Äänikerrat

Harmonikassa on rekistereitä eli erilaisia äänikertayhdistelmiä, joita käytetään erilaisten äänensävyjen, soundien, luomiseen harmonikassa. Äänikertayhdistelmiä oikein käyttämällä soitantaan saadaan esiin lukuisia lisävivahteita – Säkkijärven polkka tai Väärä vitonen eivät kuulosta oikeilta niin kutsutulla piccoloäänellä.

Äänikertojen äänensävyihin liittyy suurelta osin myös soittimeen tehtävä viritys, vaikka äänensävyn muodostukseen vaikuttavat kaikki mahdolliset osatekijät soittimessa. Musette-äänikerta ei ole kunnon musette-äänikerta ilman kolmea 8′-pintaäänikertaa, jotka on viritetty keskenään musetten vaatimalla tavalla. Klassisessa musiikissa puolestaan äänikerroissa ei käytetä huojuvia äänikertoja.

Äänikertoja hallitaan rekisterikoneistolla. Harmonikan basso- ja diskanttipuolella on omanlaisensa rekisterikoneisto vaikkakin toimintaidea on kummassakin koneistossa samanlainen. Rekisterikoneiston lisäksi soundia voidaan hallita maskirakenteilla. Esimerkiksi basso- ja diskanttimaskiin on saatettu rakentaa sordino, jolla äänen kulkua soittimesta säädetään avaamalla ja sulkemalla maskissa olevia aukkoja. Aukoton tai vähäaukkoinen maski antaa tumman, hieman tunkkaisen äänensävyn, kun puolestaan avoin maski pitää äänien värin kirkkaana.

Äänikerrat ovat pääsääntöisesti aseteltu diskantissa kuin bassossakin näppäimistön välittömään läheisyyteen palkeen puolelle. Kaikissa soittimissa ei edes ole rekisterikoneistoa tai rekisterikoneisto on rakenteeltaan sellainen, ettei kaikkia äänikertoja voida valita yksittäisinä äänikertoina käyttöön.

Vaihtajatyypit ja äänikertojen historiaa

Nykypäivän yleisin paikka rekisterinäppäimille on näppäimistön välittömässä läheisyydessä palkeen puolella (ks. yllä oleva kuva). Näppäimien sijainti on vakiintunut tähän kohtaan 1950-luvun alussa. Oy Harmonikan malleista rekisterikoneiston sijainti vaihtui kuningasmallin aikana vuoden 1953 tienoilla.

Vaihtajanäppäimille on monta nimitystä, kuten rekisterivaihtajat tai koplarit. Koplari tarkoittaa alun alkaen kahvan takana olevaa rekisterikoneiston hallintovipua, jota kopeloidaan peukalolla. Tällainen koplarivivusto on hyvin tyypillinen 1930-luvun soittimissa sekä ranskalaistyyppisissä haitareissa, joskin mekaniikat ovat rakenteeltaan hyvin erilaiset. Viereisessä kuvasarjassa on esitelty erilaisia äänikertavaihtajia.

Alun alkaen äänikertoja ei voinut vaihtaa, vaan harmonikassa soi aina sama äänikerta tai äänikerrat. Bassopuolella äänikerrat yleistyivät vasta diskantin äänikertojan jälkeen, eikä tuolloinkaan bassoihin tullut täydellistä seitsemän rekisterin koneistoa, vaan rekisterinäppäimiä oli aluksi vain muutama. Rekisterikoneisto on kehittynyt usean vuosikymmenen aikana, joten nykyään harmonikoille tyypillistä täydellistä 14–15 rekisterinäppäimen skaalaa diskanttiin ei alussa ollut saatavana. Usein rekisterinäppäimiä oli 1940–1950-lukujen taitteen tienoilla neljästä kuuteen, harvoin kymmenen.

Erilaisia rekisterikytkimiä.

Ylimmässä kuvassa on tyypillinen 1930-luvun harmonikan kahvan taakse sijoittuva peukalokoplari, jolla hallitaan vain yhtä äänikertaa siirtämällä koplarivipua ylös ja alas. Tällaiset soittimet ovat yleensä neljä-äänikertaisia, eikä soittimen kolmeen muuhun äänikertaan ole liitetty rekisterikoneistoa. Äänikerrat ovat tällaisissa soittimissa pääsääntöisesti kolme 8′-äänikertaa sekä yksi 16′-äänikerta. 4′-äänikerta, eli niin kutsuttu piccolo-äänikerta ei vielä 1930-luvulla oltu otettu käyttöön.

