Kielet

Ensimmäiset länsimaiset kokeilut vapaalehdykkäkielillä ajoittuvat 1770-luvun lopulle. Kratzensteinin julkaisi puhekoneensa 1780, ja tästä vuosikymmenestä alkaen voidaan katsoa vapaalehdykkäkielen tutkimisen alkaneen. Englantilainen Charles Wheatstone (1802–1875) teki uraauurtavaa työtä vapaalehdyköiden kehittämisessä. Hän kokeili useita erilaisia metalliseoksia sekä jalometalleja kuten kultaa. Teräskielet osoittautuivat Wheatstonen tutkimuksissa parhaaksi kielivaihtoehdoksi. Länsimaissa kielimateriaalina on käytetty pääsääntöisesti messinkiä ja terästä. Wheatstone patentoi concertinan 1844.

Harmonikan kieli on vapaalehdykkäkieli. Puhekielessä käytettään kieli-sanaa vapaalehdykkä-sanan sijasta. Vapaalehdykkää kutsutaan urkuterminologiassa läpilyöväksi kieleksi. Italiaksi vastaava sana on ”voce”, eli ääni. Voce (monikossa voci) tarkoittaa ääntä, mutta haitareista puhuttaessa sana tarkoittaa viimeisteltyä kielilaattaa, jossa kielinahkat ja kielet ovat kiinni. Suomen kielessä on puhuttu tällaisesta kokonaisuudesta sanalla kieli tai kielet. Englannin kielen vastine on ”reed” tai monikossa ”reeds”.

Yleisellä tasolla harmonikansoittajat tietävät soittimestaan liian vähän. Tämä ei ole sinänsä ihme, koska esimerkiksi kieliin kohdistuvaa tietoa on ollut vähän saatavilla. Harmonikansoittajan on hyvä tietää kielistä sen verran, että pystyy arvioimaan soitinten kieliä: onko haitarissa hyvät vai huonot kielet tai jotain siltä väliltä. Ostotilanteessa kielet on hyvä katsoa päällisin puolin läpi ja tarkistaa onko kielissä ruostetta vai ovatko kielet hyvässä kunnossa. Onko kielet viilattu pilalle, vai onko viritykset tehty asiallisesti? Ovatko kielet löysät vai onko kimmoisuutta jäljellä? Kyseessä on pikemminkin soittajan perustaitoihin kuuluva tarkistuslista – ostajan ja harmonikansoittajan velvollisuus.

Erilaisia kieliä

Harmonikassa kielet ovat jousiterästä ja kielilaatat on pääsääntöisesti alumiinia. 1900-luvun alussa kielilaattoina on käytetty bandoneonin tapaan sinkkiä, mutta kromaattisissa harmonikoissa soittimen paino nousee sinkkilaattojen kanssa kohtuuttomaksi. Sinkkilaatoilla soittimen soundista saadaan varsin jyhkeä, mutta sinkin tiheyden ollessa noin 2,6-kertainen alumiiniin verrattuna, on painoa sinkkilaattaisissa soittimissa runsaanlaisesti. Diatonisissa soittimissa on käytetty sinkkilaattoja vielä 1920–1930-luvuille asti.

Kromaattisissa harmonikoissa ja muissa palkeellisissa kromaattisissa soittimissa yhtä kuultavaa ääntä kohden viritetään kaksi samankokoista kieltä keskenään: yksi kieli veto- ja yksi kieli työntöpalkeelle. Kielikokonaisuus, eli ääni, on tällöin unitooninen. Neliäänikertaisessa soittimessa diskantin yhtä c-ääntä varten on viritetty kahdeksan kieltä eli kaksi kieltä kussakin äänikerrassa. Lisää harmonikan kielistä hieman alempana.

Bandoneonin kielet ovat jousiterästä, mutta käytetty terässeos on hieman kovempaa kuin harmonikankielissä on käytetty. Bandoneonin kielilaatat ovat sinkkiä ja laatat ovat koko kielipenkin kokoisia. Malleiltaan uudet saksalaisvalmisteiset bandoneonit ovat identtisiä 1900-luvun alkupuolen bandoneoihin verrattuna. Tämän vuoksi kielilaatat voi vaihtaa päittäin vanhan ja uuden soittimen välillä.

Urkuharmonin kieli.

Concertinoissa, urkuharmoneissa ja positiiveissa kieli- ja kielilaattamateriaalina on käytetty messinkiä, joskin concertinoja on tehty myös teräskieliversioina. Joissain concertinoissa kielimateriaalina on voitu käyttää alpakkaa. Halvimmissa concertinoissa käytetään samanlaisia kieliä kuin harmonikoissa, mutta alkuperäiset ja parhaina kielinä pidetyt messinkikielet antavat concertinalle oman osuutensa soittimen soundiin. Perinteisesti yksi messinkikieli kiinnitetään messinkiseen kielilaattaan kahdella ruuvilla kiristettävän pannan alle. Kutakin ääntä kohden kiinnitetään kaksi kieltä yhden ilmakanavaan välipohjan eri puolille. Vahaa ei käytetä kielilaattojen kiinnittämiseen, vaan kielilaatat ujutetaan niille tarkoitettuun uraan.

Urkuharmonien kielet- ja kielilaatat ovat messinkisiä. Kielet asetetaan soittimeen kullekin kielelle tarkoitettuun uraan ilman vahaa tai ruuvikiristyksiä. Harmooneja on kahta päätyyppiä, mutta kummassakin mallissa kielet toimivat varastopalkeen avulla. Tämän vuoksi yhtä ääntä varten tarvitaan vain yksi kieli. Kielilaatan toiselle puolelle on hiottu syvennys, joka asettuu kielilokerossa imuilmaa kohden.

Urkujen läpilyövän äänikerran kieli. Kyseinen kuva on otettu Helsingin Vanhassa kirkossa.

