Concertinan historia

Concertinan alkumuoto

Charles Wheatstone

Charles Wheatstone (6.1.1802–19.10.1875) oli lontoolainen fyysikko, joka patentoi vuonna 1829 symphonium-nimisen soittimen useine vaihtoehtoisine variaatioineen. Soitin on tulitikkurasian kokoinen metallilaatikko, jonka kummallakin sivulla on 12 näppäintä. Rasian sisällä on vapaalehdykkäkielet ja ne saavat tarvittavan ilmanpaineen keskellä soitinta olevaan reikään puhaltamalla. Soitin on tavallaan shengin ja englantilaisen concertinan välimuoto, joskin kielet värähtelevät vain yksisuuntaisen puhalluspaineen avulla. Ensimmäiset symphoniumit on rakennettu ennen patentin myöntämistä 1820-luvun lopulla. Wheatstone kehitti englantilaisen concertinan symphoniumista.

Symphoniumin patentti on myönnetty Wheatstonelle Lontoossa 19.6.1829. Monissa kirjoissa ja muissa lähteissä on maininta, että 1829 olisi patentoitu itse concertina, mutta patenttipapereissa (nro. 5803) on vain ehdotus, että symphoniumiin olisi mahdollista laittaa palkeet. Patentissa ei käytetä kertaakaan sanaa concertina, joskin vuoden 1844 patentissa mainitaan, että vuoden 1829 patentista asti palkeilla toimivaa soitinta on kutsuttu concertinaksi. On arvioitu, että ensimmäiset palkeelliset concertinat valmistettiin loppuvuodesta 1829 tai vuoden 1830 aikana – 14 vuotta ennen varsinaista patenttia.

Piirros symphoniumista.

Wheatstone teki uraauurtavaa työtä muun muassa vapaalehdykkäkielien parissa. Symphoniumissa hän kokeili ensin hopeisia kieliä, sittemmin jopa kultaisia, mutta päätyi lopulta teräskieliin. Symphonium oli ensimmäinen länsimaalainen kannettava vapaalehdykkäsoitin, jolla oli mahdollista soittaa yksittäisiä ääniä toisin kuin sen keskieurooppalaisilla sukulaissoittimilla. Esimerkiksi Demianin accordionilla pystyttiin soittamaan vain sointuja. Syphoniumeja on arviolta tehty noin 200 kappaletta, joista kymmenkunta lienee säilynyt tähän päivään asti.

Ensimmäiset concertinat olivat vaihtoäänisiä ja niiden muodot vaihtelivat neliskulmaisista kuusikulmaisiin malleihin. Virallisesti Wheatstone sai concertinalleen patentin 7.8.1844 (nro. 10041), jolloin soitin oli kehitetty käytännössä nykyaikaiseen muotoonsa. Wheatstone oli maininnut jo vuoden 1829 patentissaan pystyvänsä tekemään kromaattisen järjestelmän.

Concertina oli ilmestyessään tekniikaltaan edistyksellinen. Yksittäin soitettavat äänet tekivät oikeasta ja vasemmasta kädestä ensimmäistä kertaa tasavertaisia melodian luojia eurooppalaisessa vapaalehdykkäsoitinhistoriassa. Uruissa on toki käytetty vapaalehdykkärekistereitä ennen concertinan keksimistä, mutta uruissa kyseistä äänikertaa käytetään lähinnä erilaisien äänikertojen yhteydessä antamaan sointiin lisäväriä. Englantilaisessa concertinassa äänet on jaettu soittimen kummallekin puolelle tasaisesti siten, että c-duuriasteikkoa soitettaessa äänet vuorottelevat soittimen eri puolilla. Concertina tuli täydelliseksi kromaattisuuden myötä, jolloin soittimessa oli kaikki puolisävelaskeleet, eivätkä äänet olleet riippuvaisia palkeen suunnasta.

Concertinojen teollinen tuotanto aloitettiin Englannissa Wheatstonen tehtaalla jo 1830, mutta tuotannon taso oli alkuvuosina alhainen. 1840-luvulla concertinoja alettiin tehdä alkuvuosia suurempina sarjoina, mutta varsinaisesta concertinateollisuudesta voidaan puhua vasta, kun concertinoja ryhtyi tekemään useampi valmistaja 1800-luvun puolessa välissä. Englantilaisessa concertinassa 48-näppäiminen versio yleistyi ajan kuluessa valmistajaan katsomatta.

Englantilaista concertinaa pidetään kirjaimellisesti hyppysissä. Peukalot ovat jatkuvasti kiinni peukaloremmeissä ja pikkusormet tukevat soitinta soittimen alaosassa. Soitinta soitetaan pääsääntöisesti etu- ja keskisormella sekä nimettömällä, joskus myös pikkusormella.

