Bandoneonin historia

Carl Friedrich Uhlig

Carl Friedrich Uhlig

Bandoneon pohjautuu saksalaiseen concertinaan, toiselta nimeltään Chemnitzin concertina, jonka kehitti Carl Friedrich Uhlig (1789–1874). Kuvassa urkuharmonin päällä lienee Uhligin tekemiä soittimia, joista kaksi on kaksi neliskulmaisia ja yksi kuusikulmainen.

Uhlig oli tutustunut Cyrill Demianin accordioniin matkallaan Wienissä, mutta hän ei ollut pitänyt soittimen suunnittelusta. Uhlig rakensi matkan jälkeen omanlaisensa soittimen, Chemnitzin concertinan, johon hän sai patentin vuonna 1834. Concertina-nimestä huolimatta soitin on mitä todennäköisemmin kehitetty itsenäisesti englantilaisista concertinoista mallia ottamatta, vaikka englantilaisia concertinoja oli ehditty jo valmistaa muutamien vuosien ajan ennen Uhligin patenttia. Uhligin omaa kehitystyötä puoltaa esimerkiksi se, että englantilaiset concertinat ovat samanäänisiä ja kromaattisia, mutta Uhligin tekemät soittimet olivat vaihtoäänisiä ja diatonisia. Mallia diatonisuudesta Uhlig on saattanut ottaa näkemästään Demianin accordionista.

Chemnitzin concertina on alkujaan 20-ääninen vaihtoääninen soitin. Sivulta katsottuna concertina on hieman suorakaiteen muotoinen ja soittimen palkeen kummallakin puolella oli viisi näppäintä. Tämän soittimen Uhlig nimesi saksalaisittain Konzertinaksi. Sittemmin hän lisäsi uusiin versioihin alkuperäistä enemmän näppäimiä, ja jo vuonna 1840 äänialue oli laajentunut 56 ääneen (26 näppäintä). Uhlig jatkoi soittimen kehittämistä ja äänimäärä kasvoi: 60:en, 64:än ja lopulta concertina oli 76-ääninen. Tämä määrä pysyi lähes muuttumattomana 1900-luvulle asti. Vuonna 1868 soittimeen lisättiin oktaavikerrannainen äänikerta. Nyt yhtä näppäintä painamalla muodostui kaksi toisistaan oktaavin päässä olevaa ääntä. Nykyään Chemnitzer-concertinassa äänikertoja voi olla jopa viisi.

Chemnitzin concertinassa on kolme riviä näppäimiä palkeen kummallakin puolella ja concertina on muita concertinoja isompi ja soitin on muista concertinoista poiketen neliskulmainen. Chemnitzin concertinoja käytetään edelleen, joskin alueellisesti. Suuri käyttäjäryhmä on Yhdysvalloissa keskilännessä, jossa sanalla concertina viitataan yleisesti vain Chemnitzin concertinaan eikä esimerkiksi englantilaiseen concertinaan.

Heinrich Band

Heinrich Band.

Heinrich Band (1821–1860) oli musiikinopettaja, sellisti ja kustantaja, joka perusti soitinkaupan kotikuntaansa Krefeldiin vuonna 1843. Kaupunki sijaitsee Saksassa Düsseldorfista noin 20 km länsiluoteeseen. Band tunsi Chemnitzin concertinan ja hän halusi kehittää soitinta paremmaksi. Bandin ensimmäinen Chemnitzin concertinasta kehittämä soitin oli 56-ääninen vaihtoääninen vetorasia, jossa oli kummallakin puolella 14 näppäintä (1847). Seuraavana vuonna hän kehitti 64-äänisen version kolmella näppäinrivillä, sitten 88- (neljä näppäinriviä) ja 100-ääniset (viisi näppäinriviä) soittimet. Bandin kehittämässä soittimessa oli täysin omanlaisensa näppäinjärjestelmä: Band lisäsi soittimeensa näppäinrivejä toisin kuin soittimen esikuvassa oli tehty. Chemnitzin concertinassa näppäimiä oli lisätty kolmeen pystysuoraan riviin. Bandin näppäinkaaviolla olevaa mallia on alettu kutsua Rheinische Konzertinaksi eli Reininmaan concertinaksi. Usein puhutaan kuitenkin vain reiniläisestä näppäinten asettelusta.

