Diskantti

Diskantin määritelmä harmonikassa

Diskantti on harmonikassa oikealla kädellä soitettava osakokonaisuus, jolla pääsääntöisesti soitetaan melodiaa. Diskantin rungon sisällä on näppäin- ja rekisterikoneistot, kielipenkit sekä mahdollinen cassotto-kuilurakenne. Diskantin läppien päälle tulee häkki, joka on ulkomuodoltaan harmonikan yksilöllisin osa. Paljeremmit ovat yleensä diskantin palkeenpuoleisen reunan ylä- ja alapäässä. Poikkeuksena on esimerkiksi Oy Harmonikan tuottamat Casotto-mallit sekä jotkin saksalaiset harmonikat, joissa rungon sisäpuolelle rakennettu palkeen lukitsemismekanismi. Konserttiharmonikoissa paljeremmejä ei yleisesti ottaen edes asenneta. Diskantin takaosaan on yleensä kiinnitetty suojapehmuste, joka menee hieman palkeen päälle. Olkaremmit tulevat kiinni diskanttiin.

Näppäinharmonikan rivijärjestys ilmoitetaan numeroin yhdestä viiteen alkaen uloimmasta rivistä (pystyrivit, kuvassa vasemmalta oikealle). Joskus rivejä on kuusi. Suomalaisessa näppäinjärjestelmässä soittoteknisesti päärivit ovat kolme keskimmäistä riviä, jolloin apurivit ovat rivit yksi ja viisi. Apurivien paikat vaihtelevat sormioiden välillä. Rivit yksi ja neljä sekä kaksi ja viisi ovat identtisiä keskenään kaikissa viisirivisien näppäinmuunnoksissa.

Tällä sivulla on esitelty pääsääntöisesti asiat, jotka ovat havaittavissa diskantin ilmatiiviin sisäosan ulkopuolella. Miltei jokaisesta esitetystä kohdasta löytyy eri suuntauksesta riippuen rakenne-eroja.

Näppäinkoneisto



  • Kahva on diskantin osa, jossa näppäimistö sijaitsee.

  • Sormio tarkoittaa näppäimistöä, näppäimien asettelua. Synonyymina voidaan käyttää myös klaviatuuri-sanaa.

  • Koplarit eli rekisterivalitsimet eli äänikertojen valintanäppäimet.

  • Läppä peittää ilma-aukon välipohjassa.

Näppäinkoneistoja on toteutettu eri tavoin, mutta perusidealtaan ne ovat harmonikan mallista riippumatta samankaltaisia. Kun diskanttihäkki otetaan irti, eteemme tulevat läpät (alla olevan kuvan yläosassa olevat siniset osat). Läpät muodostavat näppäinkoneistossa yhden osuuden. Rekisterikoneiston äänikerran vaihtajat ja näppäinlauta täytyy irrottaa, jotta näemme koko näppäinkoneiston. Tätä suosittelen ammattilaisten tehtäväksi. Kuvassa on 1960-luvulla rakennettu Serenelli, joka on kaksiäänikertainen ja siinä on cassotto-äänikuilu.

Vanhoista soittimista näkee hyvin, miten näppäimien kosketuspinnat kuluvat käytössä. Varsinkin diskantissa näppäimien epätasainen kuluminen voi harmittaa soittajaa, kun soittotuntuma näppäimiin muuttuu. Pääsyy kulumiseen on sormen kärjistä irtoava rasva ja hiki. Hyvä tapa ehkäistä syöpymistä on ennen soittoa pestä kädet ja soiton jälkeen pyyhkiä näppäimet pehmeällä kankaalla. Näppäimet kestävät putsaamattakin hyväkuntoisina vuosikymmeniä, mutta näppäimistöt putsaamalla soitin pysyy käyttöystävällisessä kunnossa. Näppäimet ovat kiinni näppäinvarsien toisessa päässä (kuvan alareuna). Mallikappaleessa on kaikki näppäimet jouduttu irrottamaan, jotta koneisto on saatu näkyviin. Kunkin näppäimen kohdalla on musta selluloidi- tai muu muovivarsi, näppäinistukka.

Diskantin näppäinkoneisto

Kuvan mallista näemme, että kolme ulointa näppäinriviä ovat teknisesti päärivit; vain näiden rivien näppäinvarsissa on läpät. Näitä päärivejä ei sovi sekoittaa opetuksessa käytettyihin kolmeen keskimmäiseen pääriviin. Kahden sisimmäisen rivin näppäinvarret ovat lyhyitä, niissä ei ole läppiä vaan varret linkitetään päävarsiin. Tämän takia näppäintä painettaessa toinen näppäin menee pohjaan keskiriviä lukuun ottamatta. Kuvan harmonikan vasempaan reunaan on laitettu malliksi seitsemän sisärivin näppäinvartta.

