Kielipenkit

Alla olevassa kuvassa on Suomessa hyvin yleisen harmonikan, Kouvolan Casoton (vm. 1973), diskantin kielipenkki, mihin on kiinnitetty kielet. Kielipenkit ovat harmonikassa soittimen sisäpuolella. Harmonikan ollessa lepoasennossa, basson kielipenkit asettuvat palkeen sisäpuolelle. Diskantin kielipenkit sen sijaan ovat kovan runko-osan sisäpuolella. Äänikertanäppäintä painamalla rekisterijärjestelmän sulkulevykoneisto avaa ja sulkee halutulla tavalla ilmakanavia eli valitsee kielipenkeistä oikean äänikerran tai äänikerrat käyttöön.

Soittimissa olevien kielipenkkien määrä riippuu siitä, kuinka monta äänikertaa soittimessa on diskantissa ja bassossa. Tämän lisäksi kielipenkkien määrään vaikuttaa se, onko läpät asetettu kahteen vai kolmeen riviin. Yleisesti ottaen perusharmonikassa läppärivejä on kaksi ja neliäänikertaisessa soittimessa on tällöin neljä diskanttikielipenkkiä. Konserttisoittimissa ja ranskalaistyyppisissä soittimissa läppärivejä on diskantissa kolme, jolloin neliäänikertaisessa soittimessa on kuusi kielipenkkiä. Bassoläppärivien määrä on Stradella-bassokoneistoissa kaksi, mutta melodiabassoharmonioissa yleensä kolme. Kielipenkkejä on viisiäänikertaisessa bassossa kolme.

Ostotilanteen yhteydessä soitinta tarkistettaessa kielipenkkien ja siinä olevien kielien kunto on hyvä tarkistaa itse tai tarkistuttaa ammattilaisella. Käytännössä soittajan yleistarkistuksessa riittää, että paljeniitit irrotetaan diskanttipuolelta, jolloin soittimen saa kahteen osaan. Kielipenkit tulevat näkyviin, ja kielien yleiskunto on katsottavissa. Kieliin ei sovi koskea niissä todennäköisesti olevan suojaöljyn takia (erit. uudet soittimet). Ammattilainen voi arvioida tarkistuksen yhteydessä mahdollisesta viritys- ja huoltotarpeesta. Laita lopuksi soitinosat yhteen ja kiinnitä niitit juuri niihin kohtiin, joissa ne olivat ennen irrottamista olleet.

Rakenne

Soittimessa oleva toimintakuntoinen kielipenkki koostuu kielipenkistä, siihen kiinnitetyistä kielistä ja lukkokiinnikkeistä. Kielipenkissä ei välttämättä ole lukkoja itsessään vaan kiinnitys runkoon voidaan tehdä välipohjassa olevien lukkojen avulla. Bassopuolella tällainen kiinnitystapa on yleinen. Kielipenkki-sanalla voidaan viitata edellä mainittuun osakokonaisuuteen tai pelkästään kielipenkin puu- tai muovirunkoon. Pääsääntöisesti kielipenkit ovat puurunkoisia, mutta muovirunkoisia kielipenkkejä on valmistettu esimerkiksi Neuvostoliitossa sekä sen satelliittivaltioissa. Nykyään muovisia kielipenkkirunkoja on esimerkiksi joissain saksalaisvalmisteisissa harmonikoissa.

Kielipenkki koostuu kolmesta pääosasta: kannesta, rungosta ja pohjasta. Runko on kielipenkin keskimmäinen kampamainen osa, johon kiinnitetään kansi ja pohja. Runko itsessään jakautuu kahteen osaan pituussuunnassa, jolloin yhteen kielipenkkiin muodostuu kaksi sivua. Tämän lisäksi runko jakautuu kummallakin kielipenkin puolella äänille tarkoitettuihin soluihin, ilmakanaviin, joiden määrä riippuu soivien äänien määrästä.

Kielipenkki. Pohja jakautuu pituussuunnassa kahteen äänikertaan, ja kukin ilmakanava vastaa yhtä ääntä. Yksi äänikerta jakautuu diskantissa kahteen tai kolmeen kielipenkkiin. Stradella-bassossa yhdessä kielipenkissä on kaksi äänikertaa.