Vaikka Band kehitti oman näppäinjärjestelmänsä Uhligin keksimän Chemnitzin concertinan pohjalta, ei hän itse valmistanut soittimiaan. Band toimi nykyisen Saksan länsirajan tuntumassa Rein-joen lähellä ja hän tilasi soittimet Saksin alueelta itäisestä Saksasta hyvin todennäköisesti Uhlingilta tai Carl Friedrich Zimmermannilta.

Carl Friedrich Zimmermann ja AA-tuotemerkki

Alfred Arnoldin ”Bandonion, Conzertina und Akkordionfabrik” Carlsfeldissä noin vuonna 1930.

Carl Friedrich Zimmermann (s. 1817, Morgenröthe, Vogtland – k. 1898 Philadelphia, Yhdysvallat) muutti perheensä kanssa Carlsfeldiin vuonna 1830. 16-vuotiaana Zimmermann koulutettiin metallivalimotyöntekijäksi Chemnitzissä, missä hän tutustui Carl Uhligiin. Zimmerman toi näytille Pariisissa vuonna 1849 Chemnitzin concertinasta kehittelemänsä soittimen, joka tunnetaan nimellä Carlsfeldin concertina. Usein puhutaan myös Calsfeldin näppäinjärjestelmästä, ”Carlsfelder Tonlage”. Nimi tulee kaupungista, jossa soitin on kehitetty, ja jonne Zimmermann perusti vuonna 1847 harmonikka- / huuliharpputehtaan. Zimmermann oli tehnyt ensimmäisen concertinansa jo 1834, jolloin hän aloitti soittimien rakentamisen kotinsa ullakolla. Calsfelderin concertinan ääniala kasvoi seuraavasti: 56, 58, 60, 72, 80, 88, 94, 96, 100, 102 ja lopulta 104 ääntä.

Soitintehtaansa Zimmermann myi työkaverilleen Ernst Louis Arnoldille (9.3.1828–31.8.1910) vuonna 1864, jonka jälkeen Zimmermann muutti Pohjois-Amerikkaan. Zimmerman työskenteli sävelkulkujärjestelmän (”Tonziffer-järjestelmä”) kehittämisen parissa, jotta soitosta olisi tullut entistä helpompaa. Tätä näppäinjärjestelmää valmistetiin ensin harmonikoissa, sitten huuliharpuissa, mutta tuotteet eivät kuitenkaan vaikuttaneet ottavan tuulta markkinoilla, ja hän lopetti tämän tuotannon 1870. Tämän jälkeen hän keskittyi menestyksekkäästi autoharpin  kehittämiseen. Tämä kielisoitin perustui Zimmermanin sävelkulkujärjestelmälle ja hän sai sille patentin 1871. Autoharpista Zimmerman sai patentin 9.5.1882 (numero 257808). Vuonna 1885 näitä soittimia myytiin 50 000 kappaletta. Autoharpista on myös toinen versio, joka pohjautuu marchneukircheniläistä kotoisin olevan August Gütter Englanissa vuonna 1883 hakemaan patenttiin. Soitinta kutsuttiin Volkszither, ”kansan sitra”.

Zimmermanin myymän soitintehtaan nimeksi tuli Ernst Louis Arnold Bandonion- und Konzertina Fabrik, jossa tehtiin soittimia tuotemerkillä ”ELA”. Tuotenimi oli tunnettu 1800-luvun lopussa. Toimitilat kävivät kuitenkin nopeasti pieneksi ja Ernst laajensi tuotantoa vanhan koulun tiloihin vuonna 1888. Samalla tehtaaseen palkattiin lisää työntekijöitä ja uutta koneistusta otettiin käyttöön. Ernstin kuoltua tehtaan johtoon nousi hänen vanhin poikansa Hermann. Ernstin kaksi nuorempaa poikaa, Alfred (1878–1933) ja Paul perustivat 1911 Alfred Arnold Bandonion und Konzertina Fabrikin. Tässä tehtaassa valmistettiin Alfred Arnoldin mukaan nimettyä kuuluisaa AA-tuotemerkkiä.

Alfredin kuollessa vuonna 1933 tehtaassa oli noin 100 työntekijää ja soittimien valmistustahti oli valtaisa: yli 600 soitinta valmistui kuukaudessa, joista 85 prosenttia vietiin Argentiinaan ja Uruguaihin. Bandoneonin kehitys huipentui 1920- ja 1930-luvuilla, mutta toinen maailmansota keskeytti tehtaan bandoneonien valmistuksen. Tehtaan toiminta jatkui sodan jälkeen.