1920-luvun loppupuolelle asti neljä-, viisi- ja jopa kuusirivisissä harmonikoissa sisimmäisien näppäinrivien näppäimet kiinnitettiin suoraan kolmen uloimman näppäinrivin näppäinvarsiin. Ongelmaksi tällaisessa teknisessä ratkaisussa muodostui sisärivien näppäimien jyrkkä kääntyminen näppäintä painettaessa. Tasakahvamalleista siirryttäessä porrastettuihin malleihin käyttöön tuli pääriveihin linkitetyt apurivit. Näppäimien liiallinen kääntyminen poistui. Oy Harmonikka kehitti diskanttinäppäimistöä vieläkin pidemmälle laakeroimalla näppäimet viidellä näppäinakselilla, jolloin jokaisen rivin näppäimen painalluskulma oli identtinen. Apurivien tuleminen soitinmalleihin ajoittuu samaan ajanjaksoon kuin tasakahvaharmonikkojen poistuminen uusien soittimien markkinoilta 1930-luvulla.

Näppäinvarsien toisessa päässä on läpät. Oheisessa mallissa varret haarautuvat, joista yksi haara menee cassotto-kuiluun ja toinen pintaäänikertojen päälle. Cassotto-kuilu tekee kuilussa olevien äänikertojen äänet pehmeämmäksi kuin pintaäänikertojen äänet. Kuilun rakenteesta löydät havainnollistavan kuvan Kielipenkit-sivulta.

Ilma-aukkojen määrä läpän alla riippuu äänikertojen määrästä. Vähimmillään läpän alla on vain yksi ilma-aukko. Tällöin soitin on yksiäänikertainen. Kolmiäänikertaisessa soittimessa yhden läpän alla on kolme ilma-aukkoa. Neliäänikertaisessa cassotto-harmonikassa yhden näppäinvarren läppien alla on yhteensä neljä ilma-aukkoa: kaksi cassotto-kuilun äänikerroissa ja kaksi pintaäänikerroissa.

Näppäimistön ylä- ja alapäässä on usein koristenäppäimiä, joita painamalla ei muodostu ääntä. Näiden näppäimien tehtävänä on pitää muut näppäinvarret oikeassa kohdassa laakeripedillä, mutta näppäimien tilalla voisi yhtä hyvin olla holkit näppäinakselissa. Koristenäppäimien toinen funktio on näppäimistön ulkomuotoon vaikuttaminen, mikä tulee esiin hyvin eri aikakausien soittimissa. 1920-luvun lopulle asti hyvin monissa harmonikoissa diskanttipuolen näppäimet olivat asettelultaan bassopuolen peilikuva.

Weltmeisterin koneistoa.

Oikeanpuoleisessa kuvassa näemme kolmiäänikertaisen Weltmeisterin läppiä ja ilma-aukkoja. Kaksi ilma-aukkoriviä on suljettuna ja yksi rivi on auki. Tämä tarkoittaa sitä, että rekisterikoneistosta on valittu yksi äänikerta soivaksi. Taaempien läppien tilanne on täysin sama kuin näkyvissä olevien: kaksi kolmesta ilma-aukkorivistä on kiinni. Kun näppäin on painettu alas, läppä nousee ja paljetta liikutettaessa ilmavirta kulkee näistä aukoista kieliin muodostaen ääntä.

Häkki, maski tai koppa

Diskantin läppäkoneiston peittävää osaa kutsutaan diskanttihäkiksi, -maskiksi tai -kopaksi. Se on harmonikan yksilöllisin osa ja erilaisilla häkkiratkaisuilla soittimesta saadaan helposti tunnistettava. Sivun ensimmäisestä kuvasta näkee suhteellisen hyvin, että häkki ulottuu näppäimistön juuresta, rekisterinäppäimien alta, palkeen reunan lähelle asti. Häkin materiaalivalinnat sekä ilma-aukkojen määrä, koko ja sijainti vaikuttavat äänenväriin yllättävän paljon. On olemassa harmonikkoja, joissa on avattavia isoja venttiileitä muutoin umpinaisessa häkissä. Oy Harmonikan valmistaman Fantasia-mallin häkki on niin ikään umpinainen ylä- ja ala-aukkoja lukuun ottamatta. Vastakohta Fantasia-mallille ovat konserttiharmonikat, joissa häkki on yleisesti ottaen tasakuvioinen ja hyvin avonainen. Häkin alkuperäinen tarkoitus on suojata herkkää näppäinkoneistoa iskuilta ja roskien kululta ilma-aukkoihin.