Uruissa on kaksi pillityyppiä: huulipillit ja kielipillit. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat päälle lyövät sekä läpilyövät kielet. Vapaalehdykkäkieli, jota uruissa kutsutaan läpilyöväksi kieleksi, on rakenteeltaan päälle lyövän kielen kanssa samankaltainen, mutta kieli pääsee heilumaan hylsyssään vapaasti. Nimeltään läpilyövä äänikerta voi olla esimerkiksi Euphone ja Klarinett.

Uruissa kielet sijaitsevat pillinjalkojen sisässä suuhiseen kiinnitettynä. Oheisessa kuvassa on pillinjalka irrotettu, jotta kielestä on saatu otettua kuva. Kielen kiinnitysruuvin lähellä kieltä painaa virityskoukku, joka on kiinnitettynä lyijystä valmistettuun suuhiseen. Tämän avulla kieli viritetään lähes viikoittain soimaan puhtaasti muiden äänikertojen kanssa. Läpilyövä kieli on messinkiä ja muut pilliosat ovat tina–lyijy-seosta. Joissain tapauksissa läpilyövä äänikerta on saatettu rakentaa urkupöytään, jolloin kielien yhteydessä ei ole käytetty pillejä vaan ratkaisu muistuttaa enemmän urkuharmonia.

Kielen rakenne

Kielen koolla ja muodolla vaikutetaan äänenkorkeuteen sekä äänen väriin. Päältä päin katsottuna harmonikoissa käytettävät kielet ovat nelikulmioita: suorakaiteita tai puolisuunnikkaita kieliä. Kielen muodosta riippumatta kielen luoma ääni on riippuvainen pääsääntöisesti kielen koosta: mitä matalampi ääni, sitä isompi kieli. Kielen muoto vaihtelee kielen koon, laatuluokituksen ja valmistajan mukaan.

Historian alkuvaiheessa vapaalehdykkäkielet olivat tasaisia lerputtimia, eli kielissä ei ollut sivuprofiilia. Kielistä oli tehty vain tarpeeksi ohuita, jotta ne värähtelisivät. Nykyään kaikki kielet profiloidaan.

Profiilin mallinnos.

Kielen profilointi tarkoittaa kielen käsin viilaamista tai mekaanisesti hiomista kielen paksuussuunnassa siten, että kielelle saadaan halutunlaiset ominaisuudet. Sivuprofiloinnissa kielelle hiotaan paksu kanta ja ohuehko keskiosa. Pienissä kielissä kielen kärki ohenee keskiosasta entisestään, mutta isoissa kielissä kielen kärki pidetään keskiosan paksuisena ja tarvittaessa kielen päähän laitetaan punnus. Profiloinnin huomaa parhaiten 8′- ja 16′-kielissä: niitin kohdalla ja kielen kärjessä kieli on paksumpi kuin keskellä kieltä. Profiloinnilla kieli saadaan soimaan paremmin kuin profiloimattomat kielet. Oheisessa kuvassa on karkea mallinnus sivuprofiilista. Katkoviivoitettu vaaleanharmaa alue kuvaa niittireikää.

Erilaisilla profiloinneilla kielelle saadaan erilaisia ominaisuuksia. Kieli voi olla herkästi syttyvä, mutta se menee helposti tukkoon ilmanpaineen kasvaessa. Tällöin profiloinnilla kielestä on tehty niin sanotusti löysä. Herkästi syttyvän kielen vastakohta on jäykkä kieli, joka ei syty niin helposti, mutta kestää hyvin painetta. Nämä kielityypit ovat ääripäitä ja näiden profilointien väliin mahtuu monen monta profilointia. Profiloinnin lisäksi kielen herkkyyteen vaikuttavat esimerkiksi käytetyn kielimateriaalin jäykkyys ja kielen mittasuhteet. Erityisesti pienissä kielissä kielen kärjen aukeama vaikuttaa herkkyyteen.

Vapaalehdykän mallikuvissa kielet ovat täysin suoria, vaikkei näin todellisuudessa ole. Profiloitu kieli taivutetaan hieman kaarelle, jotta kieli saadaan ylipäätään toimimaan. Kielilaatan ja kielen kärjen väliin täytyy jäädä tilaa. Isoja kieliä joudutaan avaamaan enemmän kuin pieniä kieliä. Mitä suurempi aukko kielen ja kielilaatan välillä on, sitä enemmän tarvitaan energiaa, eli ilmavirtaa, kielen värähtelyn aloittamiseksi. Lopulta aukko voi olla niin iso, että kieli ei aloita värähtelyä ollenkaan. Toisaalta jos kieli on aivan kielilaatan tasolla kärjen kohdalta, kieli ei lähde värähtelemään.

Hyvän harmonikan ominaisuuksiin kuuluvat kielet, jotka sopivat soittajalleen. Hiljaa soittavalle ihmiselle sopivat löysät kielet ehkä paremmin kuin jäykät kielet. Yleisesti ottaen Tipo a mano, sekä muut kielet ovat A mano -kieliä löysempiä. Kielien syttymisherkkyyksissä on paljon eroja, joita oppii löytämään ja tulkitsemaan eri haitareista vain soittimia kokeilemalla. Hyvien kielien ominaisuuksiin kuuluu äänien herkästi syttyminen ja hyvä paineensietokyky.

Kielen värähtelyn aloittamisesta, eli syttymisestä, puhuttaessa kielet voidaan jakaa kahteen pääryhmään: niin kutsuttuihin nopeisiin ja hitaisiin kieliin. Nopeat kielet reagoivat hyvin nopeasti ja herkästi ilmanpaineeseen syttymisen yhteydessä, kun puolestaan hitaat kielet saattavat päästää selvästi ilmaa ohitseen ennen kuin kieli alkaa soida. Isot kielet kuitenkin tarvitsevat aina enemmän aikaa värähtelyn aloittamiseksi ja normaalin soittovoimakkuuden saavuttamiseksi kuin pienet kielet. Soittajan kannattaakin kokeilla, että soittimen kaikki kielet syttyvät keskenään samanaikaisesti. Oston yhteydessä on syytä myös katsoa soittimen sisälle.

