Kiršnikin pianourku

Franz Kiršnik

Franz Kiršnik (myös Kirschnik, Kirsnik ja Kirsnick. Birgit Kjellströmin mukaan Nikolai Kiršnik) syntyi Tšekissä, Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa vuonna 1741 ja hän kuoli vuonna 1802. Kiršnik asui ainakin Pietarissa sekä Kööpenhaminassa, ja hänet tunnetaan aikansa yhtenä parhaimpana ja arvostetuimpana urkujenrakentajana Venäjän alueella. Kiršnik oli soitinrakentajamestari, joka teki ensimmäiset eurooppalaiset vapaalehdykkäsoittimet. Samalla hän on historiallisesti eräänlainen ketjun lenkki, avainhenkilö, joka yhdistää tärkeitä harmonikan syntyhistorian alkuaikoina vaikuttaneita henkilöitä.

Kiršnikistä on erittäin vähän tietoa saatavana ja eri lähteiden välillä on huomattavia epätarkkuuksia. Täyttä varmuutta hänen elämänvaiheistaan ei ole.

Faktaa vai fiktiota?

Kiršnikin sanotaan rakentaneen niin kutsutun pianourun Kööpenhaminassa ilmeisesti Kratzensteinin puhekoneen rakennuksen aikoihin. Puhekone on julkaistu 1780 Pietarissa. Pianourku on pienehkö pöytäkosketinsoitin, jonka koskettimia painettiin oikealla kädellä vasemman käden pumpatessa paljetta. Soitin on tavallaan nykymuotoisen kannettavan urkuharmonin edeltäjä ja se on tullut tunnetuksi Kiršnikin harmonicana, eli Kiršnikin pianourkuna. Venäläisen harmonikan historian asiantuntijan Alfred Mirekin mukaan Kiršnik kehitti pianourkusoittimeen nykyaikaisen vapalehdykkämallin: Kiršnikin uusi kielityyppi oli erillisen kieliaukon päällä, mikä mahdollisti suu-urkuja suuremman äänenvoimakkuuden ja äänenvoimakkuuksien hallinnan. En ole löytänyt muita väitteitä puoltamaan Mirekiä.

Kiršnik työskenteli ja asui osan elämästään Kööpenhaminassa ja Pietarissa. Hän oli soitinrakentajamestari ja hänen verstaansa tiedetään olleen Pietarissa vuosina 1782–1797. Aikavälin aloittava vuosi muodostuu lähdemaininnoista, joissa kerrotaan Georg Christoffer Rackwitzin (1760–1844) aloittaneen 1782 Kiršnikin oppilaana Pietarissa. Ammattikuntalaitosaikana käsityöläisistä vain mestaritason tekijät saivat harjoittaa luvanvaraisesti elinkeinotoimintaa yhdessä kaupungissa. Tämän vuoksi Kiršnikistä saattaa olla olemassa kirjallisia todisteita elinpaikoista ja -ajoista Pietarissa ja Kööpenhaminassa. Kiršnik on saattanut työskennellä Pietarissa pidemmän aikaa kuin mitä tällä hetkellä on tiedossa.

Vuonna 1788 Georg Joseph Vogler tutustui Kiršnikin pianourkuun ja hänen verstaaseensa. Kiršnikin uskotaan rakentaneen vuosien 1796–1797 aikana niin kutsuttu Svetchinan harmonican, jota Avdotiya Svetchina soitti vanhemman Mary-siskonsa talossa Pietarissa vuodesta 1797 lähtien. Tämä antaa olettaa, että Kiršnikillä oli verstas Pietarissa vielä viisi vuotta ennen kuolemaansa. On myös sanottu, että Kiršnik olisi saanut oman pajan Kratzensteinin voittaman Pietarin tiedeakatemian palkinnon myötä 1780. Tämä on kuitenkin epävarmaa tietoa, mutta pidän mahdollisena, että Kiršnik on työskennellyt Pietarissa 1780 alkaen kuolemaansa asti vuoteen 1802.

Edellä mainittu Svetchinan harmonica on pianourun kaltainen soitin, mutta tätä hieman isompi. Kiršnik on rakentanut näiden soittimien lisäksi cembalourkuja (organised piano/claviorganum) ja mahdollisesti myös cembaloja. Kiršnikin elämä ajoittuu ammattikuntalaitoksien elinkaaren loppupäähän, mikä on syytä ottaa huomioon Kiršnikin ja muiden käsityöläisten elämää tutkittaessa – instituutiomaailma on ollut hyvin erilainen 1700-luvulla kuin 2000-luvulla. Ohessa pieni raotus käsityöläisyyden historiaan, jota kautta voidaan peilata Kiršnikin oletettua elämää. Hypätkäämme keskiaikaan:

Ammattikuntalaitos, keskiaikainen kiltalaitos, oli käsityöläisten ja kauppiaiden yhteenliittymä, jonka tavoitteena oli edistää jäsentensä henkistä ja taloudellista hyvinvointia. Tällaisia ammattikuntia oli esimerkiksi muurareilla, puusepillä sekä hopea- ja kultasepillä. Keskiajan valtiot olivat heikkoja, joten ammattikuntalaitokset antoivat työntekijöilleen sellaista turvaa, jota valtiot eivät pystyneet antamaan; ammattikunnat olivat järjestäytyneitä ja ne säätelivät hintoja ja palkkoja. Samalla ne valvoivat tuotteiden laatutasoa ja uudistivat ammattitaitoa ylläpitämällä oppipoikajärjestelmää. Ammattikuntalaitokset tukivat myös vähävaraisia jäseniään muun muassa lesken avustamisella sekä vanhan mestarin avustamisella. Ammattikuntalaitosten toiminta muistutti omalla tavallaan nykypäivän Kansaneläkelaitoksen toimintaa.