Reininmaan vai Carlsfelderin concertinasta se oikea bandoneon?

Nykyisen bandoneonin edeltäjistä käytettiin useita eri nimitystä, kuten ”harmonika” ja ”accordion” kunnes 1850-luvun lopulla bandoneon-sana esiintyi ensimmäisen kerran. Heinrich Band rakensi tällöin myymäläketjuaan Band-Unionia läntisen Saksan alueelle. Ensimmäinen Bandin liike aloitti toimintansa Krefeldissä jo vuonna 1843. Vuonna 1859 Heinrichin veli Johann aukaisi sivumyymälän ovet Kölnissä. Näiden lisäksi Band-Unionin sivuliikkeitä oli Mainzissa ja New Yorkissa.

Bandin myymälöissä myytävien soittimien etuosaan kiinnitettiin 1850-luvun lopulla kapitaaleilla kirjoitettu sana ”bandoneon”. Osa Bandin sukulaisista antoi opetusta hänen suunnittelemalleen soittimelle jo ennen kuin bandoneon-sana oli julkaistu. Tämän lisäksi Band julkaisi opetusmateriaalia soittimelleen. Markkinointi onnistui täydellisesti ja bandoneon-sana alkoi levitä. Heinrich Bandin kuoltua 1860 hänen vaimonsa alkoi hoitaa soitinmyymälää Krefeldissä. Aluksi Heinrichin vaimolla oli kumppani, mutta myöhemmin hän hoiti liikettä vanhimman lapsensa kanssa.

Kaikki Bandin myymät soittimet valmistettiin Saksin alueella, jossa osa tehtailijoista yritti markkinointivastaiskua laittamalla sanan concertina tai Konzertina kapitaalein omien markkinoitavien soittimiensa etupaneeliin bandoneonien tapaan. Concertina-sanaa käytettiin yleisesti juuri Saksin, Thüringenin ja Baijerin alueella, missä valmistettuja soittimia kutsuttiin yleisesti ”kromaattisiksi harmonikoiksi” (chromatic harmonikas). Samalla alueella tehtyjä soittimia myytiin englantia ja ranskaa puhuviin maihin concertinoina ja Reininmaalle bandoneoneina. Lopulta 1920-luvulla soittimien käsitteet olivat sulautuneet yhdeksi – sana bandoneon oli vallitseva. Samaan aikaan sana ”harmonika” jäi pois käytöstä tarkoittamasta bandoneoneja ja concertinoja.

Bandin aikaansaama organisoitu markkinointi johti ennen näkemättömään tuotteiden väliseen kilpailuun. Nimimarkkinoinnin aikana muodostui kaksi leiriä, joista toinen itään (concertina ja muut nimitykset) ja toinen länteen (bandoneon). Voisi sanoa, että itäinen leiri ajoi itsensä umpisolmuun, koska sana concertina ei tarkoittanut markkinoinnissa sitä tiettyä soitinta vaan tietynlaisia soittimia. Ei ihme, että markkinoitu bandoneon-sana levisi kansan keskuudessa jättäen kilpailijat taakseen.

Tilanne muuttui 1900-luvun alkupuolella. Nyt suurinta osaa bandoneonin näköisiä soittimia kutsuttiin bandonioneiksi, vaikka käytössä oli noin tusinan verran erilaisia näppäinjärjestelmiä. Concertina-sana säilyi ja concertinasoittimien ulkomuoto alkoi muistuttaa yhä enemmän bandoneonien ulkomuotoa. 1927 bandoneonin soittajia oli Saksan concertina- ja bandoneonliiton yli tuhannessa yhdistyksessä yhteensä yli 14 000. Tällainen monen tuotteen standardisoimaton markkinasekamelska esti yhtenevän opetusmateriaalin synnyn – oli selvää, että jotain piti tehdä.

Saksan ensimmäinen bandoneonyhdistys perustettiin Chemnitziin jo 1874 ja yhdistystoiminta levisi nopeasti Saksan alueella. 1924 Saksan bandoneonliitto määritteli 144-äänisen diatonisen bandoneonin normien mukaiseksi ja nimitti järjestelmän Deutsche Einheitsbandonioniksi. Tämä näppäinjärjestelmä luotiin järjestelmien yhtenäistämisprosessin takia ja on yhä käytössä. Alunperin bandoneonliitto yritti yhdistää concertinan ja bandoneonin näppäinjärjestelmiä, mutta koska tämä ei onnistunut, saksilaiset saivat oman järjestelmäehdotuksen läpi: 124-ääninen Einheitskonzertina otettiin käyttöön. Kummatkin järjestelmät ovat vaihtoäänisiä.