Periaatteessa isot kielet eivät tarvitse painoja kielien kärkiin matalan äänen aikaansaamiseksi – kielen kokoa voi aina kasvattaa. Käytännössä asia on kuitenkin toisin. Kielipainojen käyttäminen on harmonikan rakenteessa eräänlainen kompromissi, koska soittimen sisäosissa ei ole ylimääräistä tilaa. Esimerkiksi Stradella-basson suurimmat perusbassokielet ovat hyvin usein kaikki saman mittaisia, mutta kukin kieli soi omalla taajuudellaan. Myös syttymisherkkyys kärsii liian isoista kielistä ja ilmankulutus kasvaa. Kielen kärkeen, kielen profiloidulle puolelle, kiinnitettävä punnus on yleensä messinkiä, mutta vanhoissa soittimissa näkee myös tinapainoja. Mitä enemmän painoa lisätään, sitä matalammaksi kielen ääni tulee.

Isoissa kielissä, 16′- ja 32′-äänistä alkaen, huomaa harmonikalle ominaisen ääneen liittyvän ilmiön: kieli värähtelee lyhyen hetken läpän sulkemisen jälkeen. Syntynyt ääni ei ole voimallinen, kuten kielen normaalisti soidessa, vaan ääni on kevyesti pärähtävä ja nopeasti himmenevä. Puhekielessä asian voisi ilmoittaa niin, että kielen sammumiseen menee hetki. Jälkikäynti on isoille kielille ominaista, koska soidessa isossa kielessä on paljon liike-energiaa, ja värähtelyn loppuminen vie hetken aikaa. Värähdellessään kielet lämpenevät hieman.

Edellä selitetystä profiloinnista käytän termiä sivuprofiili, koska profilointi on tehty kielen pituussuunnassa ja se on havaittavissa kieltä katsottaessa sivulta päin.  2010-luvun alkupuolella on alettu tehdä myös kahdelta puolelta profiloituja kieliä. Tämän lisäksi kieltä voidaan myös profiloida päätysuunnasta katsottuna: kielelle voidaan tehdä hieman pyöreä päätyprofiili koko kielen matkalle, jolloin kielelle saadaan hieman erilainen intonaatio normaaliin kieleen verrattuna. Päätyprofiloinnin nimi vaihtelee valmistajasta riippuen, ja käytössä on ainakin tuotenimet bombata ja tirata. Bombata ja tirata ovat aina A mano -kieliä ja ne ovat lisätyövaiheensa takia hieman kalliimpia kieliä kuin normaalit a mano -kielet. Suomeksi puhutaan työstöä kutsutaan bombeeraukseksi. Osa tehtaista on valmistanut bombata-kieliä, mutta kustannussyistä tuotanto on lopetettu. Tehtaalta kannattaa kysyä ennen toimitusta, tuottavatko he bombeerattuja kieliä.

Erilaisilla kielen profiileilla ja kieltä taivuttamalla saadaan aikaan erilaisia äänivärejä. Urkujenrakentajat ja -virittäjät puhuvat äänittämisestä, ja sitähän profiilien luominen tietyllä tapaa onkin. Harmonikassa äänittäminen on käytännössä hyvin vähäistä. Kieliä voimakkaasti taivuttamalla ei saada hyvää lopputulosta, koska palkeella pumpattava ilma on niin sanotusti kortilla. Ilmaa ei ole tuhlattavaksi. Uruissa ja urkuharmoneissa, joissa on harmonikan paljetta huomattavasti isommat palkeet varastopalkeineen, äänittämistä voidaan tehdä laajamittaisesti.

Kielilaatta

Alumiinikielilaatta.

Viereisessä kuvassa näemme alumiinisen kielilaatan, joka on täysin tehdasvalmisteinen, eikä sitä ole vielä viimeistelty. Kyseinen kielilaatta on tarkoitettu 4′ äänikertaan. Pienimpien 4′ äänien kielilaatat ovat yleensä messinkiä tai niklattua messinkiä. Materiaalivalinnalla pienet kielet saadaan toimimaan paremmin kuin jos kielilaatta olisi alumiinia. Kieli on kielilaatan aukkoon verrattuna hieman pienempi. Toleranssi on yleensä 0,01–0,03 mm eli sen verran, että valo juuri ja juuri näkyy kielen ja laatan välistä. Halvoissa kielissä toleranssi saattaa kasvaa, minkä myötä kielien herkkyys pienenee.

Kielilaatat ovat harmonikoissa pehmeää alumiinia tai niin kutsuttua duralumiinia. Suomessa on usein puhuttu normaali- ja kovalaattakielistä, ja näiden erona on juuri käytetyn alumiinin kovuus. Duralumiini on erkautuskarkaistava alumiinimetalliseos ja se on normaalia alumiinia kovempaa. Nykyään perusalumiinia käytetään vain kielien matalimmissa laatuluokituksissa eli soittimissa joiden hintaa on haluttu saada alas. Matalan laatuluokituksen kieliä käytetään käytännössä vain halvimmissa ja pienimmissä harjoitussoittimissa. Aikuisille tarkoitetuissa soittimissa kannattaa katsoa kielitehtaan tuoteselosteissa kielilaadussa käytetty alumiiniseos. Cassotto-soittimet ovat kuitenkin poikkeuksetta duralumiinilaatoilla. Nuoriso- ja lastenhaitareissa on syytä tarkkailla tuoteselosteita.