Vaikka soittimen runko on pääsääntöisesti puuta ja selluloidia, häkki voi olla metallinen, muovinen, puinen tai selluloidipäällysteinen metalli- tai puumaski. Vanhoissa soittimissa, kuten Kouvolan Virtaviivassa, häkki voi olla pelkkää selluloidia. Tällaista selluloidihäkkiä ei sovi ottaa pitkäksi aikaa irti rungosta, sillä selluloidi kutistuu itsekseen jatkuvasti. Selluloidihäkki tulee asettaa rungosta irrotettaessa erilliseen tukeen häkin koon ja muodon ylläpitämiseksi. Mikäli häkki on ollut jonkun aikaa irti rungostaan ja kutistumisvahinko on päässyt käymään, häkki voidaan saada takaisin paikalleen pienellä työstöllä, mutta mikäli häkki on ollut irti pitkään, ei viilaaminenkaan riitä.

Sormiot

Näppäinharmonikkojen sormiot ovat pääsääntöisesti toistensa muunnoksia rivilukuun katsomatta. Diatoniset soittimet ovat luonnollisesti oma kategoriansa. Viisirivinen harmonikka on yleisin kromaattinen näppäinjärjestelmä ja se on eri muunnoksineen levinnyt ympäri maailmaa pianokoskettimiston tavoin. Uniform- ja Kravtsov-järjestelmät ovat poikkeuksia kaikista muista järjestelmistä ja ne ovat selkeässä vähemmistössä piano- ja näppäinharmonikkoihin verrattuna.

Diskanttinäppäimistöistä puhuttaessa italialainen, ruotsalainen, eurooppalainen ja kansainvälinen järjestelmä ovat sama asia. Jotta väärinymmärryksiltä vältyttäisiin, olen lisännyt otsikointiin järjestelmien teknisen nimen.

Todennäköisesti ensimmäisen kromaattisen järjestelmän rakensi venäläissyntyinen N.I. Beloborodov Tulassa. Nikolai Tschaikin mukaan ensimmäinen kromaattinen harmonikka rakennettiin vuonna 1870 Tulassa B. Borodovin suunntelman mukaan. Jälkimmäisessä on ilmeinen käännösvirhe, sillä lähdeteksti on muistiinpanopohjainen käännösteksti Tschaikinin esitelmästä kansainvälisessä seminaarissa Trossingenissa 1972. N.I. Belodorodov -nimisestä henkilöstä on runsaasti lähdemainintoja.

Nykyään näppäimet ovat diskanttinäppäimistössä lomittain (c-cis, d-dis jne.). Nykyisen c-järjestelmään liittyvä sangen mielenkiintoinen patentti on haettu 1910 Ranskassa. Hakija oli harmonikan soittaja- ja soitonopettaja, italialaissyntyinen Giovanni Gagliardi. Toistaiseksi en voi määrittää Gagliardin merkitystä näppäinjärjestelmien kehityksessä puutteellisien käännösten takia. Kromaattisia järjestelmiä on tehty 1900-luvun alussa Saksassa ja Venäjällä – järjestelmiä on ollut hyvin erilaisia.

Suomalainen sormio, C-sormion muunnos

Suomalainen näppäinjärjestelmä on lähtöisin Dallapén tehtaalta Italiasta 1800-luvun lopulta.

Suomessa yleisin harmonikkatyyppi on viisirivinen näppäinharmonikka, jossa c-ääni on keskimmäisellä rivillä. Suomalaista sormiota käytetään ainoastaan Suomessa. Erona suomalaisen ja italialaisen sormion välillä on rivijärjestys: italialaisessa sormiossa c-näppäimet ovat uloimmalla rivillä ja suomalaisessa sormiossa c-näppäimet ovat kolmannella eli keskirivillä. Italialaisessa sormiossa c-näppäin on myös neljännellä rivillä (ensimmäinen apurivi). Kuvan nimetyt näppäimet ovat c1-c2. Äänet nousevat korkeammiksi kuvassa vasemmalta oikealle mentäessä. Apurivit ovat rivit yksi ja viisi (kuvassa alin ja ylin rivi).