Osassa soittimista on niin kutsuttu master-vaihtaja diskantin kahvan ulkosyrjässä ranteen kohdalla. Tätä näppäintä painamalla kaikki äänikerrat tulevat valituksi, mutta systeemin voi sekoittaa 1920–1930-luvun harmonikkoihin, jossa vastaavanlaisella pitkällä kytkinlistalla hallitaan yhtä äänikertaa yllä mainitun peukalokoplarin tapaan. Toiseksi ylimmässä kuvassa on tällainen yhteen äänikertaan sidottu rekisterivaihtaja. Mikäli kyseessä olisi master-vaihtaja, soittimessa tulisi olla tämän kytkimen lisäksi rekisterikoneisto maskin päällä.

1940-luvun aikana äänikertayhdistelmien määrä alkoi kasvaa. Suurimpana syynä tähän oli metallien käytön yleistyminen, mikä puolestaan teki rekisterikoneistojen tekemisen aikaisempaa helpommaksi. 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa alkoi 4′-äänikerta yleistyä rekisterikoneiston kasvun myötä, mikä puolestaan antoi entistä enemmän äänikertavaihtoehtoja käyttöön. Myös soittimien paino alkoi nousta.

Kuvakollaasin kolmannessa kuvassa on 1940-luvun ja 1950-luvun alun haitareille tyypillisiä kytkinnäppäimiä diskantin kahvan ulkosyrjässä, joita on soittimissa 2–6 kappaletta, joskus jopa 11. Mitä enemmän rekisterinäppäimiä oli, sitä uudemmasta ja paremmasta soittimesta oli kyse.

Rekisterikoneiston ja äänikertojen monipuolistuessa vanhoissa 1930-luvun ja 1940-luvun soittimissa tyypillinen neljän äänikerran 8’+8’+8’+16′ -yhdistelmä vaihtui 4’+8’+8’+16′ -yhdistelmäksi, joka on nykyään yleisin käytössä oleva neljä-äänikertaisen soittimen äänikertayhdistelmä. Uuden äänikertakokonaisuuden myötä ”vanhan ajan viritys” alkoi jäädä historiaan – tähän viritykseen ei kuulu 4′-äänikertaa. Musette-viritykseen vakiintui kuitenkin kolmen 8′-äänikerran käyttö.

4′-äänikerran myötä niin kutsuttu tangoäänikerta tuli mahdolliseksi. Tangoäänessä käytetyt äänikerrat viritetään suoriksi toisiinsa nähden, joten huojuviksi äänikerroiksi voitiin enää käytännössä virittää 8′-äänikerrat. Haitareihin asennettiin myös jälkikäteen enemmän rekistereitä ja 4′-äänikertoja.

Kuvasarjan viimeisessä kuvassa on ranskalaistyyppiselle harmonikalle tyypillinen peukalokoplaristo, jonka avulla kaikki äänikerrat ovat hallittavissa. Rekisterikoneisto sijoittuu tällöin näppäinkoneiston taakse, joten kaikki läppärivit ovat toisiinsa nähden tasa-arvoisia äänen leviämisen ja äänen värin muodostuksesta puhuttaessa. Koneistolla pystytään vaihtamaan äänikertoja samaan tapaan kuin normaaleilla painettavilla rekisterinäppäimillä – jokainen vipu on mekaanisesti ohjelmoitu.

Leukavaihtajat konserttiharmonikassa.

Viimeinen rekisterikytkintyyppi on leukavaihtajat, joiden historia ulottuu käytännössä niin pitkälle kuin haitareissa ylipäätään on ollut äänikertoja. Pienissä diatonisissa 1800-luvun puolen välin tienoilla rakennetuissa haitareissa rekisterivaihtajat olivat hallittavissa rungon päälle tulevien nostovipujen avulla. 1920–1930-luvulla harmonikkoihin saatettiin tehdä lusikkaleukavaihtaja, jolla hallittiin yhtä äänikertaa. Tällainen leukavaihtaja toimii samalla tavalla kuin lusikkabassonäppäin. Tämä rakennustapa ei kuitenkaan ole ollut niin yleinen kuin kahvan taakse tuleva rekisterikoneisto. Leukavaihtajien rakentaminen painui sota-aikana käytännössä katsoen unohduksiin, kun leukavaihtajia ei rakennettu. Vasta äänikertayhdistelmien monipuolistumisen myötä leukanäppäimet tulivat taas käyttöön. Aluksi leukanäppäimiä oli vain konserttisoittimissa, mutta nykyään pienissäkin harmonikoissa voi olla muutama leukarekisterinäppäin.

