Diskantti

Rakenne

Yksirivisen diskantti.

Diatonisten harmonikkojen diskantti muodostuu muiden harmonikkasoittimien tapaan kahvasta ja kopasta. Näppäimistö, mahdollinen rekisterikoneisto ja maski kuuluvat diskanttiosaan. Yksi- ja kaksirivisissä diskantin rakenne on hyvin samankaltainen, eikä soittimien välisissä ulkomitoissa ole paljoa eroa. Erilaisia teknisiä ratkaisuja on voitu tehdä, mutta kaiken kaikkiaan diatoniset harmonikat ovat keskenään hyvin samanlaisia. Diatonisten harmonikkojen rakennetta on helpoin lähteä tutkimaan yksirivistä sillä niissä ei ole ylimääräistä osia. Kaksirivinen on kaiken kaikkiaan samanlainen soitin kuin yksirivinen, joskin kaksirivisen diskantissa on yksi näppäin- ja läppärivi enemmän ja enemmän bassoääniä. Kolme- tai useampiriviset harmonikat ovat 1–2-rivisiä isompia ja niissä alkaa näkyä myös teknistä erilaisuutta pieniin harmonikkoihin verrattuna.

Yksi- ja kaksirivisissä diskantin kahva voidaan tehdä kahdella eri tavalla: jättämällä näppäinvarret näkyviin tai piilottamalla näppäinvarret kahvan sisään. Nykyään kahvan sisällä olevat koneistot ovat täysin metallisia läppää, näppäintä ja näppäinistukkaa lukuun ottamatta. Puu- ja metallivarsiyhdistelmää on käytetty oikeastaan jo 1800-luvun puolen välin tienoilta asti ja tapaa käytetään yhä. Kolmas pääsääntöinen tapa tehdä diskanttikahva on edellä mainittujen tapojen eräänlainen välimuoto, jossa näppäinvarsi on osittain kahvan sisällä, mutta läpät ovat näkyvissä. Yläkuvan soittimessa näppäinvarsisto jatkuu läppiin maskin alla, mutta viereisen kuvan cajun-harmonikassa läpät jäävät näkyviin, sillä soittimessa ei ole maskia.

Saksalaistyyppisen harmonikan läpät ovat näkyvissä.

Diskantin näppäimet voivat olla paksuja upponäppäimiä, kuten 1920-luvun viisirivisissä tasakahvoissa, tai ohuita kahvan näppäinlevyn päälle jääviä näppäimiä nykyisten viisirivisten tapaan. Upponäppäinmalleissa soittotuntuma on hyvin erilainen kuin kahvan päälle jäävissä näppäimissä, ja osa soittajista pitääkin upponäppäimiä parempana soittotuntuman kannalta, osa puolestaan pitää päälle jääviä näppäimiä parempana vaihtoehtona. Molempi parempi, kuten sanonta sanoo.

Diskanttikahvassa on ulkolaidassa yleensä sormiura peukalolle. 1920- ja 1930-luvun viisirivisissä harmonikoissa on myös sormiura, joka on peruja nimenomaan diatonisista soittimista. Kromaattisissa harmonikoissa peukalotuenta on jäänyt suomalaisesta soittokulttuurista pois, mutta useissa muissa maissa peukaloa pidetään vieläkin kahvan ulkosyrjällä tai sen takana. Diatonisissa soittimissa tilanne on viisirivisiin verrattuna toinen, koska diatoniset soittimet ovat kromaattisia soittimia pienempiä ja kevyempiä, jolloin peukalotuennalla saadaan apua soitantaan. Soittoasentokin on hieman erilainen ja usein diatonisissa harmonikoissa käytetään vain oikeanpuoleista olkaremmiä. Remmiä voi pitää olan sijasta myös hauislihaksen kohdalla. Pienet soittimet ovat kevyitä, eivätkä ne tarvitse sen enempää remmejä pitelemään soitinta paikallaan, sillä työntöpalkeen aikana peukalo toimii soitinta paikallaan pitävänä elementtinä. Pääsääntöisesti diatonista soitettaessa peukaloa pidetään urassa, ei kahvan takana. Joissain malleissa on peukalolle tarkoitettu peukaloremmi. Istualtaan soitettaessa oikean jalan voi laittaa vasemman jalan päälle ristiin, joka antaa tukea peukalon ohella työntöpalkeelle. Vetopalkeen aikana tärkein tukipiste on oikea olkapää. Seisten soitettaessa voi käyttää yhtä remmiä, mutta monet käyttävät kahta remmiä tukevan soittoasennon saamiseksi.