Suomalaista näppäimistöä kutsutaan myös Stradella-järjestelmäksi, kuten myös bassopuolella yleisesti käytössä olevaa järjestelmää. Nimitys juontuu Stradellan kaupunkiin, jossa Dallapén tehdas valmisti 1900-luvun alussa kromaattista diskanttijärjestelmää harmonikkoihin, jota nykyään kutsutaan suomalaiseksi järjestelmäksi. Suomalainen harmonikanvalmistus on ottanut mallia erityisesti Stradellasta tulleista soittimista: Cooperativaa ja Dallapéta tuotiin Suomeen 1920- ja 1930-luvuilla. Ensimmäiset Suomessa valmistetut soittimet ovat käytännössä näiden soittimien kopioita näppäinjärjestelmää myöten. Vasta suomalaisen soitinrakennuskulttuurin (Kouvola, Viipuri) alkamisen jälkeen voidaan alkaa puhua Stradella-järjestelmästä suomalainen järjestelmä -nimellä, soittimiahan tehtiin nyt myös Suomessa.

Italialainen sormio, C-sormio

C-järjestelmä eli italialainen näppäinjärjestelmä.

Yllä olevassa kuvassa on niin ikään nimetty oktaavi c-äänestä c-ääneen. C-sormiossa päärivit ovat 1–3 ja apurivit ovat neljä ja viisi (kuvassa kaksi ylintä riviä). Äänet nousevat korkeammiksi kuvassa oikealle mentäessä. C-sormiota käytetään muun muassa Ruotsissa ja siksi Suomessa sitä kutsutaankin usein ruotsalaiseksi sormioksi. Sormiota kutsutaan myös aika ajoin eurooppalaiseksi järjestelmäksi. Pääsääntöisesti tätä järjestelmää käytetään Euroopassa, joskin Englannissa, Keski-Euroopassa ja useissa Itä-Euroopan maissa käytetään runsaasti pianoklaviatuuria.

Italialainen sormio vs. suomalainen sormio

Onko italialainen sormio parempi kuin niin kutsuttu suomalainen sormio? Miksi Suomessa on käytössä ylipäätään erilainen järjestelmä kuin muualla maailmassa? Eroja sormioiden välillä ei ole kuin yksi rivi, joten sormiot on helppo oppia päittäin riippumatta siitä, kumman sormion on ensin opetellut. Jos paremmuutta vertaillaan opetusmenetelmien kautta, niin suomalaisen sormion käyttäjät opetetaan automaattisesti käyttämään aluksi kolmea keskiriviä ja kaikkia viittä sormea. Kun näppäimistö on tullut tutuksi päärivien osalta, laajennetaan näppäimistön käyttöä apuriveihin. Italialaista sormiota opetellessa, opetusmenetelmistä riippuen, soittajat voivat ottaa tavaksi soittaa kolmelta uloimmalta riviltä pitkiäkin osia käyttämättä peukaloa, jolloin peukalo saattaa mennä venäläiseen tapaan sormion taakse. Viiden rivin hyöty, sormituksen tasapaino ja soittojännitteiden minimointi kädessä kärsii tällöin, jos peukalo pysyy sormion takana muiden sormien kurkotettaessa sisimmille riveille. Mikäli tätä tapaa ei ole, ei liene paljoakaan väliä, kumpaa järjestelmää käyttää.

Suomalaisen näppäinjärjestelmän synty on ollut monille mysteeri. Miksi suomalainen järjestelmä on ylipäätään luotu? Tätä kysymystä on vatvottu, kierretty ja käännetty. Oliko suomalaisen näppäinjärjestelmän keksiminen sitten puhdas suomalainen halu tehdä jotain omaperäistä? Olivatko suomalaiset rakentajat lyöttäytyneet yhteen ja sopineet yhdessä tekevän harmonikkoja vain suomalaisella näppäimistöllä omien soitinmallien myymisen edistämiseksi? Yhtä kaikki – kaikki on spekulaatioita.

