen ”koti”. Instituutin kotipaikkana oli Ikaalinen ja liiton kotipaikkana oli Helsinki, mutta sen aktiivijäsenet toimivat Etelä-Suomen eri kaupungeissa. Maantieteellisien haasteiden lisäksi liitossa oli muitakin jakolinjoja: ammattilaiset ja harrastelijat, moderni klassinen musiikki ja kansanmusiikki soitinmerkkiuskovaisuudesta puhumattakaan. Heterogeenisyytensä vuoksi liitto ei tarjonnut oikeastaan kenellekään mitään ja siksi toiminta oli omalta osaltaan vaisua. Koska harmonikkaliiton ja -instituutin tavoitteet olivat pitkälti yhteneviä, mutta resurssit olivat hyvin levällään, heräsi tarve saada toiminta yhtenäisemmäksi liittämällä harmonikkaliiton ja -instituutin toimintoja yhteen.

1980-luvun alussa tiedostettiin julkisesti tehdyn työn tulokset ja todettiin, että soittimeen liittyviä epäkohtia oli kuitenkin jäljellä. Yksi tärkeistä liiton saavutuksista oli harmonikan saaminen julkisiin tiedotusvälineisiin ja soitonopetuksen tason kohoaminen. Hyvistä asioista huolimatta, Matti Rantasen ajatukset 1/82 Hanuri-lehdessä kuvaavat erästä alan tilannetta: ”maahantuojat pelkäävät liiallista tietoa”. Ihmiset eivät tunteneet haitaria eli soitintietous oli todellisten käyttäjien kesken hyvin kyseenalaista. Soittimen myynnissä saatettiin antaa totuutta myötäilevää tietoa, tarinoita ja huhuja. Hanuri-lehdissä aloitettiin harmonikan käsittely uudella tavalla: harmonikka otettiin esiin teknisenä laitteena. Veikko Ahvenaisen poika Kari Ahvenainen kirjoitti Hanuri-lehtiin erinäisiä artikkeleita harmonikasta vuonna 1982.

Suomen Harmonikkaliitolla oli myrskyisimmät vakiintumisen ja kasvun vuodet takana, kun Pohjoismaiden välistä yhteistyötä yritettiin saada toimivaksi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu, koska Pohjoismaiden eri harmonikkaliittojen sisäiset ongelmat jarruttivat yhteistyömahdollisuuksia. Suomalaisen harmonikkakulttuurin merkittävä vuosi oli 1982. Harmonikkasoittajain Liitto täytti 30 vuotta, Sata-Häme Soi -juhlatapahtuma 10 vuotta ja Osakeyhtiö Harmonikka Kouvolassa täytti 50 vuotta. Vuosi oli nimetty Suomen Säveltaiteen juhlavuodeksi. Tapahtumia oli juhlavuonna paljon. 21.8.1982 kiinnitettiin Karijoella Myrkyn kylässä Suomen Harmonikansoittajain Liiton perustajan Leander Norrbackin kodin ulkoseinään muistolaatta. Karijoen kunta laski Leanderin haudalle samana päivänä seppeleen. Lukuisia juhlakonsertteja järjestettiin eri puolella Suomea. Varsinainen päätapahtuma sijoittui Helsinkiin 2.–3.10.1982, jolloin Sibelius-Akatemiassa pidettiin kaksipäiväinen konserttitapahtuma. Konsertti oli noin 100 esiintyjän luoma historiakatselmus, joka taltioitiin televisiota varten. Kaiken kukkuraksi Harmonikkainstituutti maalautti muotokuvan pitkän linjan harmonikka-alan uranuurtajasta Lasse Pihlajamaasta. Muotokuva julkistettiin 12.6.1982 Sata-Häme Soi -juhliin liittyvän Suomen Harmonikansoittajain Liiton 30-vuotisjuhlaparaatin alussa. Muotokuva on nykyään Hanuritalossa.

Vaikka liitolla oli aihetta juhlia 30-vuotistaivaltaan, taustalla käytiin monen moisia keskusteluja. Suomea pidettiin jopa maailmanlaajuisesti harmonikka-alan edelläkävijänä, koska Suomessa harmonikan ympärille oli kehkeytynyt hyvin järjestettyjä suurspektaakkeleita. Esimerkiksi Italiassa harmonikka pääsi konservatorioihin vasta 1983, eli samana vuonna, kun Suomessa järjestettiin ensimmäinen Kultainen Harmonikka -kilpailu. Harmonikkatoiminnan ja -kulttuurin ylläpitämiseksi Suomessa tarvittiin kuitenkin uutta harmonikkakulttuuria, jottei lupaavalta näyttävä liiton toiminta kuolisi. Vuoden1983 aikana Hanuri-lehdissä mainostettiin sävellyskilpailuja, joiden tarkoituksena oli saada uutta kirjoitettua harmonikkamusiikkia. Uutta harmonikkakulttuuria oli luotava, jotta ala ylipäätään pystyisi elämään ja kasvamaan. Sivumainintana yhteisöllisyyteen liittyen voidaan mainita vuosi 1982, jolloin Harmonikkaliitto mainosti liiton logolla olevia college-paitoja. Paidat olivat puuvillaa ja tyyliltään, kuinkas muutenkaan, muodin mukaisia.  Liiton nimi muutettiin vuonna 1983 Suomen Harmonikkaliitoksi.