Bajan-tyypin harmonikoissa käytetään usein isoja kielilaattoja, jotka kattavat pinta-alaltaan koko kielipenkin sivun tai suuren osan kielipenkin sivusta. Yhdessä kielilaatassa saattaa olla parhaimmillaan noin 20 kieliparia. Italialaisissa soittimissa suuria kielilaattoja käytetään vain basson kielipenkeissä, mutta venäläisissä bajaneissa suuria kielilaattoja käytetään myös diskantin kielipenkeissä. Isot kielilaatat ovat kuitenkin äärimmäisen hankalia huollettavia.

Täydellinen kieli.

Harmonikan kielet kiinnitetään kielilaattoihin pääsääntöisesti niitellä, mutta esimerkiksi isojen kielien kohdalla voidaan käyttää myös ruuvikiinnitystä. Fyysisesti isot kielet ovat usein kahdella peräkkäisellä ruuvilla tai niitillä kiinni kielilaatassa.

Kielet voidaan niitata täysin koneellisesti, jolloin kyseessä on matalan laatuluokituksen kieli. Korkealaatuiset kielet niitataan ensin koneellisesti, jonka jälkeen niitin kantaan vasaroidaan kruunu (esim. Tipo a mano -kielet). Täysin käsin niitatut kielet ovat kaikki a manoja. Kielen kannan koko, kuvassa niitin ympärillä oleva sininen alue, vaihtelee kielilaatujen kesken. Yleisesti ottaen a mano -kielissä on leveämpi kanta kuin muissa kielilaaduissa. Historian varrella kannan koko on vaihdellut hyvinkin paljon. Sota-aikaa ennen valmistetuissa soittimissa kielen kanta saattoi olla erittäin pieni verrattuna nykyisiin kieliin. Mitä isompi kanta, sitä paremmin kieli pysyy paikoillaan ja sitä paremmin kielen värähtely siirtyy kielilaattaan. Toisin sanoen isokantaisilla kielillä saadaan harmonikan ääntä kirkkaammaksi. Kielipenkkien kiinnitys vaikuttaa myös äänen kirkkauteen.

Korkeimpia 4′ ääniä lukuun ottamatta jokaisen kielen kohdalle, kielilaatan toiselle puolelle, tulee venttiili. Venttiilin tarkoitus on estää ilman pääsy toiseen kieleen toisen kielen soidessa. Pienissä kielissä venttiili on tarpeeton, mutta isot kielet eivät välttämättä aloita värähtelyä ilman venttiilejä tai ne tarvitsevat kohtuuttoman paljon ilmaa soidakseen. Tämä johtuu siitä, että liikaa ilmaa kulkee myös vastakkaisen kielen sivuitse, eikä tarvittavaa ilmanpainetta kielen syttymiselle muodostu. Venttiilit ehkäisevät kieliparien keskinäistä resonointia ja suljettuna venttiili vahvistaa soivaa ääntä. Palkeen suunnan vaihtuessa toinen venttiili sulkeutuu painautumalla kielilaattaa vasten ja toinen venttiili avautuu antaen kielelle liikkumatilaa.

Venttiilit tehdään nykyään muovista tai nahasta ja käytössä on myös muovinahkaventtiileitä. Nahkaventtiileitä pystyy käyttämään kielissä kauttaaltaan, mutta muoviventtiilit toimivat paremmin pienten äänien kohdalla sillä ne toimivat nahkaventtiilejä herkemmin. Muoviventtiili ei puolestaan toimi isojen kielien kohdalla vaan näissä äänissä käytetään muovinahkaventtiilejä. Matalissa äänissä nahkanventtiilin päälle laitetaan tarvittaessa metallijousi (kuten yllä olevassa kuvassa). Muovinahkaventtiileissä muovi toimii nahkan jousena, eikä erillisiä metallijousia tarvita.

Erilaiset kieliventtiilit käyttäytyvät eri tavoin erilaisissa ilmasto-olosuhteissa. Suomessa, jossa kosteusvaihtelut ovat suuria eri vuodenajoista riippuen, muoviset venttiilit toimivat pidempään kuin nahkaiset venttiilit. Etelä-Euroopassa puolestaan on suhteellisen kosteaa ympäri vuoden, joten nahkaiset venttiilit toimivat hyvin melko pitkään.

Nahkaventtiilit eivät ole ikuisia ja tarpeen tullessa ne on vaihdettava. Nahkaventtiilin ikä riippuu nahan laadusta, käyttöolosuhteista, soiton määrästä ja soittimen säilytysasennosta. Venttiili voi kestää soittimessa 15 vuotta, mutta tarvittaessa venttiilit vaihdetaan aikaisemmin tai myöhemmin. Huoltajat pyrkivät pitämään soittimessa alkuperäismateriaaliset venttiilit, jotta soittimen soundi pysyy alkuperäisen kaltaisena.

Valmistus

Kielilaatat

Parhaissa kielissä ja kielilaatoissa tehdään enemmän viimeistelyä kuin laatuluokitukseltaan huonommissa kielissä. Laatuluokituksesta huolimatta kielien profilointi ja laatta tehdään koneellisesti oli kyseessä paras tai huonoin laatuluokka. Laatuluokitukseltaan huonoimpien kielien valmistukseen tarvitaan myös käsityötä, koska kaikkia työvaiheita ei voi täysin koneellistaa.

Kieliä valmistavat yleensä kielitehtaat, joissa voi olla kymmenittäin työntekijöitä. Tehtaista huolimatta esimerkiksi Castelfidardon alueella on kielenvalmistajakäsityöläisiä, jotka tekevät kielet omassa verstaassaan. Venäjän alueella, myös Valko-Venäjällä, on perinteisesti tehty parhaimmat kielet bajaneihin käsin. Tällöin yhden kielisarjan saattaa tehdä yksi ihminen ja aikaa kuluu kuukausia, jopa 1–1,5 vuotta.