1910-lukuun mennessä Suomessa oli yleisesti käytössä kolmirivisiä soittimia. 1910–1920-luvuilla oli käytössä lukuisia näppäinjärjestelmiä. Rivimäärältään harmonikat olivat kolmesta kuuteen ja c-näppäin saattoi olla lähes rivillä kuin rivillä. Aarne Nuotion kirjoittaman kirjan mukaan monet soittajat huomasivat tämän epäkohdan ja 1920-luvun alussa viisirivinen harmonikka, jossa oli suomalainen näppäimistö ja Stradella-basso, alkoi olla yleisesti käytössä. Tätä puoltaa muun muassa vuonna 1910-luvulla Nestor Kukkolan Kuusankoskella tekemä harmonikka, jossa on tuntemamme suomalainen sormio. Tästä huolimatta 1920-luvulla viisiriviset olivat pääsääntöisesti ulkomailla tehtyjä – tuontisoittimissa oli ”suomalainen” näppäinjärjestelmä. Suomeen tuotiin ennen 1930-lukua soittimia lähinnä Italiasta ja Saksasta. Italiasta soittimet tulivat pääosin Stradellan kaupungista ja Saksasta Gerasta tai Klingenthalista. Suomen maahantuontiin liittyvät merkittävät italialaiset tuottajat olivat Dallapé ja Coopperativa La’Armonica sekä saksalaiset Herman Buttstädt ja Royal Standard. On kyseenalaista kuinka paljon Suomessa olleet soittajat vaikuttivat vielä 1910-luvulla näppäinjärjestelmän vakiintumiseen. Maahantuojilla ja tuotetuilla malleilla oli enemmän valtaa tässä asiassa.

Suomessa on ollut joitakin kymmeniä itseoppineita harmonikanrakentajia, jotka ovat omalta osaltaan vaikuttaneet järjestelmän hajanaisuuteen ja vakiinnuttamiseen. Sameli Elomaa on valmistanut kumpaakin c-järjestelmää, mutta Suomessa olleet isot harmonikkatehtaat ovat tehneet pääsääntöisesti Stradellasta peräisin olevaa näppäinjärjestelmää Suomen markkinoille.

Belgialainen sormio, B-sormio

 

Belgialainen eli B-järjestelmä.

B-sormio on peilikuva suomalaiseen järjestelmään verrattuna. Apurivit ovat b-sormiossa c-sormion tapaan kaksi sisintä riviä. Peilikuvallinen järjestelmä antaa soittajalle teknisesti eri lähtökohdan c-sormioon verrattuna. Käden asento, soittoperinteet ja opetusmenetelmät eri maissa ovat verrattain erilaiset kuin suomalaisessa opetuksessa. Varsinkin Venäjällä ja Baltiassa opetus on yhtenäisempää ja tarkempaa verrattuna Suomessa tapahtuvaan opetukseen, mitä tulee sormituksiin ja rivien käyttöön. B-sormio on vaikea asettaa paremmuudessa c-sormion ylä- tai alapuolelle, koska näppäimistö asettaa soittajalle eri soittotekniset lähtökohdat muihin soittimiin verrattaessa.

Perinteisissä bajan-tyyppisissä harmonikoissa kahva on muotoiltu siten, että peukaloa voi pitää luontevasti kahvan sivulla tai takana. Tämä tapa on venäläisperäisessä soittokulttuurissa yleistä. Kuitenkin monet eurooppalaisien valmistajien soittimet on muotoiltu siten, että kahvan ulkosyrjä on useita senttimetrejä leveä, jolloin peukaloa ei voi käyttää tarkoituksenmukaisella tavalla.

Sormiota käytetään Venäjällä, mikä lienee syy siihen, että sormiota kutsutaan yleisesti venäläiseksi tai venäläis-belgialaiseksi sormioksi. Sormiota käytetään nimensä mukaan myös Belgiassa. Tunnetuin suomalainen b-järjestelmän käyttäjä on ollut Viljo Vesterinen. Kuvassa oleva näppäimistö on Vesterisen viimeisestä harmonikasta, jonka Osakeyhtiö harmonikka on lahjoittanut Vilille. Soitin valmistui vuonna 1957 ja soitin sijaitsee nykyään Sysmän harmonikkamuseossa.

Pianosormio

 

Pianosormio

Useissa maissa käytetään valtaosin pianoharmonikkoja, eikä näppäinharmonikkoja. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Pohjois-Amerikka, Iso-Britannia ja monet Itä-Euroopan maat. Pianoharmonikat poikkeavat näppäinharmonikasta ulkoisesti vain näppäimistön osalta, mutta äänialassa soitin poikkeaa selvästi: pianoharmonikka on äänialaltaan pääsääntöisesti suppeampi kuin näppäinharmonikka. Pianoharmonikan leviäminen ja yleistyminen 1800–1900-lukujen taitteessa perustuu pitkälti helppoon ja nopeasti opittavaan sormioon. Yhdysvalloissa näppäinharmonikalle ei ollut yhtään tilaa, sitä vierastettiin. Pianoharmonikka puolestaan levisi Yhdysvalloissa nopeasti.

Kuvassa äänet nousevat oikealle mentäessä, nimetyt koskettimet ovat oktaavin alueelta muiden kuvien lailla. Kuvan koskettimisto on A. Kujatskin Pittsburgh’ssa valmistamasta soittimesta. Kuuluisia pianoharmonikan soittajia ovat olleet muun muassa Art Van Damme sekä Paul Norback.