Leukanäppäimet on aseteltu diskanttikahvan yläosaan ja näppäimien määrä vaihtelee 2–8 kappaleessa. Suurimmaksi osaksi leukanäppäimet ovat rekisterinäppäimiin kytketty lisäke, mutta soittimen diskanttirekisterikoneisto voi toimia pelkästään leukarekistereiden avulla. Piginillä on myös mallistossaan haitarimalli, jonka leukanäppäimiä voi ohjelmoida avaamaan erilaisia äänikertayhdistelmiä. Leukanäppäin ohjelmoidaan näppäintä kiertämällä eri asentoihin, joten yhdestä näppäimestä saadaan kytkettyä käyttöön 1–4 eri äänikertayhdistelmää.

Mekaniikka

Diskantin näkyvissä oleva rekisterikoneisto.

Koplarinäppäintä painamalla vipukoneisto siirtää välipohjassa olevia rekisterilistoja. Koneisto avaa ja sulkee ilmakanavia, eli se ottaa käyttöön tai sulkee äänikertoja käytöstä. Rekisterikoneisto itsessään jakautuu kolmeen pääosaan: rekisterinäppäimiin sekä sen yhteydessä oleviin mekaanisesti ohjelmoitaviin vaihtajalistoihin, läpivientiin eli kääntäjälaatikkoon sekä välipohjassa oleviin rekisterilistoihin. Oheisesta kuvasta näkee hyvin yleisen italialaisen tavan rakentaa rekisterikoneisto. Soitin on neljä-äänikertainen piano-cassotto -soitin, joten siinä on neljä ohjelmoitavaa vaihtajalistaa. Kuvan oikeassa laidassa näkyy vaihtajalistojen kytkennät kääntäjälaatikkoon, joka puolestaan siirtää mekaanisen liikkeen rekisterilistoihin. Yhtä äänikertaa kohden on yksi läpivienti, mutta jokaista äänikertaa kohden on 2–3 rekisterilistaa välipohjassa riippuen läppärivien määrästä.

Weltmeisterin koneistoa.

Leukanäppäimet kytkeytyvät rekisterinäppäimien alla olevaan koneistoon, joka tällaisessa tapauksessa vastaa pitkälti yllä olevan kuvan tilannetta. Vaihtajalistakoneisto on näppäimistön takana siinä tapauksessa, jos käytössä on peukalokoplarit (ranskalaismalliset haitarit). Läpivientien sijainti on saksalaisissa harmonikoissa yleisesti ottaen välipohjan keskellä ja italialaisissa soittimissa läpivienti sijaitsee välipohjan yläosassa, mutta se voi olla myös välipohjan alaosassa. Läpiviennin ollessa välipohjan alaosassa koneistoon on todennäköisesti kytketty leukanäppäimiä.

Mitä enemmän soittimessa on äänikertoja, sitä enemmän on mahdollista ohjelmoida erilaisia äänikertayhdistelmiä eli rekistereitä. Rekisterilistat ovat kielipenkkien suuntaisia, ja kun läppä on ylhäällä voi rekisterinäppäimiä painamalla katsoa, miten koneisto avaa ja sulkee ilma-aukkoja. Ohessa kuva, jossa on kolmiäänikertainen Weltmeister, jossa on valittuna yksi äänikerta. Saksalaisissa malleissa rekisterilistat ovat hyvin usein muovia, mutta listoissa käytetään myös terästä.

Bassopuolella rekisterit toimivat samalla periaatteella kuin diskantissa. Mekaniikan paljouden sekä basso-osan rakenteen takia bassopuolella ohjelmoidut vaihtajalistat on asetettu kielipenkkien viereen soittimen sisäpuolelle. Vaihtajalistojen kärjestä ulottuvat rekisterivarret rekisterilistoihin. Rakenteesta johtuen bassossa ilmakanavien koko vaihtelee kielen koon mukaan – mitä matalampi ääni, sitä isompi ilma-aukko vaaditaan. Myös rekisterilistojen koot vaihtelevat äänikerran ilmakanavan aukon perusteella. Ilmakanavien reikien koko vaihtelee myös uudempien soittimien diskanttissa.