Kielilaatan valmistaminen aloitetaan leikkaamalla isoista alumiinilevyistä kielilaatan kokoisia paloja. Tämän jälkeen alumiinilaatoista stanssataan kielen ja niitin aukot auki. Stanssaukset tehdään joko yhdellä tai kahdella stanssi-iskulla tehtaan toimintavasta riippuen. Kahden stanssauksen hyöty on kieliaukon mittojen täsmällisyydessä; kieliaukon mittatoleranssi pysyy pienenä. Isoja kielilaattoja voidaan myös valaa tai leikata vesipaineella isosta alumiinilevystä. Laatat hiotaan tämän jälkeen tarkkoihin mittoihinsa ja jotkin yritykset laittavat oman nimensä kielilaattoihin. Yleensä leimoja on yksi tai kaksi äänikertaa kohden.

Koneellisen työstön jälkeen alkaa kielilaattojen käsittelyssä varsinainen käsityöosuus. Laatuluokituksesta riippuen kielilaatoille tehdään eri määrä viimeistelytyötä. Huonoimman laatuluokituksen kielilaatat – esimerkiksi Commercial ja Tipo c reed – voivat olla valmistuessaan jonkin verran naarmuilla, kun puolestaan a mano -kielilaatat ovat parhaiten viimeistellyt, eikä niissä näy naarmuja.

Kielet

A mano -kielet tehdään 8–10 mm leveästä jousiteräsnauhasta ja muut kielilaadut tehdään leveästä jousiteräslevystä (~ 120 mm).

Ohuesta jousiteräsnauhasta tehdään arviolta noin 10 cm:n mittaisia aihioita, joihin hiotaan kaksi kielen profiilia, yksi kumpaankin päätyyn. Yhdestä aihiosta tulee siis kaksi kieltä, mutta vielä tässä vaiheessa kielet ovat niittikannoistaan kiinni toisissaan. Profiloinnin jälkeen kieliin tehdään niittireiät sekä sivuprofiloidusta osasta irroitetaan turhat kohdat. Lopulta yhden aihion kielet irrotetaan toisistaan ja kielet ovat valmiita niittaukseen ja viimeistelyyn. Leveästä nauhasta valmistettaessa kieliä työjärjestys on periaatteessa sama kuin ohuesta nauhasta valmistetuilla kielillä, mutta yhteen aihioon tulee monta vierekkäin olevaa kieltä.

Kielien hiontavaiheessa muodostuu suurin ero kielilaatujen välille. Teräs on kapeassa ja leveässä teräslevyssä samaa, mutta lopputuotteissa kielien jäykkyydet vaihtelevat erityisesti A mano -kielien ja muiden kielilaatujen välillä. A mano -kielet ovat muita kieliluokituksien kieliä selvästi jäykemmät, mikä johtuu kielien erilaisesta profiloinnista.

Niittaus ja viimeistely

Niittauksen perinnetyökalu incudine eli alasin.

Kielet ovat erittäin tarkasti mitoitettu kielilaattaan: toleranssi on 0,01–0,03 mm. Niitatessa kieli joudutaan asettamaan oman aukkonsa sisään, jotta kielen oikea kohta löytyisi vaivatta. Niittaaminen vaatii myös tarkkuutta, sillä jos niitti niitataan huonosti, ei mene kovinkaan kauan, kun kyseinen kieli on epävireessä tai se ei soi lainkaan. Tällöin on kielilaatta irrotettava kielipenkistä ja niittausta on parannettava tai niittaus on tehtävä uusiksi.

Niittaus on joko koneellistettu, puolikoneellistettu tai täysin käsityöpainotteinen vaihe, riippuen laatuluokituksesta. Käsin niitattaessa Italiassa käytetään tietynlaista alasinta. Italiaksi alasin on ”incudine”. Niittauksen yhteydessä kielen mitat viimeistellään ja kieli keskitetään paikoilleen. Alasin voi olla kuitenkin hyvin erinäinen verrattuna italialaiseen perinnemalliin.

Niittauksen jälkeen kielelle tehdään ensimmäinen esiviritys. Kieli intonoidaan, eli taivutetaan ja keskitetään, ensimmäisen kerran ja kielet saavat suojaöljyn. Lopuksi venttiilit kiinnitetään ääniin. Kielipaketti on tämän jälkeen valmis lähtemään asiakkaalle.

Vireys

Kaikilla metalleilla, jotka joutuvat taivuttavaan liikkeeseen, on tapana väsyä. Varsinkin vanhojen soittimien kieliä kokeilemalla huomaa, että kielet ovat löysät, hyvin kimmottomat. Metallin väsyminen on yksi osasyy siihen, miksi haitareiden vireys muuttuu ajan myötä. Myös soundi muuttuu jonkin verran, koska löysät kielet toimivat eri tavalla kuin uudet ja jäykät kielet. Periaatteessa harmonikan kielet tulevat jossain kohtaa tiensä päähän samalla tavalla kuin pianojen, kitaroiden ja jousisoittimien kielet, jotka venyvät ja likaantuvat käytön myötä. Muutokset kielissä vaikuttavat vireyteen ja vireydessä pysymiseen.

Harmonikka on soittimena kuitenkin erilainen kuin jousisoittimet, eikä harmonikan kieliä tarvitse vaihtaa läheskään niin usein kuin viulussa. Käytännössä haitareiden kielisarjoja vaihdetaan hyvin, hyvin harvoin. Vanhan soittimen restauroinnissa kielisarjaa ei yleensä vaihdeta uuteen, koska restaurointiin liittyviä problematiikka tulee vastaan: onko vanhan soitimien kielisarjan vaihtaminen restaurointia ja tarkoituksenmukaista? Harmonikka on nuori soitin, ja nykyään restauroitavat soittimet ovat teknillisesti aikansa vankeja ja siksi niiden museoarvo on korkeampi kuin vuoden 2000 harmonikalla vuonna 2070.

