Concertinan mekaniikka

Englantilaiset, anglo-saksalaiset sekä duet-concertinat ovat teknillisiltä lähtökohdiltaan samat. Soittimien pääsääntöiset erot ovat näppäinjärjestelmissä (näppäimien asettelu, samanäänisyys, vaihtoäänisyys) sekä käsikiinnikkeissä. Tällä sivulla oleva esittely on tehty englantilaisen concertinan pohjalta. Soittimien ja soitinmallien välillä on eroja, mutta perusmekaniikka on kaikissa kuusikulmaisissa concertinoissa sama.

Yllä oleva mallikuvasta (© David D Elliot) näemme perinteisen concertinan rakennekuvan. Kun päätyruuvit poistetaan englantilaisessa järjestelmässä, koneisto-osa irtoaa paljekarmista ja näkyviin tulee välipohjan omainen kielipenkki (kuvassa reed pan), jossa kaikki kielet sijaitsevat. Kielipenkki irtoaa rungosta nostamalla sitä suoraan ylöspäin, ja sen keskellä on yleensä muutamia senttejä halkaisijaltaan oleva reikä.

Koneisto-osassa (action box) on näppäinmekanismi, joka on jaettu kahteen osaan: näppäinlautaan (välipohja) sekä sitä suojaavaan ulkokuoreen. Englantilaisissa concertinoissa näppäinlauta on kiinni ulkokuoressa peukaloremmin ja pikkusormen tuen keskimmäisillä ruuveilla. Anglo-järjestelmässä näppäinmekanismin kiinnitysruuvit eroavat englantilaisesta kiinnityksestä. Myös eri valmistajien soittimissa on eroja. Muutamien satojen eurojen halvoissa soittimissa kielipenkit saattavat olla pystyasennossa ja kiinnitettyinä suoraan välipohjaan. Tällöin päätyruuvit irrottamalla välipohja kielipenkkeineen irtoaa yhtenä kokonaisuutena.

Halvan concertinan läpät.

Normaali concertina on kuusikulmainen ja noin 20 cm läpimitaltaan oleva soitin. Soittimen koko riippuu pitkälti siitä, minkä äänialan soitin on kyseessä. Esimerkiksi baritoni-malli soittaa äänet kirjoitettuun nuottiin verrattuna oktaavia alempaa ja sen kielet ovat perusmallia isommat. Kaiken kaikkiaan concertinoja on kehitetty viisi eri kokoa sopraanosta kontrabassoon. Ääniala soittimissa vaihtelee runsaasta kahdesta oktaavista neljään oktaaviin riippuen näppäinjärjestelmästä ja sen laajuudesta. Esimerkiksi opiskelijamalleissa on vähemmän äänialaa kuin täysikokoisessa concertinassa.

Viereisessä kuvassa on englantilaisen halpa-concertinan näppäimiä lähikuvassa. Läpät ovat sangen pieniä, halkaisijaltaan noin 1,5 senttimetrin mittaisia. Näppäimen toimintaperiaate on kuitenkin kaikissa concertinoissa aivan sama. Kunkin läpän alla on kaksi kielilaattaa, joista toinen on veto- ja toinen työntöilmalle tarkoitettu – soitin on yksiäänikertainen. Kuvan soittimessa on näppäimiä sangen vähän. Parhaimmillaan välipohja on täynnä läppiä, jolloin kokonaisuus näyttää hieman hämähäkin verkolta.

Kielien asettelu concertinassa. © David D Elliot

Concertinoissa kielilaatat ovat urkuharmonien tapaan usein messinkiset ja yhdessä kielilaatassa on vain yksi kieli. Kielilaattoja kiinnitetään välipohjan kummallekin puolelle, jolloin saadaan aikaan veto- ja työntöpalkeen äänet. Kielien asettelu vaihtelee soitintyypin ja valmistajan mukaan. Kullekin kielilaatalle on oma uransa kielipenkissä, johon kielilaatat asetetaan. Vahaa tai muita kiinnikeaineita ei käytetä. Venttiilinahka kiinnitetään välipohjan toiselle puolelle suoraan välipohjaan, mikä on huomattava rakenteellinen ero bandoneoneihin ja harmonikkoihin verrattuna. Halvimmissa concertinoissa kielet saatetaan myös laittaa harmonikkojen kielipenkkien tapaan pystyyn.

Kielet

Concertinan kielet poikkeavat rakenteeltaan ja materiaaleiltaan harmonikan kielistä. Suurin ero on siinä, että concertinoissa yksi kieli kiinnitetään yhteen kielilaattaan. Perinteisissä concertinoissa kielilaatta ja kieli on messinkiä. Kielimateriaalina voidaan käyttää myös alpakkaa ja terästä. Yleensä kieliä ei kuitenkaan niitata kielilaattaan kiinni, vaan kieli puristetaan sidekiskon avulla kielilaattaa vasten. Sidekiskon kireyttä säädetään kahdella kielilaattaan kiinnittyvällä ruuvilla. Toinen tapa kiinnittää kieli kielilaattaan on niittaaminen. Esimerkiksi 1870-luvulla Wheatstone käytti niin teräs- kuin messinkikielissä niittausta kielen kiinnittämiseksi kielilaattaan.

Concertinoja on viritetty hyvin korkealle nykyiseen viritystasoon verrattuna. Korkea, tai filharmoninen, äänenkorkeus oli a = 452,5 hertsiä, kun se nykyään yleisesti ottaen a = 440–442 hertsiä. Äänentason laskeminen korkealle viritetystä soittimesta ei kuitenkaan ole järkevää ellei kieliä vaihda.

Eri materiaaleista tehdyt kielet käyttäytyvät eri tavoin. Teräskielellä on kirkkaampi ääni kuin messinkikielellä. Myös kielen sopivuudella kieliaukkoon on paljon merkitystä äänen laadun kanssa. Teräskielet ovat kovimmat kielet, joita concertinoissa käytetään, kun puolestaan alpakka on pehmein käytetty kielimateriaali. Messinkikielien soundi asettuu teräs- ja alpakkakielien väliin: messinkikielissä on pehmeämpi ääni kuin teräskielissä ja voimakkaampi ääni kuin alpakkakielissä.

Palje

Concertinan palje on perusidealtaan samanlainen kuin mikä tahansa muukin harmonikan palje: se on kangas-, paperi tai nahkapäällysteinen pahvipalje, jossa on kulmanahat, ja paljenauhat. Erikoista concertinan palkeessa on muihin harmonikkasoittimien palkeisiin verrattuna vähäinen poimumäärä sekä kulmarautojen puuttuminen. Poimuja on yleensä neljästä seitsemään ja palkeen kulmien ilmatiiviys on viimeistelty paljenauhalla, eikä kulmarautoja ole. Concertinassa on bandoneonin kaltainen paljekarmi-idea, joten paljekarmit saattavat olla useita senttimetrejä syviä. Vanhat concertinat saattavat olla kapeita ilman paksuja paljekarmeja.