Einheitsbandonion ja Einheitskonzertinan lisäksi standardiksi muodostui 142-ääninen reiniläinen järjestelmä, joka oli ehtinyt vakiintua Argentiinan ja Uruguayn alueelle 1920-lukuun mennessä. Bandin kotiseudulta vietiin 1800-luvun lopussa 130-äänisiä vaihtoäänisiä bandoneoneja Etelä-Amerikkaan, ja osa soittimista päätyi muun muassa Rio de la Plataan, jossa soitimelle kehkeytyi sen nykyinen 142-näppäimen järjestelmä. Einheitsbandonionin vientiyritykset 1920-luvulla Etelä-Amerikkaan epäonnistuivat, koska alueella 142-ääninen järjestelmä oli ehtinyt standardisoitua. 130-ääninen bandoneon oli ehtinyt vakiintua käyttöön Saksassa jo 1870-luvun lopulla.

Kromaattinen järjestelmä syntyy

Ranskassa syntyi tangokuume 1910-luvulla, mikä vaikutti bandoneonin kehitykseen: ranskalaiset soittajat halusivat helposti opittavan bandoneonin. Tuloksena oli kromaattinen bandoneon, joka oli tehty varta vasten ranskalaisille. Kromaattisen bandoneonin sormijärjestelmä muistuttaa paljon Ranskassa harmonikoissa käytettyä c-sormiota.

Charles Peguri (1879–1930) oli italialainen harmonikansoittaja ja -korjaaja, joka asui Pariisissa. Peguri vaihtoi 142-äänisen vaihtoäänisen bandoneonin kielilaatat samanäänisiin, jolloin syntyi niin kutsuttu kromaattinen bandoneon. Tämä muutos oli tärkeä ranskalaisille musette-soittajille. Muutos ajoittuu vuoden 1925 tienoille. Uudistus oli sinänsä merkittävä, sillä järjestelmää valmistetaan edelleen.

Kusserowin bandoneon on niin ikään kromaattinen bandoneon, mutta se ei ole aivan niin suosittu kuin muut bandoneonmallit. Ehkä syynä lienee jälleen kerran omanlaisensa sormiojärjestelmä sekä kohtalaisen kaukainen kehittämispaikka Venäjä. Nykyään yleisesti käytössä olevat näppäinjärjestelmät bandoneonissa ovat 142-ääninen reiniläinen järjestelmä (vaihtoääninen), 144-ääninen ”Einheitsbandonion” (vaihtoääninen) ja 146-ääninen Piguri-järjestelmä (samanääninen).

Bandoneonin nimi

Bandoneonin historiassa soittimien nimiviidakko on iso. Jotkin rakentajat ovat antaneet itse soittimille nimensä, jotkin nimet tai nimitykset ovat tulleet käyttöön vasta soittimen yleistymisen myötä. Myös alueelliset vaikutukset nimien muokkautumiseen ovat olleet havaittavissa – alkuperäisten nimityksien etsiminen on ollut työlästä.

Reininmaan concertinan markkinoinnilla on ollut suurin vaikutus bandoneon-nimen vakiinnuttamiseen. Bandoneon-sana kirjoitettiin isoin kirjaimin myynnissä olevien soittimien etuosaan, joskaan ei ennen 1850-luvun loppua. Band julkaisi soitto-oppaita, joista ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1850. Tässä oppaassa soitinta kutsuttiin vielä ”ACCORDION (harmonika)”.

Bandoneon-sana on lähtöisin Bandin kotikaupungista Krefeldistä, ja sen kehityksestä on erilaisia näkökantoja. Pelkästään bandoneonin myynnillistä arvoa soittimena kohottamaan nimi band-union saattoi muotoutua bandoneoniksi. Bandoneon-sanan loppuosa saattaa tulla soittimen edeltäjien nimistä, kuten Aeolodikon tai akkordion. Kaikki sanathan päättyvät samoihin kirjaimiin.

Krefelder Addressbuch 1856.

Crefelder Zeitung -lehdessä (Nr 215, 10.12.1850) on mainos, jossa mainostetaan concertinoja. Bandoneon-sanaa ei siis viellä tuolloin ollut keksitty tai sana ei ollut levinnyt laajalti. Kuitenkin jo vuonna 1856 Joh. Schmitzin musiikkikaupan lehti-ilmoituksessa lukee ”joita kutsutaan bandoneoneiksi”. Nimi bandoneon on siis 1856 mennessä levinnyt ihmisien tietoisuuteen ainakin jossain määrin.