Harmonikan vireyteen vaikuttaa monta tekijää, joista kielen jäykkyys on vain yksi osatekijä. Soittajan on hyvä kuunnella soitintaan ja arvioida miten soitin pysyy vireessä. Haitareihin on tehty erilaisia kielilaatuja ja rakenneratkaisuja edistämään soittimen kestävyyttä, vaikka nykyään usein taustalla on myös markkinataloudellisia intressejä.

Laatuluokitukset

On mahdotonta ilman tarkkoja kokeellisia ja laskelmallisia tuloksia sanoa, mikä on paras kielimerkki tai malli. Yleisesti ottaen asialla ei ole edes väliä, minkä merkkinen kieli on. Hyviä kieliä tehdään ympäri maailmaa, ja kuultavissa olevat erot parhaimmissa kielissä ovat varsin minimaalisia. Käytännön sointiin kieli ei vaikuta siinä määrin kuin äänen kaikuympäristö, mutta ei kielen asemaa voi vähätellä – kielihän luo äänen. Suurin äänitysmahdollisuus kielissä on bassossa. Hyviä kielien ja kieliaattojen tunnusmerkkejä ovat:

  • vireessä pysyminen kovissakin painevaihteluissa,
  • vähäinen ilmankulutus,
  • syttyy herkästi menemättä helposti tukkoon ja
  • muut dynaamiset ominaisuudet.

Olisi sangen mielenkiintoista, jos kaikissa kielissä olisi merkattu laatu ja valmistaja kielilaattaan. Erottuisiko tietty kielimerkki kilpailijoistaan paremmuudellaan? Kielitehtaista ainakin italialainen Voci Armoniche on aloittanut (2006) kielien nimikoinnin. Myös Bugari on aikanaan merkinnyt nimensä kieliin. Vanhoissa soittimissa kielilaatassa saattaa olla o-merkintä kielilaatassa, jolloin kieli on saksalaisen Dix-tehtaan valmistama (Gerassa). Tehdas tuhoutui Toisen maailman sodan aikana, mutta vastaavilla mitoilla tehdään kieliä Tšekeissä, mutta vain diatonisina. T-merkinnän saaneet kielet ovat saksalaisia. H-merkintä on myös saksalaisperäinen (Hohner). Italialaisissa kielissä on usein vino viiva kielilaatan oikeassa yläkulmassa.

Kielisarja

Kielisarja sisältää esimerkiksi viisirivisen kaikki äänet. Neljä-äänikertaisen 46-näppäimellisen ja viisiäänikertaisen standardibasson tarvitsema äänimäärä on 244 kieltä. Bajaneissa äänimäärät ovat suurempia ja parhaimmillaan neliäänikertaisen äänimäärä nousee 350:n tietämille. Ja kaikkien pitäisi olla vireessä keskenään!

Kukin valmistaja käyttää omia mallinimikkeitään valmistamistaan kielisarjoista. Italiassa valmistetut kielet ovat varsin yleisiä ja sen vuoksi myös alla oleva lista on italialaisen laatuluokituksen mukainen. Listaan on koottu muutaman toimijan tuotenimityksiä. Sitaateissa olevat määritelmät ovat kouluasteikolla 4–10 esiintyvät ilmaisut, joskin ne saattavat antaa laatueroista jyrkemmän kuvan kuin kielissä todellisuudessa on. Ilmaisuilla tuodaan esille konkreettisemmin kielen laatua kuin esimerkiksi esportatione-sana antaa suomalaiselle ymmärtää. Kieliluokituksia ei sovi sekoittaa kielien profiileihin.

  • A mano, korkein laatuluokka, ”erinomainen”. Kieli on valmistettu kapeasta jousiteräsnauhasta, duralumiinilaatta, erittäin paljon viimeistelyä
  • Tippo a mano, korkea laatuluokka, ”kiitettävä”. Kielet on tässä kieliluokituksessa ja tätä alemmissa luokituksissa valmistettu leveästä jousiteräslevystä. Paljon viimeistelyä
  • Imitatione, Tipo A Mano Avoinal, matala laatuluokka, ”hyvä”. Laatta duralumiinista
  • Super Dural, matala laatuluokka, ”hyvä”. Laatta duralumiinista
  • Esportatione, matala laatuluokka, ”tyydyttävä”. Laatta normaalista alumiinista
  • Super, alin laatuluokka, ”kohtalainen”. Laatta normaalista alumiinista
  • Commercial, Tipo C, alin mahdollinen laatuluokka ”välttävä”. Laatta normaalista alumiinista

Itse suosittelen kieliä arvioidessa ryhmittelemään kielet kolmeen luokkaan: parhaat, huonoimmat ja loput siltä väliltä. Tämä sen takia, että A mano -kielet ovat ominaisuuksiltaan erilaisia kuin muut kielet ja näin ollen laatuluokitus on omassa sarjassaan. Huonoimmissa laatuluokissa viimeistelyä on tehty erittäin vähän ja kielilaatta on tehty normaalista alumiinista. Muut kielet tulevat ääripäiden välille, koska kyseessä ovat usein duralumiinilaatat, mutta A manoa löysemmät kielet.

Ympäristön vaikutuksia kieliin

Tuodessasi harmonikan kylmästä ulkoilmasta sisälle lämpenemään, eivät kielet aina toimi kunnolla. Tämä johtuu kahdesta asiasta: kosteudesta ja lämmöstä sekä näiden suhtautumisesta toisiinsa (kosteuden tiivistyminen). Lämpö vaikuttaa lähinnä kielen ja kielilaatan välissä olevaan väliin lämpölaajenemisella. Kylmät kielet ovat jäykät ja toimivat huonosti. Kosteus vaikuttaa puolestaan enemmän kielinahkojen käyttäytymiseen ja vain vähän kielien toimintaan.