Kielipenkin pohja on reikälista, johon runko liimataan ja joka tulee välipohjaa vasten. Pohja on voitu tehdä monella eri tavalla kuten poraamalla reiät suoraan yhtenäiseen puulistaan tai rakentamalla lista monesta erillisestä palasta. Kansi puolestaan on pohjan vastakohta ja se liimataan rungon päälipuolelle. Sen tarkoitus on pysäyttää ilmavirran eteneminen, ja ilmavirta ohjautuu kieliin. Yllä olevassa kuvassa näkyy hyvin, miten yksi kielipenkki on jakautunut kahteen äänikertaan. Yksi ilmakanava vastaa yhtä ääntä.

Yhdessä kielipenkissä on yksi äänikerta tai yhden äänikerran ääniä: viisiäänikertaisen basson pienimmässä kielipenkissä on vain yksi äänikerta. Diatonisissa yksi- ja kaksirivisissä diskanttipuolen kielipenkeissä on kaksi äänikertaa eli soittimissa on yksi äänikerta kielipenkin sivua kohden. Kromaattisissa soittimissa äänet jakautuvat kielipenkkien kesken siten, että yhdessä kielipenkissä on kahden äänikerran ääniä joko 1/2 tai 1/3 verran riippuen ovatko läpät kahdessa vai kolmessa rivissä. Pianoharmonikan mustien koskettimien läpät sekä 1–3 valkoisen koskettimen läppää muodostavat sisemmän läppärivin, kun valkoisien koskettimien läpät muodostavat ulommaisen läppärivin.

Poikkeuksen edellä mainittuun tekee yksiäänikertaiset pintaäänelliset sekä kaksiäänikertaiset cassotto-soittimet. Näissä kahdessa tapauksessa yhdessä kielipenkissä on kaikki yhden äänikerran äänet.

Kielipenkin tehtävä ja erilaisia modulaatioita

Kielipenkin tehtävä on toimia ilmavirran ohjattuna kanavana kieliin, sekä olla värähtelyn siirtäjänä ja vahvistajana. Ensimmäisissä harmonikkasoittimissa kielipenkit olivat makaavia ja ne oli rakennettu välipohjan kummallekin puolelle (concertinat). Vasta siinä vaiheessa, kun kielipenkkejä alettiin rakentaa nykyisellä tavalla, on rekisterikoneiston liittäminen soittimiin ollut mahdollista. Välipohjan materiaalin vaihtuminen puusta metalliin teki harmonikan vielä enemmän hienomekaaniseksi laitteeksi, koska nykykaltainen rekisterikoneisto toimii parhaiten kovaa (metalli)pintaa vasten.

1930–1940-lukujen ja niitä vanhemmissa soittimissa kielipenkit eivät olleet kaikki irrotettavia. Bassopuolella yksi tai kaksi kielipenkkiä saatettiin liimata pystyyn välipohjaan. Kuusiäänikertaisissa bassoissa runkoon kiinnitettyjä kielipenkkejä on saattanut olla neljä, joista yksi kielipenkki oli asetettu makuuasentoon, kaksi liimattu välipohjaan kiinni ja vain yksi kielipenkki oli irrotettava. Makaava kielipenkki, eli basson kuudes äänikerta, on lähes järjestäin poistettu käytöstä esimerkiksi Soitintehtaan soittimissa. Kuusi bassoäänikertaa on voitu jakaa myös kolmeen pystyssä olevaan kielipenkkiin. Nykyään Stradella-bassossa on yleensä viisi äänikertaa kolmessa irrotettavassa kielipenkeissä.

Irrotettavien kielipenkkien rakenne on vaihdellut aikakausien ja valmistajien mukaan. Yleisesti ottaen vanhoissa soittimissa, joihin ei ole liitetty rekisterikoneistoa, kielipenkin pohjassa saattaa olla monta isoa reikää, joista kustakin ilmaa virtaa kahdelle tai kolmelle eri äänelle. Tällöin myös väliseinän alareuna on voitu nostaa jolloin väliseinän ja pohjan väliin on tullut rako. Tällaisia ratkaisuja on muun muassa kaksirivisien bassopuolella sekä diatonisien ja kromaattisien soittimien diskanttipuolella eri variaatioin. Saksalaistyyppisissä diatonisissa yksirivisissä soittimissa basson kielipenkit ovat makaavia.

Nykyään kielipenkit ovat lähes samantapaisia ympäri maailmaa, mutta historian varrella on syntynyt mielenkiintoisia kokeiluja sekä erikoisia luomuksia.