Osa historioitsijoista tosin epäilee Heinrich Bandin titteliä bandoneonin keksijänä hänen menneisyydestään jääneiden todisteiden pohjalta: mainoksissaan Band ei maininnut bandoneon-sanaa, eikä hän myöskään väitä mainoksissaan keksineensä soitinta. Bandia pidetään pikemminkin myyjänä kuin soitinvalmistajana – Band oli rekisteröitynyt myyjäksi, ei valmistajaksi. Ei myöskään voida todistaa, että Bandilla olisi ollut työntekijöitä, jotka olisivat voineet auttaa tai kehitellä uutta soitinta. Väitteistä voimme todeta, että bandoneonin syntyhistoriasta ei olla samaa mieltä kaikkialla.

Soittimen levitessä Saksasta maailmalle, bandoneon-sana muotoutui milloin miksikin. Sana on kulkenut pitkän kierroksen rikkinäisessä puhelimessa. Soittimen nimi saatettiin ääntää ulkomailla alkuperäisestä ääntämisestä poiketen tai sen kirjoitusasu muuttui paikallisesta kielitaidosta riippuen. Esimerkiksi Bandoneon-sanaa vastaavat seuraavat sanat: mandoleón, mandolión, bandoleón ja bandolión.

Leviämien

Bandoneon levisi Saksasta yllättävän nopeasti maailmalle. Nopeaan leviämiseen vaikuttivat tehokas myynti ja erityisesti länteen suuntautunut muuttoliike. Reininmaan concertina, eli alkuperäinen bandoneon, kulkeutui Argentiinaan aivan 1800-luvun lopulla. Argentiinalaiset bandoneonin soittajat suosivat tätä mallia edelleen. Yhdysvaltoihin Chemnitzin concertinat levisivät puolalaisten sekä tšekkiläisten maahanmuuttajien kautta. Tätä selittää osaltaan se, että Chemnitz sijaitsee Saksin osavaltion itärajalla Saksan ja Tšekin rajan tuntumassa; soitin oli levinnyt lähialueille.

Bandoneonin voittokulku tukahdutettiin Saksassa poliittisista syistä toisen maailmansodan kynnyksellä. Saksan concertina- ja bandoneon-liitto kiellettiin virallisesti 1935. Liiton toiminta tulkittiin osaksi sopimatonta kansanliikettä. Tästä huolimatta bandoneoneiden valmistus jatkui Carlsfeldissä Rio de la Plataan vietäväksi. Kotimaan markkinoitahan ei enää ollut.

Toisen maailmansodan jälkeen bandoneonien valmistus ei enää palannut entiselleen. DDR:ssä kaikki valtiollistettiin ja vuonna 1964 bandoneon tuomittiin menneen ajan jäänteeksi ja sen vuoksi valmistus lopetettiin kokonaan. (Hanuri-lehti 2/07)

1940-luvulla Alfred Arnoldin tuotantovolyymiä laskettiin kysynnän hiipuessa. Alfredin ja Paulin poikien johtama ateljee sulki lopullisesti ovensa 1971.

1887 Pavel Fisherin perustama perheyritys Klingenthalissa joutui lopettamaan muiden yritysten lailla concertinojen ja harmonikkasoittimien valmistuksen valtiollistamisen yhteydessä. Vuosina 1972–1992 yritys teki pelkästään valtion käskemiä harmonikan osia, mutta vuonna 1992 yritys palautettiin perheomistukseen. Yrityksen nimeksi tuli Bandonion- und Concertinafabrik Klingenthal GmbH ja se alkoi tehdä bandoneoneja esikuvanaan 1920- ja 1930-lukujen Alfred Arnold -tehtaan bandoneonit. Tehtaassa tehdyt soittimet ovat identtisiä alkuperäisten Alfred Arnoldien kanssa, joten esimerkiksi kielilaatat voi vaihtaa vanhasta soittimesta uuteen tai päinvastoin.

Kuuluisin bandoneonisti lienee argentiinalainen Aastor Piazzola (1921–1992).

Lähteet

  • Tietotaulu, Kligenthalin harmonikkamuseo.
  • https://www.hopf-zithern.de/harfenzi.htm (12.11.2020)