Haitaria ei kannata soittaa pakkasessa, ja kylmästä sisälle tuotaessa soittimen on syytä antaa lämmetä riittävän pitkään. Voit esimerkiksi avata palkeita muutamia kertoja ilmanäppäimellä, jolloin lämmintä ilmaa pääsee kulkeutumaan soittimen sisäosiin.

Soittimia ei sovi säilyttää ulkovarastossa tai muussa paikassa, jossa on suuria lämpötila- ja kosteusvaihteluja. Soittimet ovat rungoltaan puuta ja puu elää kosteusvaihtelujen mukaan. Yleinen rakenne saattaa muuttua liimauksien pettäessä ja puun eläessä kielipenkit ja runko saattavat hajota tai saada selviä vaurioita: nahasta tehdyt venttiilit ovat herkimmät menemään pilalle, mutta myös vahaukset sekä kielipenkin puuosat voivat vaurioitua.

Kielet ovat terästä, joten ne voivat ruostua. Vältä soittimen joutumista kosteisiin paikkoihin. Suolainen merivesi on yksi pahimmista metallin vihollisista, eikä ulkovarastosäilytyskään ole hyvä idea. Tehtaalla kieliin laitetaan suojaava öljykerros, joten älä koske kielien profiilipintaan! Mikäli kieliin tulee tummia läiskiä, ei hätää, kielet toimivat. Jos jostain syystä kielet pääsevät vähän ruosteeseen, paras vaihtoehto on olla koskematta kukintoalueisiin. Täysin ruosteiset kielet ovat maanvaiva ja tuska, joten ne kannattaa vaihtaa täysin uusiin kieliin. On kuitenkin syytä punnita, onko soittimen arvo uusien kielien vaatiman kustannuserän arvoinen. Paras tilanne on se, että kielet pidetään kunnossa, jolloin ruosteongelmilta vältytään. Ruosteiset kielet voidaan kyllä puhdistaa, mutta työn määrä on valtava.

Vanhassa vara parempi?

Joidenkin mielipiteiden mukaan uusissa soittimista saattaa olla huonompi soundi kuin vanhoissa soittimissa, ja usein syyt liitetään kieliin. Tämän vuoksi aihe on helppo ottaa esille kielien esittelyssä, vaikka aihealue on erittäin monisyinen. Kyse on mielipiteistä, yleismaailmallisista ilmiöistä, fysikaalisista faktoista ja ties mistä. Aiheesta voisi kirjoittaa monta erilaista artikkelia. Pyrin itse avaamaan tätä asiaa omasta näkökulmastani.

Teknisesti ajateltuna monet vanhat soittimet ovat nykypäivän soitinmalleja herkempiä kosteuselämiselle. Esimerkiksi diskanttinäppäimistön laakerointi puukampaan on ongelmallinen pitkän ajan kuluessa, sillä kampa kaareutuu hyvin herkästi ajan saatossa. Tämä ei tee vanhoista soittimista suoralta kädeltä nykypäivän soittimia huonompia, vaan ne ovat tekniikaltaan vähemmän kehittyneitä. Vastaavia kehityskohtia löytyy esimerkiksi rekisterikoneiston, bassokoneiston sekä palkeiden rakenteesta. Jopa kielten rakenne on muuttunut jonkin verran 1930-luvun soittimista 1960-luvun soittimiin verrattuna. Erityisesti kielen rakenteen muutoksen huomaa kielen niittauskannan koon kasvussa sekä kielilaatan lopputuloksen tarkkuuden parantumisena.

Soittimien soundeissa on eroja, jos ääniä kuuntelee yksiäänikertaisella rekisterivalinnalla. Erilaiset viritykset lisäävät vielä kuultavan äänen soundieroja. Soitinta hankittaessa ei sovi unohtaa, että huollettuna ja hyvin pidettynä jopa 1960–1970-lukujen soittimet ovat varteen otettavia, laadullisesti järkeviä soitinvaihtoehtoja, joissa soundi voi olla niin sanotusti kohdallaan.

Hyvän haitarin soundi luokitellaan erheellisesti usein pelkästään hyviin kieliin. Äänen väriin vaikuttaa koko äänenmuodostuksen prosessi kielistä kaikuympäristöön (=soittimen sisuskalut materiaaleista muotoihin teknisine ratkaisuineen). Pelkästään hyvillä kielillä ei saada hyvää soundia aikaan, mutta hyvillä kielillä edesautetaan herkkää syttyvyyttä, dynamiikkaa ja paineensietokykyä. Nykyään kielet valmistetaan yhtä kovista tai jopa kovemmista materiaaliseoksista kuin aiemmin.

Mikäli käytössä on kaksi haitaria, jossa toisessa hyvä soundi, sekä parhaat mahdolliset kielet ja toisessa soittimessa on huono soundi ja huonolaatuiset kielet, voimme teoreettisesti vaihtaa kielipenkit keskenään soittimissa. Lopputulos lienee seuraavan kaltainen: hyväsoundisessa soittimessa on edelleen hyvä soundi huonoista kielistä huolimatta. Huonosoundinen soitin puolestaan on edelleen huonosoundinen.

Yksi mahdollinen vaihtoehtoselitys vanhan haitarin uutta haitaria parempana pitämiseen saattanee liittyä markkinoituun käsityömäärään sekä markkinoituihin materiaaleihin. Aiemmin soittimen valmistuksessa käytettiin vähemmän koneita tai ainakin alkeellisempia koneita kuin nykyään. Puhutaan esiteollisesta tai esikoneellistetusta harmonikantuotannosta, joka ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen ja sitä edeltävään aikaan. Kuinka paljon ja miten työlaitteiden ja teollistumisen myötä asenteet valmistusprosessin luomaan käsityön määrään ja sen kautta laatuun sekä soitinarvostukseen ovat muuttuneet? Kuinka paljon soitinarvostuksessa on kyse markkinoinnin tuputuksesta, laadusta verrattuna varsinaisten työmenetelmien muuttumisen tuomaan laadun muutokseen, josta välillisesti seuraa soittimen arvostus? Vai johtuisiko harmonikan arvostus soittimena soittajan henkilökohtaisista kokemuksista soittimen kanssa.