Yleistä diskantin äänikerroista

Yksi kielipenkki vastaa periaatteessa yhtä äänikertaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun kielipenkkejä on kaksi, mahdollisia rekisterivaihtoehtoja on käytössä kolme. Vaihtoehdot tällaisessa harmonikassa ovat seuraavat: kummatkin kielipenkit ovat käytössä (kaksiäänisyys) ja kummatkin kielipenkit ovat erikseen käytössä. Kielipenkkien määrän kasvaessa vaihtoehtoja äänikertoihin tulee huomattavasti lisää: neljä-äänikertaisessa cassotto-harmonikassa äänikertavaihtoehtoja on jo 15. Kaikissa neliäänikertaisissa malleissa ei kuitenkaan ole kaikkia äänikertoja valittavissa, vaan käytössä saattaa olla esimerkiksi kymmenkunta äänikertojen yhdistelmää. Yleisin määrä lienee 14 koplaria. Vaikka äänikertojen merkinnät ovat samoja valmistajista riippumatta, eri merkkien välillä soinneissa on runsaastikin eroja.

On mahdollista, että yhdessä kielipenkissä on vain yhden äänikerran äänet, mutta käytännössä aina viisirivisissä soittimissa yhdessä kielipenkissä on kahden äänikerran ääniä. Syynä tälle on kielipenkkien sijoittuminen läppien alle. Niin ikään kielipenkkien määrä riippuu siitä, ovatko diskantin läpät kahdessa vai kolmessa rivissä soittimessa. Läppien ollessa kolmessa rivissä kielipenkkejä on neliäänikertaisessa soittimessa kuusi neljän sijasta ja ääniskaalaa on mahdollista rakentaa vielä suuremmaksi.

Laskennalliset maksimit saavutettavista äänikerroista ovat seuraavat:

  • 1 äänikerta – 1 rekisteri
  • 2 äänikertaa – 3 rekisteriä
  • 3 äänikertaa – 7 rekisteriä
  • 4 äänikertaa – 15 rekisteriä
  • 5 äänikertaa – 31 rekisteriä
  • 6 äänikertaa – 63 rekisteriä

Yksi-, kaksi- ja kolmiäänikertaisissa soittimissa on yleensä käytössä kaikki teoreettisesti mahdolliset äänikerrat. Neliäänikertaisissa soittimissa koplareita on useimmiten 10–15. Harvemmat edes käyttävät näitä kaikkia. Viisiäänikertaisissa soittimissa niin ikään pidättäydytään neliäänikertaisen vaihtoehtoluvuissa, mutta ei ole poikkeus sekään, että soittimissa on vain muutama äänikertavaihtoehto. Kuusiäänikertaista soitinta tuskin näkee vaan kielipenkkejä ollessa kuusi läppärivit ovat todennäköisesti kolmessa rivissä kahden sijaan. Soitin on tällöin neljä-äänikertainen.

Joskus saattaa nähdä soittimen, jossa näyttäisi olevan yli kaksikymmentä koplaria maskista törröttämässä, mutta tällöin kannattaa katsoa koplareiden merkintöjä hieman tarkemmin. Suurella todennäköisyydellä koplarinäppäimiä on laitettu tuplat maskiin vaikka äänikertavaihtoehtoja ei ole esimerkiksi 14 enempää.

Diskanttin äänikertamerkinnät

Harmonikan äänikertojen nimikkeet tulevat uruista, joissa äänikerrat ilmoitetaan jaloissa. Merkinnän perustana on äänikerta, joka kuullaan soitettuna samalta äänenkorkeudelta kuin mihin se on nuotistossa kirjoitettu. Mittailmaisu kahdeksanjalkainen tulee kyseisen äänikerran pisimmän pillin (todella suuren oktaavin c = n. 65 Hz) suurinpiirteisestä pituudesta jaloissa ilmoitettuna. Kahdeksan jalkaa on noin 2,4 metriä. Uruissa käytössä olevat perusäänikerrat ovat jaloissa ilmoitettuna: 64′, 32′, 16′, 8′, 4′, 2′, 1′, ja 1/2′. Todellinen 64-jalkainen äänikerta on erittäin harvinainen ja yleensä tätä äänikertaa imitoidaan erilaisilla pilleillä ja niiden yhdistelmillä.