Harmonikkaliiton vaikutusta kulttuuritoimintaan voidaan arvioida sen toiminnan kautta suoraan ja välillisesti. Toisin sanoen mitä on tehty ja miten se on vaikuttanut jäsenistöön tai kuulijakuntaan. Esimerkiksi Jyväskylän musiikkikilpailuun perustettiin 1983 harmonikalle oma sarjansa Harmonikkaliiton lopetettua valtakunnalliset harmonikkakilpailut. Liiton kilpailuja oli luonnehdittu ajastaan jääneiksi, kun puolestaan Jyväskylään muodostunut kilpailu oli ensimmäisenä vuotenaan todellinen menestys. Harmonikka jäi kuitenkin pois musiikkikilpailuista lyhyen pyrähdyksen jälkeen. Maaliskuun alussa 1983 Ikaalisissa puolestaan järjestettiin valtakunnalliset harmonikkapäivät. Tapahtumalla oli kaksi pääteemaa: harmonikkayhdistyksien toiminnan järjestäminen valtakunnalliseksi verkostoksi ja mitä on harmonikkaviihde? Jälkimmäinen teema ei ole nykyään niin ajankohtainen kuin 1983, jolloin vasta ensimmäinen Kultainen Harmonikka oli valmisteilla. Ehkä yksi taustatekijöistä kisalla oli, että valtakunnallisesti televisioitava harmonikkatapahtuma popularisoisi entistä enemmän harmonikkakulttuuria. Tällä olisi vaikutusta pitkän ajan kuluessa harmonikkakulttuurin kehittymiseen Suomessa. Kultainen ja Hopeinen harmonikka ovat Harmonikkaliiton, MTV3:n ja Sata-Häme Soi -juhlien yhteistyötä (Voit lukea lisää Ikaalinen-sivulta). Harmonikkakerhojen ja -orkesterien SM-kilpailut järjestettiin jo 1970-luvulla Hyvinkään Harmonikkaviikon yhteydessä, mutta sieltä ne vähitellen ”lipuivat” harmonikkaliiton järjestettäviksi yhteistyössä omien jäsenyhdistystensä kanssa eri puolilla Suomea.

Vuonna 1985 liitto sai uudeksi puheenjohtajakseen Toivo Marjamäen. Samaan aikaan Ikaalinen tarjosi liitolle toimitilaa kaupunginhallituksen toimesta. Työhuoneen käyttöä kokeiltiin, mutta aika ei ollut vielä kypsä pysyvälle muutolle. Vuosi 1985 oli kuitenkin käänteentekevä liiton toiminnassa. Silloin liitto sai ensimmäisen kerran opetusministeriöltä toiminta-avustusta, josta tuli vuosittainen kivijalka liiton talouteen. Summa oli tuohon aikaan varsin tuntuva. Vuoden 2013 valuuttakertoimella tuki oli noin 25 000 euroa. Rahan arvon lisäksi tuella oli paljon symbolista merkitystä. Nyt harmonikkaa pidettiin tärkeänä soittimena myös hallinnon näkökulmasta ja Harmonikkaliittoa tärkeänä järjestönä. Tukisummien takana oli Toivo Marjamäen tekemä työ ja kontaktit politiikkaan. Melkein hänen naapurustossaan asui kansanedustajat Pentti Lahti-Nuuttila ja Matti Hokkanen sekä samasta vaalipiiristä ollut Timo Roos. Poliitikkoihin verkostoituminen oli tärkeää. Marjamäki sai tuekseen mm. Lasse Pihlajamaan, joka oli jo vuonna 1983 säveltänyt Eduskuntavalssin kiitokseksi harmonikkainstituutin saamasta valtionavusta. Silloinen valtiovarainministeri Pirkko Työläjärvi sai Pihlajamaalta myös oman nimikkokappaleensa, Pirkon Polkan. Kaiken tämän seurauksena Harmonikkaliitto pääsi säännöllisen valtiontuen piiriin, mikä mahdollisti vilkkaan kurssi- ja koulutustoiminnan ja myöhemmin sen, että liitto saattoi tarjota vakituisen työpaikan 1–2 henkilölle.