Duralumiinilaatan tuleminen käyttöön kovalaattakielinä voidaan laskea markkinoinniksi, joka on vaikuttanut mielipiteisiin. Materiaalin tullessa käyttöön se oli uutta ja parempaa, jopa teknisesti asiaa tarkasteltuna. Edelleen näkee mainostettavan käytettyjä soittimia, joissa on kovalaattakielet ja tarkkuusfiilatut kielet, mikäli soittimessa on ollut näistä merkintä. Aivan kuin nämä soittimet olisivat maailman parhaita. Nykyään duralumiinilaattoja voidaan pitää vakiona, eikä sana kovalaattakieli tee vanhasta soittimesta sen kummoisempaa kielilaattoihin katsottaessa.

Muiden kulttuurielementtien kannalta ajateltuna

Ihmisten henkilökohtaiset mieltymykset sitoutuvat aina aikakausien maailmanlaajuisiin tai pakallisiin muoti-, kulttuuri-, ja poliittisiin ilmiöihin. Kultturellista kehitystä täytyy katsoa pitkän ajan kuluessa, jotta erilaisista ilmiöistä pystyttäisiin havaitsemaan erilaisia muutoksia.

Ihmiset kuuntelevat iäkkäänä paljon sellaista musiikkia, jota he ovat kuunnelleet nuoruusvuosinaan; musiikki kuuluu ihmisen identiteettikehitykseen. Samalla tavalla kuin tietyn aikakauden ihmiset voivat mieltyä tietyntyyppiseen musiikkiin, voi mieltymistä tapahtua johonkin aikakauden muuhun asiaan. Tässä tapauksessa kohdistuminen on voinut tapahtua tiettyihin harmonikkamalleihin, valmistajaan, valmistajiin tai soundimaailmaan. Mieleen saattaa painautua mielipide, ettei tästä soitin eikä ääni enää parane.

Vanhassa vara parempi -väitteelle on helppo ottaa esimerkki Suomen historiasta, koska meillä on helposti havaittavissa ikäryhmiä sekä sanonta ”vanhaan aikaan”. Suomessa harmonikka oli rintamalla tärkeä soitin, ja sen tärkeyttä on aika ajoin myös korostettu eri tavoin. Haitari on ollut suosionsa huipulla nykyisten suurten ikäluokkien nuoruuden ajalla, joten tiettyjä malleja on saatettu ylikorostaa parhaimpina soittimina – aikahan kultaa muistoja. Näissä vanhemmissa soittimissa on käytetty hieman erilaista viritystä kuin nykyään käytetään. Virityksessä on hyvin omaleimainen soundinsa ja juuri tätä soundia osa pitää ainoana oikeana hanurisoundina.

Erään asiakkaan mukaan hänen 1930–1940-lukujen taitteessa tehty soitin meni pilalla uudelleen virityksen jälkeen, kun soittimen soundi oli ihan muuta kuin se aikaisemmin oli ollut. Nyt soitin oli vireessä, mutta soittajan korva oli ehtinyt tottua epävireisen soittimen soundiin. Ylipäätään ihmiskorva tottuu helposti epävireyteen, vaikkei epävireinen soitin edesauta millään tavalla soittomukavuutta. Vireessä oleva haitari kannustaa jatkamaan harrastusta.

Jos virityksiä mietitään yleismaailmallisesti ja pitkän ajan kuluessa, niin huomataan erilaisia muoti- ja kulttuuri-ilmiöitä. Esimerkiksi 1600-luvulla soittimet viritettiin hyvin eri tavoin, kuin vaikka esimerkiksi 1900-luvun alussa. Käytetyt viritysjärjestelmät ovat vaihdelleet voimakkaasti – on pyöritty Pythagoran komman ympärillä. Myös perussäveltaso on vaihdellut. Nykyään a = 440–442 hz, mutta 1900-luvun alun soittimissa perustaso on saatettu määritellä a = 435 hertsiksi tai muuta vastaavaa. Harmonikkamusiikissa viritykseen on vaikuttanut myös diatonisten ja kromaattisten harmonikkojen kehittyminen.

1900-luvun alkupuolella haitareissa on käytetty runsaasti huojuntaa, ja esimerkiksi musette-viritykset ovat tänä päivänä eriytyneet omaksi viritystyylikseen, soundikseen, runsaalla huojunnallaan. Myös monet iskelmälaulajat käyttävät laulaessaan paljon huojuntaa, mutta 1900-luvun lopun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien soundimaailma on muuttunut huomattavasti vähemmän huojuvaksi. Harmonikalla soitettaessa klassisesta musiikkia huojuvien äänikertayhdistelmien käyttö on minimaalista. Tarkasti nuotilleen laulaminen on korostunut metallimusiikin nousun myötä, ja se on tällä hetkellä myös yleinen suunta virityksissä.

Edellä mainituista asioista on eroteltava kulttuurisidonnaiset, musiikkityylisidonnaiset sekä aikasidonnaiset kulttuurielementit, eli muotisuunnat toisistaan, jolloin pystytään havaitsemaan, että ”vanha aika” on vain yksi pieni ajanjakso historiassa. Harmonikan soundia mietittäessä vanhassa vara parempi -teesi tuleekin pysymään hanuristien sanavarastossa, vaikka sen sisältö saattaa muuttua soittajan iästä riippuen. Soundi ei siis välttämättä ole parempi vanhoissa soittimissa.