Pianoharmonikka vs. näppäinharmonikka

Yleisesti ottaen näppäinharmonikat ovat etulyöntiasemassa monipuolisuudellaan pianokoskettimistoon verrattuna, vaikkakin pianoharmonikkoja pidetään helpommin opittavana järjestelmänä. Näppäinharmonikoissa apurivit antavat soittajille enemmän sormitusvaihtoehtoja. Näppäinharmonikka on vähänkin virtuoosimaisempien kappaleiden soittamisen kannalta paljon miellyttävämpi kuin pianokoskettimisto. Esimerkiksi erilaiset sointuarpeggiot, eli murtosoinnut, ja koristekuviot luonnistuvat näppäinharmonikalla paremmin kuin pianoharmonikalla. Laajojen intervallien soittaminen on näppäinharmonikoilla helpompaa ja ulottuvuus voi olla harmonikasta ja soittajasta riippuen noin oktaavin laajempi kuin pianoharmonikoissa. Melodiabassojärjestelmää harjoitellessa diskanttipuolen näppäinjärjestelmästä on hyötyä, sillä bassokoneiston näppäinjärjestelmä perustuu näppäinharmonikan diskanttinäppäimistön peilikuvaan. Mikäli käytössä on pianoharmonikka, jossa on melodiabasso, joutuu soittaja opettelemaan kaksi eri logiikalla toimivaa järjestelmää. Näppäinharmonikoissa näppäimet ovat kussakin klaviatuurissa saman kokoisia, muotoisia, loogisesti ja tasa-arvoisesti asetettu. Pianoharmonikoissa mustat koskettimet ovat pienempiä kuin valkoiset koskettimet ja näppäimet ovat eri tasoilla. Tästä johtuen mustien ja valkoisten näppäimien välillä voidaan sanoa olevan teoreettinen epätasapaino.

Hyödyllistä tietoa näppäinjärjestelmistä, niiden eroista ja sormituksista löytyy Antti Juvosen kirjoittamasta Pro Gradu -tutkimuksesta Harmonikka, sen kehitys, rakenne ja sormittamisen periaatteet (1984).

Romopiano

 

Romopiano on valeasuinen näppäinharmonikka.

Hieman harvinaisempi näppäimistötyyppi on romopiano, jossa on yhdistetty kolme näppäinriviä ja pianokoskettimisto. Voitaneen puhua tietyn ajanjakson järjestelmästä, sillä nykyään romopianoa ei yleisesti ottaen soiteta. Ensimmäiset romopianot tulivat katukuvaan 1920-luvulla ja ne olivat muodissa 1930-luvun vielä alkupuolella – todellinen tähdenlento. Kyseessä ei kuitenkaan ole täysin oma näppäinjärjestelmä, jossa on kaksi rinnakkain toimivaa erillistä koskettimistoa, vaan käytännössä soitin on viisirivinen näppäinharmonikka. Yllä olevassa kuvassa on suomalainen järjestelmä, mutta järjestelmänä voi olla mikä tahansa viisirivinen kromaattinen järjestelmä.

Näppäinjärjestelmän kehitti sisiliaissyntyinen Pietro Frosini (9.8.1885–29.9.1951), joka oli näppäinharmonikan soittaja. Hän käytti soitinta hämätäkseen yleisöä Yhdysvalloissa, missä yleisesti vieroksuttiin näppäinharmonikkoja. Yleisö luuli hänen soittavan pianoharmonikkaa, vaikka hän todellisuudessa soitti näppäinharmonikkaa. Pianokoskettimisto vastaa kahta näppäinharmonikan sisintä riviä. Pianokoskettimiston mustien puolisävelaskelnäppäimien välissä on yksi valkoinen kosketin, joka on kooltaan mustan koskettimen kokoinen. Tämä näppäin täyttää muutoin vajaaksi jäävän järjestelmän. Kaukaa katsottaessa ei erota kumpaa koskettimistoa soittaa.

Uniform-järjestelmä

 

Uniform-järjestelmä.

Tämän erikoislaatuisen näppäimistön on hakenut patentoitavaksi John H. Reuter 8.7.1939 ja saanut patentin keksinnölleen 4.6.1940 (U.S. 2,203,393). Uniform Keyboard on suomennettuna yhdenvertainen tai tasa-arvoinen järjestelmä ja se on sangen harvinainen. Romopianon tapaan näppäinjärjestelmä on jäänyt aikakautensa uniikiksi tuotokseksi.