Oheisessa kuvassa on venäläisen harmonikan yksi bassokielipenkki – tai kolme kielipenkkiä yhdessä. Kaikki kielipenkit ovat liimattu yhteiseen pohjalevyyn, jossa on yksi ilma-aukko kahta äänikertaa kohden. Ilma-aukot ovat keskimmäisen kielipenkin alla ja uloimpiin kielipenkkeihin ilmavirta tulee 90 asteen kulmassa kielilaattaan katsottuna eli vaakatasossa kuvan mukaisessa asennossa.

Kuvassa olevaa kielipenkkiä ei ole miellyttävää huoltaa, mutta tämän tapaiset kielipenkit ovat tyypillisiä venäläisissä soittimissa, joista esimerkiksi bajaneissa tällainen kielipenkkikokonaisuus on voitu liimata suoraan välipohjaan kiinni. Omalla tavallaan tällainen kielipenkki on erittäin hyvä ja nerokas ratkaisu: isot kielet saavat syttymisapua pienemmiltä saman ilmakanavan kieliltä, jotka on viritetty muutamia oktaaveja isompia kieliä korkeammalle. Välipohjaan liimattuna kielipenkit siirtävät värähtelyä runkoon eri tavoin kuin jos kielipenkit olisivat irrotettavia.

Venäläisen bajan-tyyppisen harmonikan basso-osa.

Venäläiset bajanit eroavat rakenneratkaisuiltaan italialaisista ja saksalaisista soittimista runsaasti, ja näiden erojen kautta venäläinen soundi on saanut omaleimaisen värinsä maineesta puhumattakaan. Bajaneissa yleisesti ottaen bassokielet ovat isoissa kielilaatoissa, jotka puolestaan on kiinnitetty kielipenkkiin ruuvein. Kuitenkin vain venäläistyyppisissä bajaneissa myös diskantin kielilaatat ovat isoja. Yhdessä kielilaatassa voi olla yli 20 kieliparia. Bassorekisterilistat voivat olla kielipenkin sisässä, eikä välipohjassa.

Oheisessa kuvassa on Valko-Venäjällä rakennetun bajanin basso-osa. Kuvaa klikkaamalla pääset näkemään, miten erilainen tällaisen soittimen sisusta on normaaleihin Stradella-bassosoittimiin verrattuna. Bajan-soittimet ovat melodiabassoharmonikkoja. Tunnetuimmat valmistajat ovat Akko, Jupiter ja Zonta.

Kielipenkkien asettelu ja äänen väri

Kuultavaan äänenkorkeuteen vaikuttaa kielen koko, muotoilu ja sen massajakauma. Äänen väriin vaikuttaa koko soittimen materiaaliympäristö kielen materiaalista ja muotoilusta alkaen. Havainnollistettava tapa erottaa haitarista erilaisia äänen sävyjä on soittaa cassotto-ääniä ja vertailla näitä pintaäänikerran ääniin.

Äänen väri

  • Äänen väri tarkoittaa, miltä ääni kuulostaa. Ääni voi kuulostaa esimerkiksi kuivalta, pehmeältä, tunkkaiselta ja niin edelleen. Äänen väriä voi arvioida hieman samaan tapaan kuin viinejäkin
  • Soundi on muusikon arkikielinen ilmaisu äänen väristä

Materiaaliympäristön vaikutus voidaan havainnollistaa myös ottamalla kielipenkki irti ja antamalla ilmaa sen yhteen ilmakanavaan. Ääni muistuttaa enemmän huuliharpun kovaa ääntä kuin pehmeän puista ääntä. Huono harmonikka kuulostaa huonolta vaikka siinä olisi parhaat saatavilla olevat kielet ja kielipenkit. Hyvässä harmonikassa puolestaan huonot kielet ja kielipenkit kuulostavat suurella todennäköisyydellä sangen hyvältä. Kielillä on vaikutusta äänen väriin, mutta ympäristön vaikutus on suurempi kuin kielellä.