Anglo-saksalainen concertina

George Jonesin kuva hänen käyntikortistaan noin vuodelta 1880.

Anglo-concertinan historia on George Jonesin historiaa. Itse soittimen historia alkaa vuonna 1844, kun Jones alkoi työskennellä Jabez Austinin kanssa.

George Smith Jones syntyi Spencer Streetillä karkauspäivänä 29.2.1832. Hänen puuseppä Robert Jonesin lapsi. Robert oli mennyt naimisiin vuonna 1830. George Jonesin koulutuksesta ei ole tietoa, mutta hän oli tarkka tutkimaan asioita, hän oli lukenut paljon ja hän oli hyvä matematiikassa. Hänellä oli siis hyvät edellytykset liike-elämään sijoittumiselle. Jonesin muistelmien mukaan hän aloitti työnteon 12-vuotiaana mennen välittömästi mukaan concertinanvalmistuksen maailmaan.

George Jones alkoi työskennellä vuonna 1844 Jabez Austinin kanssa, joka teki ”pannuja” Wheatstonelle Regent Streetin päätoimipaikassa West Endissä. Muutama vuosi tästä Austin ja Jones siirrettiin Frith Streetille, missä Austin teki puutöitä ja Jones kieliin liittyviä töitä. Pian tämän jälkeen Austin alkoi valmistaa omia soittimiaan ja Jones meni tämän kanssa kimppaan. Samalla hän oppi yritysmaailman saloja. Yhteystyön alkaminen omassa yrityksessä ajoittunee mitä todennäköisimmin vuoteen 1850. Myöhemmin Jonesin yrityksen nimitaulussa nimittäin luki ”George Jones & Co. Established 1850”.

Kun Jones työskenteli Austinille, hän teki soitinkorjauksia myös omaan lukuun. Muutaman vuoden sisällä hän sai ostettua ja opeteltua soittamaan ranskalaisella harmonikalla ja saksalaisella concertinalla. Tähän concertinaan Jones teki omia parannuksiaan. 20-vuotiaana Jones meni naimisiin 18-vuotiaan Caroline Chardin kanssa.

1850-luvulla Jones viihtyi paljon konserttilavoilla. Hänellä oli kaksi upouutta soitinmallia, eikä hänen kevyt tenoriäänikään huono ollut. Sitä, kuinka kauan Jones jatkoi soittouraa, ei ole tiedossa, mutta hän oli aikanaan ensimmäinen julkisesti esiintynyt henkilö omilla concertinamalleillaan. Lopulta Jones oli kyllästynyt elämään kiertävään elämäntyyliin ja esiintymispaikkoihin. Tähän aikaan hän työskenteli John Nickoldsin kanssa. Nickolds oli Austinin tapaan Wheatstonen entinen työntekijä, joka oli perustanut oman työpajansa Woodbridge Streetille. Tästä yrityksestä muodostui myöhemmin Nickolds and Crabb, josta puolestaan Harry Crabb and Son. Kaikki nämä yritykset valmistivat concertinoja.

Jones ei työskennellyt pitkään Jabez Austinille. Muistelmissaan Jones toteaa: ”Ensimmäinen mestarini kutsui minut ylläpitämään hänen tilojaan Commercial Roadille, opettamaan sekä johtamaan kauppaa ja työpajaa. — Liike-elämä teki nopeasti rahaa, liian nopeasti Herra Austinille, joka tuhlasi auliisti juomiin ja joka tuli pian sairaaksi ja kuoli pian.” Tämä tapahtui vuonna 1857. Austinilla ei ollut perillisiä, joten Jones otti yrityksen omakseen lennosta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa.

Kaikki meni hyvin, kunnes vuonna 1861 Commerial Roadilla ollut kiinteistö paloi maan tasalle. George ja Carolina pelastuivat kolmen tyttärensä kanssa (Jeanette, Margaret ja Caroline). Kadulla väkijoukko katsoi paloa. Yksi heistä oli lähimain White Horse Placessa asuva James Welsh ja hänen tyttärensä Mary Matilda. Vaikka Carolina selvisi palosta hengissä, hän menehtyi pian tämän jälkeen 28.6.1862, jonka jälkeen George meni naimisiin Mary Mathildan kanssa. Vielä palohetkellä he eivät tunteneet toisiaan.

Palon jälkeen Jonesit muuttivat Lucas Palaceen, joka oli toisella puolella Commercial Roadia. Täällä Jones aloitti anglo-concertinan valmistamisen saatuaan ensin suuren tilauksen Dublinista. Tilauksen teki hänen entinen työntekijä, joka oli muuttanut sinne. Nämä soittimet olivat erittäin halpoja. Yhden soittimen hinta oli kolme shillinkiä ja kuusi penniä, siinä missä Wheatstonen englantilaiset concertinat olivat kaksi puntaa.