Järjestelmä on periaatteessa kaksirivinen, sillä sisin rivi on ulommaisen rivin kertauma. Uniform on sekoitus normaalia viisirivistä sekä pianokoskettimistoa: Kromaattinen asteikko on soitettavissa kuten viisirivisissä, eli jokainen puolisävelaskel löytyy matemaattisesti samasta kohdasta, mutta kromaattinen asteikko soitetaan kahdelta riviltä viisirivisen kolmen rivin sijasta. Reuterin mukaan järjestelmä on pianokoskettimiston parannus, sillä mustat näppäimet ovat kahden ja kolmen jakson rykelmissä. Hans Palmin kotisivulla (www.accordionpage.com) mainitaan, että järjestelmää voi soittaa kuka tahansa heti, jos pianokoskettimisto on tuttu.

Uniform-järjestelmän kehittäjä John H. Reuter kirjoittamassaan lehtiartikkelissa (Musical Merchandise Magazine, Iso-Britannia, uskoakseni 1940-luvulta) väittää järjestelmän olevan parempi kuin pianokoskettimisto, sillä se on yli puolet nopeampi oppia kuin pianokoskettimisto. Ja mitä nopeammin järjestelmän oppii, sitä nopeammin voi siirtyä täysikokoiseen järjestelmään. Nykyään tiedämme, ettei näin ole, ei varsinkaan lapsien kohdalla. Markkinointi lienee suunnattu tässä tapauksessa aikuisväestölle, sillä lapsille suunnattujen harmonikkojen suunnittelu on noussut pinnalle vasta 1900-luvun puolivälin tienoilla.

Jimmy Blair, opettaja ja soittaja oman Scotia Accordion Clubin kanssa (Britannia).

Suuri ero pianokoskettimistoon verrattuna uniformilla on näppäimien portaattomuus. Tämä tarkoittaa sitä, ettei erikorkeuksilla olevia näppäimiä ole ja että kaikki näppäimet ovat saman kokoisia. Jokainen näppäin on saman arvoinen kuten viisirivisessä järjestelmässä. Joka tapauksessa pianokoskettimiston kanssa ongelmaksi järjestelmälle tulee näppäimien koko. Neljä oktaavia vaatii vähintään yhtä suuren sormion kuin pianoharmonikka, ellei jopa suuremman. Koskettimisto on siis suuri vaikka harmonikan sisälle mahtuisi vielä äänialaa. Näppäimistön kahvan suuri koko saattaa hankaloittaa istuma-asennosta soittamista. Kuvassa Jimmy Blair oppilaidensa kanssa.

Näppäimistöön on keksijän mukaan yhdistetty janko-systeemin ja chromo-järjestelmän parhaat puolet. Käytännössä hän ei ole keksinyt näppäinjärjestelmän näppäinjärjestystä vaan puolittanut janko-järjestelmän näppäimistön, tehnyt näppäimistä suorakaiteen muotoisia neliönäppäimien sijasta ja poistanut kirjoituskonemaisen porrastuksen. Janko-järjestelmä on patentoinut Paol von Janko vuonna 1882. Saman järjestelmän olivat aikaisemmin hahmottaneet myös Conrad Henfling (1708), Johann Rohleder (1791) ja William Lunn (1843).

Kravtsov-järjestelmä

 

Kratsov-järjestelmä.

Kravtsov-sormio (eng. Kravtsov’s Keyboard) on esitellyistä näppäinklaviatuureista uusin, mutta on romopianon ja uniform-järjestelmien kanssa vähemmistönäppäinjärjestelmä. Venäläinen Nikolai Kravtsov on kehittänyt järjestelmän pitkän ajan kuluessa ja se julkaistiin Frankfurtin musiikkimessuilla 1999. Järjestelmää mainostetiin accordionkravtsov.com-sivulla sangen tyhjentävästi: ”Accordion that wiped off the key and button distinction”. Eli suomeksi: ”Harmonikka, joka pyyhki pois koskettimien ja näppäinten erot”. Sivusto ei ole enää käytössä. Mikä tämä näppäimistö on, kun se ei ole mitään laajalti tunnettua?

Zonta-harmonikkatehtaan tekemä konserttiharmonikka kravtsovin järjestelmällä.

Kravtsov-järjestelmä perustuu pianokoskettimistoon ja on oikeastaan pianokoskettimiston ja näppäinharmonikan täydellinen symbioosi. Järjestelmä tarjoaa pianokoskettimien soittajille uusia teknillisiä mahdollisuuksia soittaa musiikkia suhteellisen pienellä opettelulla – ja näille soittajille tämä järjestelmä onkin suunnattu.