Liitto asettui vuonna 1987 Tampereelle, jossa oli tarjolla yllin kyllin tyhjää teollisuustilaa. Aluksi toimitilat löytyivät Aaltosen vanhasta kenkätehtaasta. Siirtyminen Espoosta Tampereelle ei sujunut kivuttomasti, sillä samaan aikaan liiton hallinto muuttui perusteellisesti, kun tehtiin iso sääntöremontti ja uusi päätoiminen toimitusjohtaja aloitti työnsä. Reijo Koivulan sihteerikausi päättyi 1988 liiton asetettua Tampereelle ja Jorma Mattilan tultua liiton toimitusjohtajaksi Tampereesta tuli Suomen harmonikkakulttuurin keskus. (Sivuhuomautus: Kimmo Mattila ei ole sukua Jorma Mattilalle). Sääntöuudistuksessa koko jäsenistön ja liiton hallituksen väliin perustettiin eri puolilta Suomea koottu 12-jäseninen liittovaltuusto varajäsenineen. Tämä oli tyypillistä suurten järjestöjen osalta. 1980-luvun lopussa liitossa oli 5501 jäsentä ja jäsenkerhoja oli 34.

1980-luvun toiminnan kirjon taustalla oli tapahtumat, kurssit ja kilpailut, joissa liitto oli tekijänä tai taustalla. Kansainvälisiä harmonikkavieraita kulki Suomessa säännöllisesti. Sellaiset legendat kuin Friedrich Lips, Milan Blaha, Max Bonnay, Vjatseslav Semjonob ja Mogens Ellegaard tulivat suomalaisille tutuiksi monilla kursseilla ja konserttien myötä. Liiton ansioksi luettaneen Hanuri-lehti, jonka myötä harmonikkakansa saa tietää harmonikka-asioista.

1990-luku

1990-luku alkoi komeasti, kun Tampere-talossa pidettiin 8.5.1990 Toivo Marjamäen 60-vuotisjuhlakonsertti. Juuri valmistunut talo kiilteli uutuuttaan. Marjamäen konsertti oli yksi Tampere-talon ns. käyttöönottokonserteista ja se täytti talon 1800-paikkaisen salin aivan viimeistä tuolia myöten. Liput loppuivat konserttia edeltäneenä päivänä ja yli 200 henkeä joutui jäämään salin ulkopuolelle. Konsertti oli ikimuistoinen monin tavoin. Sen tuotto lahjoitettiin Tampereen Tammenlehväsäätiölle sotaveteraanien hyväksi.

Vaikka alkanut vuosikymmen muistetaan jälkeenpäin suurena lamavuosikymmenenä, ei se vielä tuntunut liiton toiminnassa. Jäseniä oli vuonna 1991 yli 6 000 ja opetusministeriö myönsi liitolle parhaimmillaan jopa 290 000 mk (eli n. 50 000 €) vuosiavustuksen. Tästä huolimatta Hanuri-lehden sisältö pidettiin mustavalkoisena. Ainoastaan kannet olivat värilliset.

Muutoilta ei vältytty. Liiton toimisto muutti lyhyeksi ajaksi Tampereella Pelkosen huonekaluliikkeen kiinteistöön Takojankadulle ja sen jälkeen marraskuun 1991 alussa Teiskontielle. Sieltä toimisto oli alkuvuoteen 1995 asti. Toimiston yhdessä huoneessa ei kovin paljon neliöitä ollut, mutta siitä tuli vilkas hanuristien kohtaamispaikka, jossa miltei aina saattoi tavata muitakin kuin liiton toimitusjohtajana työskennelleen Jorma Mattilan. Tamperelaiset hallituksen jäsenet Irene Juselius ja Niilo Koivisto olivat talkoohengessä paljon mukana liiton toiminnassa. Koivisto harrasti myös valokuvausta, ja hänen ottamiaan kuvia on Hanuri-lehdessä julkaistu runsaasti. Mattila luotsasi liiton arkea jäntevin ottein, kirjoitti lehtimiehen ahkeruudella ja toimitti runsassivuista Hanuri-lehteä. Lehdessä ilmestyi ajankohtaisten asioiden ohella laajoja henkilöartikkeleita, jotka olivat jopa 2–3 numeron mittaisia jatkokertomuksia. Teemu Huusari ja Toivo Tamminen olivat monesti asiantuntevia avustajia lehteä koottaessa.