Perusperiaatteena äänen värin pistävyyteen (raakuus, kovuus jne.) ja pehmeyteen liittyy materiaalien kovuus. Yleistäen sanottuna mitä enemmän on muovia ja muita kovia heijastavia pintoja, sitä kovempi soundi on. Maski on tärkeä äänenvärin muodostaja, koska se muokkaa viime kädessä äänen sellaiseksi, jona kuulijat sen kuulevat. Metalli-, puu-, selluloidi- ja metalliselluloidimaskeilla kaikilla on erilainen vaikutuksensa äänen väriin. Tasakuvioinen ja avoin maski antaa jokaiselle äänelle yhtäläisen ulospääsyn soittimesta, kun puolestaan hyvin umpinainen maski antaa äänille tunkkaisen soundin. Joskus erot ovat marginaalisia, mutta vertailemalla malleja keskenään, erottuu pienetkin äänensävyerot.

Jos etsii itselleen hyvää soitinta, jossa kaikilla diskanttiäänillä on mahdollisimman samanlainen äänenväri, maskin on oltava oikein suunniteltu. Myös rekisterikoneiston sijainti vaikuttaa äänen väriin. Esimerkiksi Zero Setten valmistamassa Giulietti-tuotemerkin 127 C -mallissa on tyypillinen tietyn aikakauden maski. Myös Oy Harmonikan lohenpyrstömalli on maskiltaan hyvin vastaavanlainen. Kummassakin näissä soittimissa uloimman läppärivin äänillä on esteettömämpi pääsy maskin läpi kuin sisemmän läppärivin sekä korkeimpien että matalimpien äänien kohdalla. Pianohaitareissa äänenvärin erot ovat helposti havaittavissa, koska mustien koskettimien läpät asettuvat sisemmälle läppäriville ja usein rekisterikoneiston alle.

Basso-osaan liittyvät samat fysiikan säännöt kuin diskanttiosaan. Rakenteestaan johtuen ääni on bassopuolella diskanttia yleisesti ottaen kovempi ja voimakkaampi. Bassossa äänen voimakkuuteen voidaan vaikuttaa erityisesti bassomaskin avonaisuudella, mutta avonaisuus vaikuttaa myös äänen väriin. Erittäin avonaisia maskeja ja näppäinlaudan koristeluja on tehty ennen sota-aikaa. Näissä soittimissa basson ääni on kirkas ja kantava. Vähän avonainen maski puolestaan vähentää äänen voimakkuutta ja soundi muuttuu tunkkaiseen päin. Äänen voimakkuuteen vaikuttaa myös basson vireys, jossa toisistaan oktaavin päähän viritetyt äänet vahvistavat ääniaallon amplitudia, jolloin havaittu ääni on epävireistä bassoa voimakkaampi. Tämän takia basso lyö usein diskanttiäänien lävitse.

Diskantti

Harmonikoissa on kaksi pääsääntöistä tapaa asettaa kielipenkit harmonikan diskanttiin: kaikki kielipenkit ovat vierekkäin, jolloin kaikilla äänikerroilla on asettelun puolesta sama soundi. Puhutaan normaalista kielipenkkien asettelusta eli pintaäänikerroista. Ranskalaisessa musette-virityksessä käytettävät kolme 8′-äänikertaa asetetaan alla olevan vasemmanpuoleisen kuvan mukaisesti.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa on mallinnettu normaali kielipenkkien asettelu; pintaäänikertainen soitin. Oikeanpuoleisessa kuvassa on puolestaan cassotto-haitarin kielipenkkien asettelu.

Sana cassotto on italiaa ja se tarkoittaa suomeksi äänikuilua tai äänikammiota. Oikeanpuoleisessa kuvassa on perinteinen cassotto-harmonikan kielipenkkien asettelu, eli cassotto-kuilun kielipenkit on käännetty 90 astetta normaaliin asetteluun verrattuna. Kuilussa voi olla 1–3 kielipenkkiä äänikerroista ja läppärivien asettelusta riippuen. Erilaisen asettelunsa vuoksi cassotto-äänien äänenväri muokkautuu pehmeäksi, mikä puolestaan mahdollistaa useamman erilaisen äänikertojen yhdistelmien käytön kuin perinteisessä kielipenkkien asettelussa. Pehmeitä ääniä käytetään esimerkiksi jazz-soitannassa.

Cassotto-harmonikan diskanttipuoli.

Suurimmassa osassa neljä-äänikertaisien cassotto-mallien äänikuilussa on 8′- ja 16′-äänikerrat ja normaalilla tavalla suoraan aseteltuja äänikertoja ovat 4′- ja 8′-äänikerrat. ”Saksalainen musette” -äänikerrassa käytetään yleensä 4’+8’+8′ -yhdistelmää, joista toinen 8′-äänikerta saattaa olla cassotto-kuilussa.