Rekisterinupit.

Diatonista harmonikoista löytyy yhä monella tavalla alkuperäisiksi ominaispiirteiksi luokiteltavia elementtejä. Markkinoilta löytyy paljon selluloidipäällysteisiä soittimia, mutta perinteiset puupintaiset soittimet ovat myös pysyneet mallistoissa. Hyvin useat kauniit puupintaiset soittimet ovat viilutettua vaneria. Mikäli haluat täyspuisen rungon, tulee sinun olla tarkka ostovaiheessa. Puupintaiset soittimet, joissa diskantin puiset näppäinvarret ovat näkyvissä, ovat malliltaan iäkkäimpiä; tällä tavalla valmistettuja soittimia tehtiin ensimmäisenä. Nykyään kuitenkin suurimmassa osassa kaksirivisten diskanttirunkoja on alumiininen välipohja, vaikka rekisterit olisivatkin toteutettu puuliuskoilla. Mikäli rekisterikoneisto on asennettu maskin eteen viisirivisten tapaan, on koko rekisterikoneisto metallinen. Puiset rekisterilistat puolestaan kiinnittyvät suoraan rungon päälle tuleviin vetonuppeihin.

Kaksiäänikertaisen yksirivisen diskantin sisäpuoli.

Diatoniset soittimet ovat usein kaksi- tai kolmiäänikertaisia, mutta myös neliäänikertaisia versioita on olemassa. Kaksirivismallistoissa on pintaäänikertaisten soittimien lisäksi soittimia, joissa on cassotto-kuilu. Näitä on esimerkiksi kolmiäänikertaisissa malleissa. Kaksiäänikertaisissa malleissa ei yleensä ole rekisterikoneistoa, mutta kolmi- ja neliäänikertaisissa sellainen on. Rekisterikoplareita on yhdestä viiteen mallista riippuen, ja asiakas voi halutessaan tilata soittimen juuri tietyillä äänikerroilla. Esimerkiksi kolmiäänikertaiseen soittimeen voi saada 8’+8’+8′ -äänikertakokonaisuuden musette-virityksellä tai 8’+8’+16′-äänikerroilla suoran virityksen.

Kaksiäänikertaisen kaksirivisen diskantin sisäpuoli.

Kaksiäänikertaisessa yksirivisessä on vain yksi kielipenkki diskantissa. Erityisesti 1800- ja 1900-luvun vaihteen ja 1900-luvun alkupuolen harmonikoissa osa kielipenkeistä on liimattu runkoon. Bassopuolella saksalaismallisissa harmonikoissa on usein makaavat kielipenkit. Yksirivisissä kaksiäänikertaisissa harmonikoissa toinen diskantin 8′ äänikeroista viritetään yleensä huojumaan toiseen äänikertaan nähden, jolloin soittimessa soi niin kutsuttu valssiäänikerta. Sointi on tällaisessa soittimessa suhteellisen heleä, mutta esimerkiksi neliäänikertaisen ”Cajun-haitarin pitää kuulostaa kusen polttamalta ja elämää nähneeltä. Sellainen on sen oikea soundi”, harmonikkoja valmistanut Jarkko Helin on todennut. Neliäänikertaisessa yksirivisessä puolestaan on yleensä yksi 4′-, kaksi 8′- ja yksi 16′-äänikerta. Soitintyypistä riippuu sangen paljon, millainen viritys tehdään. Cajun-tyylisissä soittimissa ei esimerkiksi ole yhtään huojuntaa.

Kaksirivisissä harmonikoissa kielipenkkejä on diskanttipuolella kaksi. Samalla tulee myös viritystekninen ongelma: jos soitinta ei viritetä tasavireiseksi, eivät eri riveillä olevat samannimiset äänet ole täysin yhtenevässä vireessä. Jo sointupuhtaaksi viritetyssä kaksirivisessä soittimessa huomaa pieniä eroja samannimisissä äänissä. Ainoastaan yksirivisissä voidaan tehdä virheettömiä virityksellisiä ratkaisuja.