Harmonikkaristeily oli pitkään Sata-Häme Soi -organisaation järjestämä tapahtuma, mutta sitä ei olisi järjestetty ilman Harmonikkaliittoa. Yksinkertaisesti isot projektit ovat pakko tehdä yhteistyössä, jotta resurssit riittäisivät. Ensimmäinen risteily pidettiin vuoden 1992 marraskuussa. Ajatus lähti Ikaalisten matkatoimiston Jyrki Talosen ideasta, kun mietittiin liitolle 40-vuotisjuhlan tapahtumia. Ensimmäisellä risteilyllä oli mukana n. 300 osallistujaa, ja paikat varattiin loppuun muutamassa päivässä. Ohjelma huipentui laivalla pidettyyn konserttiin, kun 40-vuotisjuhlamalja tarjoiltiin harmonikkaliiton nimikkolasista. Lasit olivat Riitta Lankisen idea, ja lasin sai kukin ottaa risteilyltä mukaansa. Noista risteilylaseista on sittemmin tullut haluttuja keräilykappaleita, joiden perään on kyselty vielä vuosienkin jälkeen. Risteilyväki rantautui Tukholmaan, meni busseilla keskustaan ja soitti Gallerian-kauppakeskuksessa railakkaan konsertin. Muutama Suomesta tuotu soittojakkara taitaa edelleen olla hukassa Tukholman ytimessä… Tästä alkoi vuosikymmeniä kestänyt harmonikkaristeilyperinne. Voit lukea siitä lisää Ikaalinen-sivulta.

Harmonikkaliiton varsinainen 40-vuotisjuhlakonsertti pidettiin vasta 18.4.1993 Tampere-talossa. Jaakko Salonojan juontama konsertti oli komea tapahtuma, johon liittyi myös Mika Väyrysen soolokonsertti ja kahden kerroksen päätöstanssit Tampere-talon lämpiössä. Liitto järjesti myös isot 45-vuotisjuhlat. Syksyllä 1997 pidettiin juhlakokous, konsertti ja tanssi-iltamat Ikaalisten kylpylässä.

1990-luvulla tehtiin myös Guinnesin ennätysten kirjaan omanlainen ennätys. Liitto järjesti kaikkien kynnelle kykenevien harmonikansoittajien kanssa yhteisen yösoiton keskiyöllä 2.7.1994. Ikaalisten pesäpallokenttä oli täynnä 1004 soittajasta ja kuulijoita oli poliisin mukaan peräti 9000 henkilöä. Ennätyskappaleena oli Metsäkukkia ja ennätys piti pintansa pitkän aikaa. Ennätys rikottiin Luoteis-Kiinassa Tachengin kaupungissa elokuussa 2016, jolloin 1517 soittajaa soitti neljästemmaisesti noin kuuden minuutin mittaisen Cehn Cuoqingin sävellyksen Capriccio Ta. Kappale pohjautuu paikalliseen kansanlauluun.

1990-luvun uusi ominaispiirre oli harmonikkakokoelmien kehkeytyminen museotasolle asti. Liitto oli tiiviisti tukemassa Suomen Harmonikkamuseon perustamista Sysmään. Tauno Ylösen yksityiskokoelmasta rakennetun harmonikkamuseon avajaiset pidettiin Sysmässä 16.4.1993. Myös Harmonikkainstituutti oli vuotta aikaisemmin hankkinut kokoelman näytille Ikaalisiin.

Vuosi 1995 oli puolestaan dramaattinen. Toimitusjohtajana työskennellyt Jorma Mattila menehtyi äkillisesti tammikuussa. Liiton taloustilannekin oli heikentynyt muutamassa vuodessa, ja yli 6 000 jäsentä odotti jäsenlehteä. Hallitus oli yllättäen lähes kriisitilanteessa. Alkuvuodesta liiton toimistosihteeriksi tuli Marja-Leena Heikkilä os. Koivuniemi, jonka työpaikasta muodostui pitkäkestoinen. Samanaikaisesti jäsenrekisteri, taloushallinto ja Hanuri-lehti uudistettiin. Lehden aktiiviseen toimittamiseen tuli Marjamäen rinnalle Riitta-Liisa Myllymäki. Samoihin aikoihin niin Harmonikkaliitto kuin Harmonikkainstituutti asettuivat samaan taloon Ikaaliisiin. Instituutin harmonikkakokoelma oli esillä tuolloin toimiston kanssa samassa talossa, mutta pian kokoelmalle vuokrattiin oma tila soitinkeskus Akordiasta. Hanuri-lehti koki seuraavan muutoksen 1990-luvun lopulla, jolloin perinteisestä leiketyöskentelystä siirryttiin tietokoneavusteiseen taittoon. Kuvien määrä lisääntyi ja taiton laatu parani. Sähköpostin käyttöönotto kutisti myös maailmaa, kun tiedotus nopeutui.

Liitto ei olisi liitto ellei sen jäsenistö olisi aktiivista. Uusi harmonikkatapahtuma Lieto Accordeon järjestettiin tammikuussa 1998 ensimmäistä kertaa ja myöhemmin samana keväänä vietettiin ensimmäisen kerran valtakunnallista harmonikkapäivää. Mika Huusari järjesti Kotkan viihdehanuristipäivät konsertteineen ja seminaareineen. Nämä kaikki kertovat siitä, että harmonikkaväki eli toimeliasta aikaa eri puolilla maata. Liiton tehtävänä oli pääosin tapahtumista tiedottaminen ja joissain tapauksissa tukea tapahtumia myös rahallisesti.