Jalkamerkinnät ovat siis suhdelukuja toisiinsa nähden ja ne kertovat miltä korkeudelta äänet soivat. 8′-äänikerta soi kuten kirjoitettu, 4′-äänikerta soi edellä mainittua oktaavin korkeammalta ja 16′-äänikerta soi 8′-äänikertaa oktaavia matalammalta. Harmonikassa on diskantissa 4-, 8- ja 16-jalkaisia äänikertoja, eli puhekielessä korkea, keski- ja matala äänikerta. Melodiabassomerkinnöissä ilmoitetaan yleensä 8’+16′ -äänikertavaihtoehdot. Kolmiäänikertaisissa melodiabassoissa bassopuolella on 4’+8’+16′ -äänikertavaihtoehdot.

Äänikertamerkinnät yksittäisillä äänikerroilla.

Käytetyt merkinnät soittimissa ja nuoteissa eivät ole sovittuja standardeja, vaan merkintöjen sisälle mahtuu monenlaisia käytäntöjä sekä virityksiä. Esitetyt mallit a–o perustuvat yleisesti käytössä olevaan tapaan ja merkinnät perustuvat neliäänikertaiseen harmonikkaan, mutta ovat sovellettavissa kaikkiin harmonikkamalleihin.

Äänikerroilla on monia nimiä. Oheiset merkinnät voisi nimetä esimerkiksi klarinetiksi (a), fagotiksi (b), piccoloksi (c) ja huiluksi (d). Nimitykset ovat arkikielessä ihan hyviä apuvälineitä, sillä ne helpottavat kommunikointia. Nimet eivät kuitenkaan kerro paljoa soivista äänikerroista.

Kohdassa a on merkitty 8′-äänikerran a1-ääni, joka on virityksen lähtökohta, a = 440–442 hertsiä. Ääni soi sillä korkeudella kuin se on kirjoitettu. Vastaavasti myös kohdassa d soi 8-jalkainen ääni. Perinteisessä valssi- tai viuluäänikerrassa soivat juuri nämä kaksi 8′-äänikertaa yhdessä. D-kohdan äänikerta viritetään yleensä hieman a-kohdan 8′-äänikerran yläpuolelle, jolloin saadaan aikaan äänien huojuntaa.

B-kohdan äänikerta on puolestaan 16-jalkainen. Tämä soi oktaavin alempaa kuin on nuotteihin kirjoitettu. Tämä äänikerta on yleensä neljä-äänikertaisien cassotto-mallien kuilussa. C-kohdan äänikerta on 4-jalkainen ja soi kirjoitettua nuottia oktaavin korkeammalta (mallissa a2).

Kaksiäänikertaiset rekisterimerkinnät.

Mallit e–j ovat kaikki kaksiäänikertaisia yhdistelmävaihtoehtoja. Tanssimusiikissa eniten käytettyjä äänikertoja näistä vaihtoehdoista lienevät tango-äänikerta i ja valssiäänikerta j. Klassisessa musiikissa puolestaan käytetään usein kuivempia, huojumattomia, äänikertoja kuten e ja h. Mikäli soittimen huojunta on viritetty suureksi, alkaa rekisterivaihtoehdot f, g ja j kuulostaa aivan omanlaisiltaan verrattuna siihen, että huojunta olisi pientä.

Muista soittimista mainittakoon englantilainen concertina, jossa soi yleensä yksi 8-jalkainen äänikerta. Bandoneon on kaksiäänikertainen soitin: äänikerrat ovat 4′ ja 8′ (e). Myös kolmiäänikertaisia bandoneoneja on olemassa. Concertinoja on niin ikään eri kokoisia, ja kielien koko vaihtelee, mutta ne ovat yksiäänikertaisia.

Kolmiäänikertaiset rekisterimerkinnät.

K–n-vaihtoehdot ovat kolmiäänikertaisia rekistereitä. Perinteinen musette-äänikerta koostuu kolmesta 8′-äänikerrasta, mutta esimerkiksi Saksassa k-mallin yhdistelmää on kutsuttu musetteksi. Korkean äänen lisäys valssiääneen muuttaa äänenväriä hyvin paljon. Musette-äänikerrassa yksi 8′-äänikerta on viritetty suoraksi, jonka ylä- ja alapuolelle viritetään yksi 8′-äänikerta. Mikäli soitin on viisiäänikertainen, saadaan soittimesta samanaikaisesti ulos kolmen 8′-, yhden 4′-, ja yhden 16′-äänikerran yhdistelmä. Tämä äänikerta on erittäin omaleimainen soundiltaan musette-äänikerran ohella, eikä tästä soundista voi erehtyä.