Ammattikuntainstituution juuret pohjaavat antiikin Roomaan ja järjestelmä vakiintui ristiretkien aikana Keski-Eurooppaan. 1000–1100-luvuilla Euroopassa tehtiin kauppiasliittoja ja 1100–1200-luvuilla käsityöläiset alkoivat yhdistää voimiaan. Yhdistymisiin vaikutti suurelti ammattialojen eriytyminen ja voimakas kaupungistuminen. Keskiajalla ammattikuntalaitos oli voimakas, koska se pystyi ottamaan kantaa kaupunkien hallintoon. Ainakin Suomessa mestarikäsityöläiset kuuluivat porvaristoon, joten heidän vaikutusvaltansa paikallispolitiikassa oli merkittävä. Ammattikuntien perustaminen perustui keskiajan loppuvaiheilla niin sanottuun merkantilistiseen talousjärjestelmään. Sen tarkoituksena oli vahvistaa kaupunkien asemaa taloudessa, jotta valtio saisi mahdollisimman paljon verotuloja asemansa vahvistamiseksi. Merkantilismin loppuaikana ammattikuntia pidettiin kehitystä hidastavana toimintatapana.

Ammattikuntien kukoistusaika oli Englannissa, Italiassa, Ranskassa 1300–1400-luvuilla ja Saksassa hieman myöhemmin. Suomen ammattikunnat saivat vaikutteita Hansa-kauppiailta Pohjois-Saksasta sekä Baltiasta. Ammattikuntasäännöksiä alettiin soveltaa Suomessa samanaikaisesti Ruotsin kanssa (Ruotsi-Suomi), vaikka suomalaisten ammattikuntien historian katsotaan alkaneeksi Turusta, jonne perustettiin 1624 suutarien ammattikunta. Ammattilaitostuminen alkoi Suomessa siis hyvin myöhäisessä vaiheessa Eurooppalaiseen kehitykseen verrattuna.

Suomessa ollut järjestelmä on ollut hyvin vastaavanlainen kuin Euroopassa. Suomalaisen järjestelmän kautta voi peilata melko hyvin myös Kiršnikin aikaa 1700-luvulla, joskin järjestelmä oli näihin aikoihin vanhentumassa, kunnes järjestelmän viimeisetkin rippeet murtuivat 1800-luvun puolen välin jälkeen.

Suomessa käsityöläisammattikuntaan pääsi kouluttautumalla. Käytössä oli kolmiportainen koulutusjärjestelmä, johon kuuluivat oppipoika-, kisälli- ja mestaritasot. Koko opetuskaari oli elinikäinen ja opiskelijan henkilökohtainen tavoite oli alansa mestariarvonimike, eli oikeus omaan verstaaseen ja ammatinharjoittamiseen. Oppipoikana aloitettiin yleensä 14 vuoden iässä, muttei 16–18 vuoden iässä aloittaminenkaan ollut epätavallista. Myös yli 20-vuotiaita tiedetään otetun koulutukseen. Oppipojat olivat usein sukulaisia tai muita mestaritason tekijöiden tuttuja – henkilökohtaiset suhteet olivat tärkeässä asemassa oppiin pääsyssä.

Oppipoika-aika kesti 3–5 vuotta, jonka jälkeen oli mahdollista suorittaa kisällinäyttö ammattikunnan kautta. Yleensä 21-vuotiaat olivat jo kisällejä, eli ammattitaitoisia tekijöitä. Kisälliaikaan kuului pakollinen kisällivaellus, jolloin kisällitason käsityöläinen kulki eri kaupungeissa saamassa lisäoppia. Suomesta katsottuna vaelluskaupunkeina olivat Itämeren rantakaupungit sekä isot kaupungit Keski-Euroopassa. Vaelluksen pystyi tekemään myös kotimaassa. Kisällivaellus tosin poistettiin käytänteistä Suomessa 1700-luvun alussa ja vuosisadan puolessa välissä lähtöä ulkomaille jopa vaikeutettiin. Lopulta 1700-luvun loppuun mennessä kisälleistä alkoi tulla mestareiden työläisiä. Mestaritutkintoon vaadittiin vähintään kolmen vuoden kisälliaika, jonka jälkeen ammattikunnalta voitiin hakea mahdollisuutta mestarinäytön suorittamiseen. Kun mestaritutkinto oli onnistuneesti suoritettu aikaisintaan 30 vuoden ikäisenä ja 10–12 vuoden opiskelun jälkeen, sai käsityöläinen avata oman verstaansa.

Kiršnikin elämänvaiheita tutkittaessa tuntuu, että hänellä opissa ollut Rackwitz-oppilas kulki vielä hyvin samanlaisen elinkaaren kuin edellä olevassa kuvauksessa. Siksi uskonkin, että Kiršnik on käynyt ajan hengen mukaisesti vastaavan oppiportaikon läpi ennen kuin otti Rackwitzin oppilaakseen. Matemaattisesti laskettuna – olettaen, että hän aloitti opinnot 14–18-vuotiaana – Kiršnik aloitti oppipoikana ammattiin opiskelun vuosina 1755–1759. Vuonna 1762 Kiršnik täytti 21 vuotta, joten tällöin hän on saattanut olla kisälli tai lähellä kisälliyttä. Jos mestariksi valmistuttiin aikaisintaan 30 vuoden ikäisenä, niin Kiršnik olisi voinut suorittaa mestaritutkinnon vuoden 1771 tienoilla ja tämän jälkeen. Laskelma perustuu olettamukseen, että Kiršnik kävi vastaavan koulutuskaaren kuin suomalaiset käsityöläiset. Tämän vuoksi vuosilukuja voidaan pitää vain suuntaa antavina.