Järjestelmä on nelirivinen, mutta on vaikea sanoa, onko neljäs rivi (sisin rivi, kuvassa ylin) apurivi vai päärivi. Esitellystä syntytavastaan johtuen vastaus on puoliksi sekä että: sisimpään riviin on lisätty suunnitteluvaiheessa d-, g- ja a-äänet. C- ja f-äänet on lisätty sisäriviin loppuvaiheessa täyttämään muutoin vajaaksi jäävä rivi. Ehkä järjestelmä tulisi tulkita yhtenä rivinä esikuvansa mukaan.

Kromaattista asteikkoa soitettaessa Kravtsov-järjestelmä tuntuu b-järjestelmältä. C-järjestelmälle ominaista sormitusta, kokeiluista huolimatta, en saanut kovinkaan nopeasti muodostettua, mutta tulokseksi sain lopulta (c-äänestä c-ääneen sisäriviä käyttäen alhaalta ylöspäin mentäessä) seuraavan: 2-3-1-2-1-2-3-1-2-1-2-1-2. Ulkorivit puolestaan luonnistuvat täydellisesti piano- ja kromaattisen sormituksen sekoituksena. Kromaattista asteikkoa soitettaessa uloimmilta kolmelta riviltä luontevin sormitus perustuu sormiin 2–4 eli poikkeavasti suomalaiseen tapaan soittaa sormin 1–3. Seuraavan sormituksen totesin luontevaksi ja loogiseksi (sormi / rivi): 4-2-3-2-3-4-2-3-2-3-2-3-4.

Sointujen osalta järjestelmän näyttäisi loogiselta kehittäjän antamien esimerkkien pohjalta. Vähennetyt septimisoinnut puolestaan eivät ole yhtä helppoja kuin kromaattisessa järjestelmässä, jossa sormitus on 1–5 yhdellä rivillä poikkeuksetta. Soinnuissa käden ja sormien asennot tuntuvat äkkiseltään arvioituna melko loogisilta. Pianoklaviatuurin syvempi tunteminen olisi järjestelmän loogisuuden ymmärtämiseksi hyvä tässä tilanteessa.

Pääsin tutustumaan Kravtsov-järjestelmään keksijän avustuksella. Kiitän Hra. Kravtsovia valokuvista, järjestelmää käsittelevästä kirjasta sekä ystävällisestä avusta.

Äänialat

Täysmittaisissa näppäinharmonikassa on suurempi ääniala kuin vastaavan kokoisessa pianoharmonikassa johtuen pianoharmonikkojen koskettimien suuruudesta. Konserttiharmonikoissa näppäimet saattavat olla jopa hieman pienemmät kuin standardibassoharmonikoissa. Tällä tavalla on mahdollistettu suurempi ääniala soittimeen. Pianoharmonikoissa ääniala on yleisesti ottaen f–a³, mutta monissa malleissa päästään suurempaan äänialaan kuten e–c³. Näppäinharmonikoissa ääniala voi olla yli oktaavin pianoharmonikkaa isompi. Nykyaikaisen näppäinkonserttiharmonikan ääniala on yleisesti ottaen F–gis4, mutta äänikertoja vaihtelemalla voidaan päästä jopa oktaavia suurempaan äänialaan F–cis5.

Lastenharmonikat

Lasten harmonikat ovat rakenteiltaan aikuisten harmonikkoja kevyempiä, jotta soittaminen olisi mahdollista ja miellyttävää lapsille. Äänikertoja on diskanttipuolella usein vain kaksi tai jopa yksi, ja ääniala on huomattavasti suppeampi kuin täysmittaisissa harmonikoissa. Soittimesta riippuen bassossa saattaa olla melodiabassojärjestelmä standardibassojärjestelmän tilalla tai rinnalla. Diskanttinäppäinrivejä on pienimmissä soittimissa kolme viiden sijasta, tällöin käytössä ovat vain päärivit. Soiton kehityksen kannalta on suotavaa, että kolmerivisestä tai neljärivisestä harmonikasta siirrytään viisiriviseen malliin oikeaan aikaan.

Soittoharrastuksen aloitusvaiheessa on otettava huomioon enemmän oikean soittoasennon oppiminen ja oikeankokoinen soitin kuin soiton oppimisen nopeus ja näppäimistön koko. On kiinnitettävä runsaasti huomiota opettajan kanssa oikean soittimen löytämiseksi lapselle.