Mallin m kohdalla äänikerta on kolmiäänikertaisen soittimen master-äänikerta. 8-jalkaisen merkkipallon sijainti saattaa vaihdella soittimesta ja virityksestä riippuen. Kaikki merkkipisteet ovat voitu myös laittaa päällekkäin.

Master-merkintä.

Viimeisenä äänikerroissa on master-äänikerta, eli kaikki neljä ääntä soivat yhtaikaisesti (kuva o). Viisiäänikertaisessa mallissa keskellä olisi vielä yksi merkkipallo lisää. Virityksen epätarkkuudet kuuluvat parhaimmin yksi- ja kaksiäänikerroissa, ja tarkkuutta viritystyössä tarvitaankin. Jos soitamme master-äänikerralla viisi eri ääntä (esim c-dis-fis-a-c1), soi soittimessa yhteensä 20 kieltä / palkeen suunta. Viisiäänikertaisessa soittimessa tämä tarkottaisi 25 soivaa kieltä – ja kaikkien pitäisi olla keskenään vireessä.

Standardisoinnin problematiikkaa

Rekisterimerkintöjen valtameri on mielettömän laaja johtuen useista eri valmistajista, jotka ovat toimineet useissa eri maissa useina eri aikakausina ja kukin valmistaja on tehnyt omanlaisiaan merkintöjä. Käytäntöjä on vakiintunut, mutta vaihtelua riittää yhä. Osakseen merkintätapojen erilaisuuteen liittyy myös yritysmaailmassa markkinoilta erottumisen toive: hieman erilainen rekisterimerkintätapa erottuu muista. Tämän vuoksi diskanttipuolella on muun muassa pyöreitä, neliönmuotoisia ja vinoneliöitä merkkejä pallomerkintöineen tai rekisterinäppäimessä on vain kaksi viivaa ja pallomerkinnät.

Harmonikan kehitys on ollut räjähdysmäinen, joka lienee yksi niistä syistä harmonikkamallien käytänteiden erilaisuuteen sekä standardisoinnin puuttumiseen. Rekistereistä puhuttaessa nykyaikaiset rekisterimerkinnät olisivat voineet alkaa vakiintua vasta 1950-luvulta lähtien, jolloin cassotto-kuilu sekä converto-soittimet alkoivat yleistyä. 1980-luvun lopulta alkaen, tai oikeastaan 1990-luvun alun laman jälkeen, eurooppalainen harmonikkateollisuus on vakiintunut tiettyihin valmistus- ja valmistajamääriin pariksi kymmeneksi vuodeksi, joten tällä hetkellä standardisoiminen olisi jopa mahdollista. Muutama tehdas on lopettanut toimintansa 2010-luvun finanssikriisin aikana. 1950-luvun huippuvuosina standardisointi olisi ollut mahdotonta, koska valmistajia oli yksinkertaisesti niin paljon ja menekki oli suurta. Uutena elementtinä harmonikkakentälle 1900-luvun lopussa tuli kiinalaisten soittimien massavalmistus. Kiinassa tehtaita on vähän, mutta tuotantotehokkuus – laadusta tinkien – on sitäkin suurempi.

Esitän seuraavassa oman näkemykseni kromaattisien harmonikkojen diskanttirekisterijärjestelmän merkintöjen standardiksi. En tuo esille mitään uutta, vaan kaikki esittämäni piirustuksen elementit löytyvät jo käytännöstä, joskaan ei läheskään kaikilta valmistajilta.

Viisiäänikertaisen harmonikan master-merkintä.

Ympyrämerkintä, jonka sisällä on kaksi poikittaista viivaa muodostavat harmonikoissa esitetyt 4-, 8- ja 16-jalkaisten äänikertojen välit ylhäältä alas lueteltuna. Tämä on hyvä, koska nämä elementit ovat käytännössä kaikilla valmistajilla. Diskantin rekisterimerkinnöistä neliömuodot on syytä unohtaa käytännönkin tasolla, koska neliömerkintöjä käytetään laajasti Stradella-bassomerkinnöissä, vaikka bassomerkinnöissäkin on vaihtelevia käytänteitä.