Topi Marjamäki oli ollut kymmenen vuotta puheenjohtajana, kun hän halusi luopua tehtävästään kesken kolmivuotisen toimintakauden. Liittokokous valitsi Kimmo Mattilan jatkamaan tehtävässä. Aivan vuosikymmenen lopussa valittiin liitolle muutaman vuoden tauon jälkeen toiminnanjohtaja, harmonikansoiton opettaja Ari-Matti Saira, joka aloitti työnsä syksyllä 1999.

2000-luku

Hanuritalolla on nuotteja, taideteoksia ja historiallisia soittimia.

Harmonikkaliitto oli täyttämässä 50-vuotta. Liiton alkuaikojen ”kotisali” oli ollut Helsingin Kulttuuritalo, mutta myöhemmin paikaksi vakiintui Tampere-talo. Koko vuosi 2002 kului liiton juhlien valmistelussa. Tulevan suurkonsertin lisäksi monet harmonikkakerhot tekivät tempauksiaan. Juhlankonsertti pidettiin 3.11.2002 ja konserttitalo oli tupaten täynnä.

Jälleen kerran monet asiat tapahtuivat samanaikaisesti. Juhlavuonna liitto muutti nykyiselle paikalleen Kyrösselänkatu 3:een. Onneksi muuttomatka oli vain kilometri. Lisätilaa tuli muutaman huoneen verran, hieno järvimaisema kaupan päälle ja instituutin arkisto sai enemmän tilaa. Tilakysymykset olivat muutenkin ajankohtaisia, sillä liitto hankki vuonna 2000 pitkäaikaisen käyttöoikeuden Ikaalisten Oman Tuvan saliin rahoittamalla huonokuntoisen talon remontin alkuun. Sen jälkeen salissa on ollut valtava määrä harmonikkakonsertteja, kilpailuja ja muita tapahtumia – varsinkin Sata-Häme Soi -juhlien yhteydessä.

Ari-Matti Saira oli toiminnanjohtajana vain pari vuotta, eikä hänen jälkeensä paikkaa ole päätoimisesti täytetty. Vuonna 2002 Hanuri-lehden toimittajana ja lehden ulkoasusta vastaavana aloitti Minna Plihtari, jonka työaika jakautui liiton ja Sata-Häme Soi -juhlien kesken.

Vuonna 2003 liiton jäsenrekisteri modernisoitiin siten, että rekisteri ”keskustelee” pankin, postin ja kirjapainon kanssa. Järjestelmä oli aikanaan hyvin edistyksellinen. Se muutti toimiston työtapoja olennaisesti entiseen nähden, kun monet pankki- ja postitusasiat automatisoitiin. Sähköisiä toimintoja on parannettu tämänkin jälkeen, sillä vuonna 2013 liitto otti käyttöön sähköisen lippukaupan.

Talvella pidettävä harmonikkaristeily eli kukoistuskauttaan. Liput olivat myyty usein loppuun ja busseja saattoi tulla satamaan peräti 44 kappaletta. Matkustajamäärät kohosivat jopa 2800 henkeen. Harmonikkaliiton rooli alkoi väistyä Sata-Häme Soin ottaessa tapahtumasta suuremman järjestäjän roolin.

Kansainvälisyys on 2000-luvulla ollut liiton toiminnassa tärkeä kehittämiskohde. Liitto on halunnut tarjota nuorille soittajille mahdollisuuksia päästä kansainvälisiin kilpailuihin, tukea heidän matkojaan ja toisaalta tuoda Suomessa esille harmonikkaan liittyviä kansainvälisiä asioita, tapahtumia ja taiteilijoita. Liitto on ollut aktiivinen kansainvälisen harmonikkaliiton CIA:n toiminnassa, jopa niin, että vuonna 2006 CIA:n arkisto ja nuotistokokoelma päätettiin perustaa juuri Suomeen. Se sijaitsee liiton tiloissa Ikaalisten Hanuritalossa.

Vuonna 2007 liiton sääntöjä rukattiin taas paremmiksi. Tällä kertaa sääntöjä muutettiin siten, että liiton hallitus, puheenjohtajat ja liittovaltuusto valittaisiin vain joka kolmas vuosi. Tämä oli suuri periaatteellinen muutos. Välivuosina liittovaltuusto hoiti roolia koko jäsenistön puolesta, valvoi hallituksen toimintaa, teki toimintasuunnitelmat ja hyväksyy tilit. Tämä onkin tavanomainen tapa toimia kookkaissa järjestöissä. Liittovaltuuston puheenjohtajina 2000-luvulla ovat olleet Timo Roos (1999–2003), Hannu Taskinen (2003–2007), Markus Lindholm (2007–2010) ja Eero Määttä (2010 alkaen).