Näppäinkaaviot

C- ja G-vireisen näppäinkaaviot.

Eurooppalaiset yksiriviset ovat diatonisia vaihtoäänisiä soittimia, joten yksirivisen diskantin kymmenestä näppäimestä tulee 20 diatonisen asteikon ääntä. Soittimet ovat yleensä C- tai G-vireisiä. Oheisessa kuvassa vasemmanpuoleinen näppäimistö on C-duurivirityksen näppäinkaavio ja oikeanpuoleinen G-duurin kaavio. Työntöääni on merkitty kunkin näppäimen yläosaan. Matalat äänet ovat sormion yläpäässä. C-äänestä c-ääneen paljetta tulee liikutella seuraavasti C-viritteisessä soittimessa: työntö-veto-työntö-veto-työntö-veto-veto-työntö.

Näiden sävellajien lisäksi yksirivisiä on myös muissa sävellajeissa. Näistä tyypillisimmät ovat D-, A- ja B-vire. Soittimen viritys voidaan tarkastaa soittimen diskantin uloimman rivin kolmannesta näppäimestä: työntöääni kertoo asteikon lähtösävelen. Diskantti voi olla äänialaltaan laajennettu, jolloin 21 näppäimen sijaan on 23 näppäintä. Diskanttinäppäimistöön on saatettu lisätä apunäppäin tai apunäppäimiä päärivistä katsottuna rungon puolelle. Tällöin myös bassoa on saatettu laajentaa muutamalla näppäimellä.

Suomessa yleinen G/C-vireisen näpppäinkaavio

Harmoschkan näppäinkaavio

Yksirivisiä yleisempiä diatonisia harmonikkoja ovat kaksiriviset harmonikat. Niissä on enemmän ääniä, mikä antaa soitantaan paljon lisämahdollisuuksia yksirivisiin verrattuna. Suomessa olevat kaksiriviset ovat pääsääntöisesti niin kutsuttuja mollipelejä, joilla voi soittaa vaikka Emma- ja Kohmelovalssit. Diatoniset soittimet ovat sävellajiin sidottuja ja soittimet voidaan luokitella sävellajien mukaan. Suomessa yleisin kaksirivisen viritys on G/C -vire (muotoa ulkorivi/sisärivi). Eurooppalaisessa musiikissa sävellajit G/C-, C/F-, D/G- ja A/D -vireet ovat yleisimmät. Irlantilaisessa musiikissa käytetään paljon H/C (B/C englannin kielessä) ja C#/D -vireitä. Lisää näppäinkaavioita löydät englanninkieliseltä melodeon.net-sivustolta.

Viereinen näppäinkaavio kuvaa Suomessa käytössä olevan G/C-vireisen järjestelmän diskanttipuolta. Sisempi rivi on hyvin samankaltainen kuin c-vireisen yksirivisen näppäimistö kahdella erotuksella: g/a -näppäin on toisin päin ja E/G -näppäimen tilalla on ais/gis -näppäin.

Venäläisissä kaksirivisissä puolestaan on oma toimintalogiikkansa. Suomalaisen G/C -kaavion vieressä on venäläisen garmoshkan näppäinkaavio. Suurin ero länsimaisiin kaksirivisiin on siinä, että soitin ei ole vaihtoääninen, vaan yhdestä näppäimestä tulee yksi ääni palkeen suunnasta riippumatta. Kaksi leukaa lähinnä olevaa näppäintä ovat tosin vaihtoäänisiä. Walter Maurerin kirjasta en saanut selvää kumpi näppäimen puoli tarkoittaa veto- ja kumpi työntöpaljetta. Näppäimistössä on kummassakin rivissä myös yksi näppäin enemmän kuin länsimaisissa kaksirivisissä. Muitakin venäläisiä näppäinjärjestelmiä on olemassa, mutta toistaiseksi olen joutunut rajaamaan aihealueen länsimaisiin harmonikkoihin. Monet ”itämaan ihmeet” ovat jääneetkin toistaiseksi käsittelemättä.