Cassotto on yleistynyt käyttöön 1950-luvulla, mutta kuilu on keksitty todennäköisesti 1900-luvun alun tuntumassa. Vanhin tuntemani cassotto-soitin on New Yorkista (Iorio) ja se on rakennettu 1910-luvun alussa. Valmistajan kotisivujen mukaan ensimmäiset cassotto-mallit on rakennettu 1908, mutta asiayhteydestä ei ota selvää, tarkoitetaanko nykykaltaista cassottoa vai Iorion omaa vähän valmistettua tuplaäänikuiluharmonikkaa, jossa yksi kielipenkki on käännetty kuulijaa kohden ja muut kielipenkit ovat suoraan näppäimistön alla. Nykyään cassotto-kuilurakennetta käytetään kromaattisien harmonikkojen lisäksi myös diatonisissa soittimissa.

Kalevi Kantolan suunnittelema cassotto-malli. Fantini on valmistanut harmonikkaa, jossa tämä kuilumuoto on käytössä. Kyseessä on Model KK.

Cassotto-kuilu lisää harmonikassa osien määrää sekä välipohjan pinta-alaa. Tämä tarkoittaa käytännössä soittimen painon kasvua verrattuna pintaäänikertaisiin harmonikkoihin.

Vuonna 2002 harmonikanvalmistaja Fantini teki prototyypin Kalevi Kantolan suunnittelemasta ja tehtaalle esittämästä parannuksesta cassotto-kuiluun. Parannuksessa cassotto-kuilun kielipenkkejä on käännetty vähemmän kuin 90 astetta (ilma-aukot käännettynä enemmän näppäimistön suuntaan sivulta katsottuna), jolloin ilmaläpät avautuvat cassotto-kuilussa enemmän kuin perinteisessä cassotto-mallissa. Tämä vaikuttaa erityisesti matalien, paljon ilmaa vievien, äänien avautumisessa: kielet saavat enemmän ilmaa. Sittemmin Fantini on valmistanut uudet cassotto-mallinsa mallinimellä ”Model K.K.” Kalevi Kantolan mukaan. Ilmamäärän riittävyys on ollut ongelmana esimerkiksi Oy Harmonikkojen lohenpyrstömalleissa, jolloin matalien äänien syttyminen on erityisen hidasta ja soittaja kuulee, miten ilmavirta puhisee ennen kielen värähtelyn aloittamista.

Basso

Basson kielipenkit ovat diskanttikielipenkkejä paljon massiivisemmat. Tämä johtuu siitä, että soivat kielet ovat isoja. Stradella-basso rakentuu useaan päällekkäiseen äänikertaan, jossa kussakin on ääniä suuren septimin verran. Yksi äänikerta on kielipenkin yhdellä sivulla. Täysikokoisessa viisiäänikertaisessa bassossa on kolme kielipenkkiä, joista pienimmässä kieliä on vain kielipenkin toisella puolella. Melodiabassoissa on niin ikään usein kolme kielipenkkiä. Läpät jakautuvat melodiabassoissa usein kolmeen riviin.

4-äk standardibasson kielipenkkien asettelu.

Bassokielipenkkien asettelu runkoon ei sinänsä ole mitenkään erikoinen, koska kaikki kielipenkit ovat vierekkäin basson välipohjan keskellä. Bassomekaniikan takia välipohja on hyvin lähellä palkeen kaula-aukkoa, joten kielipenkit asettuvat suurimmaksi osaksi palkeen sisään. Kielipenkit ovat pääsääntöisesti toistensa kaltaisia, mutta joissain malleissa isoimman kielipenkin yksi sivu on nostettu ja käännetty muiden kielipenkkien päälle. Ko. kielipenkki on tällöin L-kirjaimen muotoinen. L-kielipenkkiä löytyy niin diatonisista kuin kromaattisista soittimista.

Ohessa vielä kuva basso-osassa kiinni olevista kielipenkeistä. Kuvan soitin on tehty vuonna 1960 ja soitin on huollon tarpeessa. Kuvassa basso-osa on neljä-äänikertainen, joten kielipenkkejä on kaksi. Standardibasso on hyvin kevyen oloinen esimerkiksi sivun ylälaidassa olevan bajanin basso-osaan verrattuna. Mekaniikan määrässä ja äänen värissä on Stradella- ja melodiabassoharmonikan välissä aina eroa.