14.11.2007 loppui eräänlainen jakso liiton toiminnassa. Liiton toiminnassa 1950-luvun puolivälistä asti mukana ollut Lasse Pihlajamaa menehtyi. Hän oli ollut 15 vuotta liiton varapuheenjohtajana ja pari vuotta puheenjohtajana. Pihlajamaan harmonikkaopiston oppilaat olivat olleet kantavana esiintyjäjoukkona lähes kaikissa liiton konserteissa, kilpailuissa ja tapahtumissa. Lopetettuaan 1970-luvulla aktiivisen opettajanuransa Pihlajamaa oli itse esiintymässä lukemattomissa harmonikkaparaateissa aina 2000-luvulle asti. Hän antoi koko persoonansa palkkiotta harmonikkamusiikin ja siten liitonkin toiminnan hyväksi.

2010-luku

Uuden vuosikymmenen suuria teemoja SHL:lle ovat olleet nuorten orkesterien tukeminen ja kansainvälinen toiminta. Harmonikkaliiton kustantama Suomalaisen harmonikan historia -kirjan 2014 ja liiton isännöimä Coupe Mondiale -kilpailu vuonna 2015 ovat vuosikymmenen alkupuolen kohokohtia. 2016 liittovaltuusto hyväksyi toimenpiteet sääntömuutoksille ja organisaation saamiseksi ketterämmäksi.

Liiton toiminnan pääpainopisteinä 2000-luvun lopussa olivat olleet nuorisotyö sekä kansainvälinen toiminta. Samat painopisteet pysyivät toimenkuvassa myös koko 2010-luvun alkupuolen ajan. Tulostakin alkoi tulla. Vuosina 2010–2013 Suomeen perustettiin kolme kansallista nuorten harmonikkayhtyettä, joita liiton jäsenet tukivat vuonna 2013 vapaaehtoisilla maksuilla runsaalla 2 000 eurolla. Orkesterien soittajat ovat aloittaessaan nuoria musiikkiopistojen oppilaita eri puolilta Suomea. He kokoontuvat muutaman kuukauden välein harjoitusleireille ja valmistavat yhteisiä esityksiä ja konsertteja. Yhtyetoiminta tarjoaa nuorille soittajille ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä mukaan oman ikäisten soittajien ryhmään, jossa musiikilliset tavoitteet ovat korkealla. Harmonikkaliiton osuus orkesterien toiminnassa on ollut toimia eräänlaisena katalysaattorina ja tukea niiden toimintaa. Vuonna 2010 perustetun yhtyeen keulakuvana olleen Janne Valkeajoen johtama nuorten orkesteri voitti keväällä 2011 Kroatian Pulassa kansainvälisen harmonikkaorkesterien kilpailun ja lunasti kertaheitolla paikkansa kansainvälisen tason orkesterina. Pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon, että vuonna 2010 yli 40 suomalaisen piti matkustaa Pulaan Okud-Istra -harmonikkatapahtumaan. Mukana oli yli 10 osanottajaa tapahtuman eri kilpailusarjoihin, mutta lentomatkat ja sitä myötä osallistumiset peruuntuivat koko Euroopan lentoliikenteen pysäyttäneet tulivuoren purkauksen aiheuttaman tuhkapilven takia.

2000- ja 2010-luvulla liiton jäsenmäärä on ollut hienoisessa laskussa, josta on syytä olla hieman huolissaan. Kun suositut ja puoli miljoonaa katsojaa keränneet TV-ohjelmat Kultainen ja Hopeinen Harmonikka hävisivät YLE:ltä kesän 2011 jälkeen, ei harmonikka ole ollut juuri missään suuren yleisön saatavilla. Tämä oli iso henkinen isku koko harmonikkaväelle ja -kulttuurille. Liitto teki raivoisasti töitä, jotta lähetykset olisi saatu takaisin YLE:n kanavalle, mutta tässä ei onnistuttu. Lopulta Kultaisen ja Hopeisen harmonikan lähetykset siirtyivät AlfaTV:lle, mutta vanhoihin katsojamääriin ei ole ylletty. AlfaTV luopui lähetyksistä muutaman vuoden jälkeen.