Pistemerkinnän mustat pallot esittävät soittimessa käytössä olevia äänikertoja, aivan kuten nykyäänkin. Musta pallo tarkoittaa pintaäänikertaa ja ympyrämerkintä cassotto-äänikertaa. Yleensä 4-äänikertaisessa soittimessa yksi 8- ja yksi 16-jalkainen äänikerta on cassottossa, joten siksi merkinnät ovat mallissa p näillä kohdilla. Soittimien äänikerrat vaihtelevat suuresti, joten tärkeää on erotella cassotto-äänikerrat pintaäänikerroista. Mielestäni pallo- ja ympyrämerkinnät olisi syytä ottaa käyttöön.

Kuvan kolme päällekkäistä palloa muodostavat virityksellisesti kolme äänikertaa, jotka viritetään keskenään yleensä huojumattomiksi. Keskimmäinen pallo, eli huojumaton 8-jalkainen äänikerta, on virityksen perusta. Tämän keskilinjan oikealle puolelle tulevat pallot (äänikerrat) viritetään huojumaan suoran äänikerran yläpuolelle, kun puolestaan keskilinjan vasemmalle puolelle tulevat pallot viritetään suoran äänikerran alapuolelle. Nuottiviivastolla olevat merkinnät on johdettu ympyräkuviosta asian selkiyttämiseksi.

Basso

Bassopuolella rekisterinäppäimet ovat palkeen ja sormion välissä, mutta myös ilmanäppäimen kohdalla voi olla rekisterikoneistoon liittyvä näppäin tai vipu, joilla saadaan oktaavikerrannaisia käyttöön tai pois käytöstä. Converttoreissa melodiabasson kytkentämekanismin pitkänomainen kytkinlista on normaalien bassoäänikertanäppäimien ja näppäimistön välissä. Bassopuolella rekisterivaihtoehtoja on vähemmän kuin diskanttipuolella – usein rekisterivaihtoehtoja on kahdesta viiteen, mutta seitsemän on yhtälailla mahdollinen. Basson rakenne ja tehtävä yleisesti ottaen ei edellytä yhtä monta rekisteriä kuin diskantissa, ja basson äänikerrat viritetäänkin normaalisti keskenään huojumattomiksi, mikä vähentää basson äänikertayhdistelmien erilaisuutta.

Soitinta kokeiltaessa kannattaa kokeilla ohuita äänikertoja diskantissa ja bassossa yhtaikaisesti ja kuunnella näiden tasapainoa erilaisilla äänenvoimakkuuksilla. Joissain soittimissa basso lyö diskantin läpi hyvin helposti. Myös perussoitannassa basso saattaa puskea äänellään diskantin yli.

Merkinnät Stradella-bassossa

Viisiäänikertaisen Stradella-basson rekisterimerkinnät.

Stradella-bassossa yleisin äänikertojen määrä on viisi. Silti kielipenkkejä ei ole kuin kolme sillä kunkin äänikerran äänet (suuri septimi) mahtuvat yhdelle kielipenkin sivulle. Korkein äänikerta on omassa kielipenkissään. Pienissä harmonikoissa on vähemmän äänikertoja. Lasten harmonikoissa on suurimmat kielet ja koneiston laajuutta on karsittu painon takia. Matalien äänien puuttuessa lasten harmonikkojen bassot kuulostavat varsin kevyiltä ja huuliharppumaisilta.

Oheisessa kuviossa on viisiäänikertaisen Stradella-bassokoneiston rekisterivaihtoehtoja. Äänikertamerkki jakautuu kahteen osaan puolesta välistä: kuvion alaosa muodostuu perusbassoäänikerroista ja ylempi kuvion osa muodostuu sointubassoäänikerroista. Perusbassoa painettaessa avautuu ko. äänen perusbassoläppä sekä sointuläppä ja sointubassoa painettaessa avautuu kolmesta neljään sointubasson läppää. S-vaihtoehto, tai soittimen master-äänikerta, on useimmiten merkitty rekisterinäppäimiin muiden vaihtoehtojen jäädessä merkitsemättä. Jokainen joutuu kokeilemaan missä järjestyksessä rekisterinäppäimet ovat. Joissakin soitinmerkeissä saattaa olla merkityt rekisterinäppäimet.