Hallinnon puolella liiton uuden vuosikymmenen toimintaa ohjasivat tutut kasvot, joista etupäässä Kimmo Mattila. Närkästystä on hallinnon puolella tuottanut valtion myöntämät avustukset. Vuonna 2010 Harmonikkaliitto sai 21 500 euroa valtionavustuksia ja Instituutti 30 800 euroa. Summa on sama kuin vuonna 2009. Käytännössä tukisumma siis pieneni, kun inflaatio otettiin huomioon. Muut suomalaiset instituutit sen sijaan saivat vähintään indeksikorotetun tukisumman. Tukisummien pienuudesta huolimatta – tai myös siitä johtuen – harmonikkaliiton toimintaa kehitettiin aktiivisesti. Vuonna 2011 liiton jäsenet saivat ensimmäisen kerran muovisen jäsenkortin, johon pystyi kiinnittämään vuosittain maksusta kertova tarran. Jäsenet saavat jäsenalennusta tapahtumissa korttia näyttämällä. Vielä samana syksyllä jäsenedut paranivat, kun liiton nettisivujen kautta jäsenille avautui oma nettiradio. Radion soittolista perustuu harmonikkainstituutin laajaan harmonikkalevykokoelmaan, jota digisoitiin juuri nettiradiota varten. Syksyllä 2013 liitto avasi nettisivuillaan lippukaupan. Yksi syy kaupan perustamiseen oli, että suuret lipunmyyntiyritykset ovat kalliita ja täten pienten tekijöiden ja tapahtumien tavoittamattomissa. Lippujen hinnat saatiin pidettyä tätä kautta hieman alhaisempina.

6.5.2012 pidettiin CIA:n ensimmäinen maailmanlaajuinen harmonikkapäivä. Suomessa valtakunnallista harmonikkapäivää on vietetty jo 1990-luvulta lähtien, mutta nyt tapahtumasta haluttiin maailmanlaajuinen. Suunnitelma oli CIA:n Grayson Masefieldin ja Frederic Deschampsin suunnitelma ja se toteutettiin 24 tuntia kestävänä suorana internetlähetyksenä Ranskasta käsin. Ohjelma kiersi koko maapallon alkaen Uudesta-Seelannista ja jatkuen Aasian kautta Eurooppaan ja Amerikan mantereelle noin puolen tunnin maakohtaisina jaksoina. Suomen osuudessa esiteltiin muun muassa 60 vuotta täyttävän SHL:n toimintaa. Ohjelma osoitti, miten harmonikka soi kaikkialla maapallolla. Sointivärit ja tyylit muuttuivat, mutta perusolemus oli sama: musiikki tuottaa iloa ja hyvän elämän eväitä kaikkialla maailmassa. Vuotta myöhemmin SHL sai CIA:lta vastuulleen järjestää vuoden 2014 harmonikkapäivä. 6.5. järjestettävä päivä internettapahtuma luotiin Ikaalisista.

Hanuri-lehden ulkoasua modernisoitiin vuonna 2012. Uudistuksen esteenä oli työntekijäresurssien vähyys, mutta onneksi lehden lukijoiden joukosta löytyi graafinen suunnittelija Anne Kiiski Turusta. 2010-luvun alkuvuosina Hanuri-lehdessä nostettiin vakiopalstojen ja -uutisten lisäksi esiin Ikatan harmonikanrakennusta, harmonikan historiaa, soittoesityksiin ja -tekniikkaan liittyviä artikkeleita. Myös nuorten yhtyeitä on määrätietoisesti nostettu esiin strategian mukaisesti. Lukuisien Ikataan liittyvien artikkelien myötä Ikatan opintolinjan esilletuloa korostettiin ja tätä kautta liitto on ollut tukemassa oppilinjan toimintaa, olihan kyseessä uniikki koulutuskokonaisuus. Tästä ei kuitenkaan ollut riittävästi pontta, sillä Ikatan harmonikkalinja lakkautettiin vuoden 2016 lopussa, 21 vuotta perustamisen jälkeen. Julkisuudessa tehty tukityö on ollut kuitenkin vain osa taustalla tehdystä tukityöstä.

2000-luvun Hanuri-lehdissä kansainvälisyys näkyi entistä enemmän. Tältä vuosituhannelta ei käytännössä ole ensimmäistäkään lehteä ilman kansainvälisiä kuulumisia ja tunnelmakuvauksia. Timo Roosin pitämä kolumnipalsta loppui vuoden 2012 lopussa ja seuraavan vuoden alussa palstan uudeksi kirjoittajaksi tuli Marko Tikka. Tikan kynästä löytyy terävää ketteryyttä ja hänen oma elämänmallinsa tuo paljon lisäarvoa lehdelle. Onhan Tikka perehtynyt harmonikan historiaan monelta kantilta: Hän soittaa Seminola-yhtyeessä ja hän on kirjoittanut kirjan Viljo Vesterisestä, Dallapé-orkesterista ja toimittanut Suomalaisen harmonikan historia -kirjan. Kahdessa jälkimmäisessä on ollut mukana myös muita harmonikka-alan huippunimiä.

SHL:n 60-vuotiskonsertti pidettiin Tampere-talossa 17.11.2012. Konsertti oli ennen kaikkea nuorten taitajien juhlaa, sillä esiintymislavalla oli nuorten valtakunnallisen harmonikkaorkesterin lisäksi joukko parhaita nuoria taiteilijoita Sami Hopposesta Kalle Makkoseen ja Viivi-Maria Saarenkylästä Jonna Pirttijokeen. Ohjelmisto oli uutta, eikä tällä kertaan tukeuduttu vanhaan nostalgiaan. Konsertilla haluttiin alleviivata sitä, että Suomen Harmonikkaliitto on myös nuorten soittajien järjestö, joka antaa suuren arvon menneelle, mutta katsoo samalla tulevaisuuteen. Samassa konsertissa Topi Marjamäki kutsuttiin liiton kunniapuheenjohtajaksi.

SHL:n syksyllä 2014 julkaisema Suomalaisen harmonikan historia -kirja on liitolle tärkeä merkkipaalu. Kone-konserni antoi kirjan tekemistä varten apurahaa ja kustantajakin oli valmiina kirjan alkutaipaleesta asti. Koska tutkimustyö pitkittyi, ei alkuperäinen kustantaja halunnut olla mukana enää kirjan teossa. Tällöin SHL pelasti tilanteen ja kustansi kirjan. Kirjaa painettiin peräti 1000 kappaletta, joka oli jo taloudellinen riski. Onneksi riski muuttui kirjan myynnin myötä menestykseksi. Kirjan toimitti Marko Tikka ja Vesa Kurkela ja sitä oli kirjoittamassa nimekäs joukko harmonikka-alan ammattilaisia. Kirja oli ensimmäinen poikkitieteellinen julkaisu Suomen harmonikkakulttuurista, sillä se käsitti niin harmonikan valmistamisen kuin myös harmonikkalevytykset ja harmonikansoiton opetuksen kehittymisen Suomessa sekä paljon muuta. Tutkimustyö kesti virallisesti kolme vuotta, mutta monet tekstit pohjautuvat vuosien, jopa vuosikymmenien, harmonikan historian tutkimiseen. Kirja itsessään on julkaisuna niin kattava, että se toimii hyvänä tietolähteenä vielä kymmenienkin vuosien päästä. Kirjan julkaisu löi läpi käytännössä kaikissa medioissa. Helsingin Sanomatkin tekivät lähes aukeaman kokoisen artikkelin kirjasta.

Vuonna 2013 tuli varmaksi, että SHL järjestäisi vuoden 2015 Coupe Mondiale -kilpailun. Tapahtuman järjestäminen oli valtaisa ponnistus, sillä siihen tarvittiin riittävät tilat, majoitukset ja palkinnot. Coupe Mondiale järjestettiin 6.–11.10.2015 Turun Logomossa. Viikon mittaisen kilpailun valmistelut veivät suurimman osan vuoden 2014 toiminnasta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö saatiin tapahtuman suojelijaksi ja Opetus- ja kulttuuriministeriö antoi 30 000 euron erityisavustuksen kilpailujen järjestämiseen. Tv-lähetykset tuotti AlfaTV. Kilpailun eri sarjoissa on mittavat palkinnot 1 000 – 5 000 euron välillä. Kilpailusarjoja oli kahdeksan ja iltaisin järjestettiin useita erittäin laadukkaita konsertteja. Kilpailuun osallistui noin sata kilpailijaa 26 eri maasta.

Vuonna 2016 pidetty liittovaltuuston kokous antoi liiton hallitukselle mandaatin aloittaa sääntömuutosten valmistelu. Vuonna 1988 valmistuneet säännöt eivät vastannut enää nykypäivää ja liittokokous oli yksimielisesti sitä mieltä, että sääntöjä tulee keventää ja yksinkertaistaa. Liittovaltuuston tilalle muodostettavan yhteishenkilöverkoston tehtävä tulee olemaan kaksisuuntainen: edustaa alueellaan Harmonikkaliittoa ja toimia ”kentän” äänenä liiton hallituksen ja toimiston suuntaan. Näin 15–20 eri toimijaa ympäri Suomea edustaisi liittoa omilla alueillaan. Sääntömuutos esitellään valtuustolle vuoden 2017 aikana, jonka jälkeen kutsutaan koolle ylimääräinen liittokokous vahvistamaan säännöt. Tämän jälkeen avoin liittokokous pidetään kerran vuodessa, eikä kolmen vuoden välein. Jäsenmäärän laskun eteen halutaan tehdä paljon töitä, jotta harmonikka olisi elinvoimainen myös tulevaisuudessa.

Lähteet

  • Hanuri-lehdet vuosilta 1973–2016
  • Toivo Tammisen kirje