Äänikertakuvaa luetaan samalla tavalla kuin yllä puolella olevia diskantin äänikertamerkintöjä. Täysikokoisessa viisiäänikertaisessa bassossa äänikerrat ovat siis 4′, 8′, 16′ ja 32′. Kuviossa on yleisimpiä rekisterivaihtoehtoja, mutta soittimessasi saattaa olla muita yhdistelmiä. Stradella-basson rekisterimerkinnät on merkattu joko mallin mukaisesti ympyrän sisään tai neliöön.

Merkinnät melodiabassossa

Melodiabassomerkinnät.

Melodiabassoa käytettäessä rekisterinäppäimiä voidaan käyttää kuten Stradella-järjestelmässä. Melodiabasson rekisterimerkintätavoissa on kuitenkin eroja. Yksi tapa ilmoittaa rekisterimerkinnät on esitetty viereisessä kuvassa. Ympyrämerkintä on vanhentunut tapa ilmaista melodiabasson rekisterimerkinnät. Kuvan esimerkissä vaihtoehtoina ovat yksiäänikertavaihtoehdot ja niiden yhdistelmä. Äänikertayhdistelmät voivat olla muodostettu 8’+8′-äänikerroista tai 4’+8′-äänikerroista.

Melodiabassorekisteri äänikertayhdistelmällä 2’+4’+8′.

Nykyään isoissa konserttiharmonikoissa on kolme äänikertaa bassoissa ja tämän vuoksi merkinnät tehdään eri tavalla kuin ennen. Yleisesti käytössä oleva merkitsemistapa on kahdella vaakaviivalla kolmeen osaan jaettu kolmio. Kolmion yläosassa oleva merkkiympyrä kuvaa 2′-äänikertaa, keskimmäinen 4′- ja alin 8′-äänikertaa. Veli Kujalan Sibelius-Akatemian musiikin tohtorin tutkinnossa (2010) Kujala toteaa, että 2’+4’+8′-merkitsemistavan lisäksi käytössä on myös 4’+8’+16′-merkitsemistapa. Tämä johtuu siitä, että melodiabassoharmonikka on uusi keksintö, eikä sen merkinnät ole vielä täydellisesti vakiintuneita käyttöön. Kysymys on siitä, ajatellaanko melodiabassosormion matalin äänikerta aina transponoivaksi (16′) vai normaalisävelkorkeudessa soivaksi (8′).

Harmonikkanotaatiossa käytetään uudessa musiikissa ns. exact pitch notation –standardia. Tämä tarkoittaa sitä, että säveltäjä kirjoittaa haluamansa säveltason ja rekisteröinnistä riippuen harmonikansoittaja soittaa siltä korkeudelta, että alin päällä oleva äänikerta soi kirjoitetusta säveltasosta. Esimerkiksi tilanteessa, jossa nuotissa on kirjoitettu sävel c¹ ja rekisterinä käytetään kombinaatiota 16’ + 8’, tulee harmonikansoittajan painaa c²-näppäintä. Kujala pitää melodiabassojen rekisterissä 16′-merkintää huonona, sillä osassa soittimissa on kaksi vierekkäistä äänikertaa, jolloin olisi järjetöntä ajatella ääniä jatkuvasti olevan transponoivia.

Melodiabassorekisteri yhdistelmällä 2’+8’+8′.

Melodiabassojen äänikertayhdistelmät ovat 8’+8′; 8’+8’+2′; 8’+4′ ja 8’+4’+2′. Edellä mainituista äänikertayhdistelmistä venäläiset suosivat 8’+8′ yhdistelmää. Suomessa on yleistymässä 8’+4’+2′ yhdistelmä.

Melodiabassoharmonikan bassonäppäimistön kaksi sisintä riviä toimivat standardibasson tapaan, vaikka melodiabassokoneiston on kytketty päälle. Koplareilla perusbassoihin saa erilaisia soundeja samaan tapaan kuin sointukoneiston käytössä ollessa. Konserttisoittimissa saadaan melodiabassopuolelle myös ylimääräinen oktaavikerrannainen käyttöön erillisellä ilmanäppäimen vieressä olevalla vivulla.

Lähteet

  • Konserttiharmonikan soinnilliset ja soittotekniset ominaisuudet, Veli Kujala (2010)
  • Transkriptioita harmonikalle romantiikan ajan urku- ja pianoteoksista, Pasi Raukola (2017)