Näihin aikoihin Jones alkoi tehdä työtä Shaller-nimisen työkalutekijän kanssa. Tämä oli tehnyt töitä Louis Lachenalin concertinatehtaassa Bedford Row’lla. Shallerin avustuksella Jones pystyi tuottamaan niin anglo- kuin myös englantilaista concertinaa. He tuottivat myös kieliä harmoneihin. Jones tuotti näihin aikoihin myös ensimmäiset kasaan taitettavat urkuharmonit. Tuotteet oli suunniteltu rikkaille, sillä tuotteiden hinnat olivat korkeat.

Mary Matilda synnytti Jonesin perheeseen kolme poikaa ja kolme tyttöä, jotka kaikki osallistuivat aikanaan yritystoiminnan pyörittämiseen. Erityisesti Mary Matilda otti vastuuta kaupan ylläpidosta. Hän olikin etevä nuottien ja musiikkialan asiantuntija. Hän pystyi myös soittamaan asteikkoja tai sointuja soittimella kuin soittimella. Vuosien mittaan soitinliike kasvoi ja myyntiin otettiin kaikkia mahdollisia soittimia, ei vain itse tuotettuja. Monet tuotteet saivat kuitenkin Jonesin oman leiman päälleen. Jones tuotti myös soitto-oppaita. Vuonna 1876 Jonesin tekemä anglo-concertinalle tekemä opas oli ainoaa laatuaan.

Jones tuotti hurjan määrän erilaisia concertinoja. Hänen yrityksensä luetteloissa on yli 50 eri variaatiota anglo-concertinasta. Yksi näistä oli ”urkuäänianglo”, jossa oli oktaavikerrannainen. ”Täydellinen” anglo-concertina oli hänen vuonna 1884 patentoima täyskromaattinen soitin. Jones valmisti englantilaisia concertinoja peräti 11 erilaista. Kaikkia malleja sai A-, B- ja C-laatuisina. Kalleimpiin malleihin sai myös paljon lisäkoristeita.  Jones otti käyttöön Celestial-tuotenimen. Hän mainosti teräskielisiä concertinoja soittimina, jotka eivät mene ikinä epävireeseen. Kielimateriaalin takia hän joutui kuitenkin suurentamaan soittimen kokoa.

Vuonna 1879 Jonesin Celestial-concertinat olivat levinneet koko maanlaajuisesti eri musiikkiliikkeisiin. Pelastusarmeija oli peräti 15 vuotta Jonesille suuri asiakas. Heidän soittimensa piti virittää muiden pelastusarmeijan käyttämien soittimien mukaisesti. Valmistus oli laajamittaista, ja Jonesilla oli tehdaspuolella noin 15 työntekijää. Hänellä oli myös työntekijöitä musiikkiliikkeessä. Tehdas, musiikkiliike ja Jonesin koti olivat olleet samassa talossa. Perhe ja liike kuitenkin tarvitsivat enemmän tilaa, joten Jonesin perhe muutti uuteen kotiin Oriental Streetille. Pienen välivaiheen jälkeen perhe muutti Jessamine Villaan Fairlop Roadille.

George Jonesin yritys Commercial Roadilla noin vuonna 1890.

Kaikki George Jonesin lasten piti työskennellä hänen liikkeessään. Tytöt tekivät palkeita. Georgen vanhin poika Willie oli isänsä suosiossa, sillä hälle annettiin paras mahdollinen koulutus myös musiikin saralla. Hänestä tuli lopulta urkuri, mutta hän kuoli äkillisesti 27-vuotiaana. Willien lisäksi Georgen lapsista Jeanette kuoli nuorena. Georgen liike-elämä oli onnistunut ja hän matkusti ja kasvatti varallisuuttaan ostamalla kiinteistöjä. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1899, jolloin hänen kaksi jäljellä olevaa lastaan otti yrityksestä ohjat. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Muutaman vuoden perästä George joutui palaamaan takaisin toimintaan korjaamaan syntyneet velat ja tappiot. Tämän jälkeen hän jäi viettämään rauhallista eläkepäiviä. George Jones kuoli vuonna 1919.

Jonesin tekemä anglo-concertina on vaihtoääninen. Soittimen näppäinjärjestelmä pohjautuu kahteen pääriviin, mutta nykyään soittimissa on yleisesti kolme näppäinriviä kummallakin puolella soitinta. Kussakin rivissä on viisi näppäintä. Bassot on eroteltu diskantista vasemmalle kädelle soitettavaksi. 20-näppäiminen (kaksi riviä) on hyvä aloitussoitin, mutta 30-näppäiminen (kolme riviä) antaa monipuolisuutta soiton mahdollisuuksiin ja onkin hyvä perussoitin. Myös 40-näppäiminen ammattilaisversio on olemassa.

Soitettaessa kämmenet ovat soittimen kämmensijoilla siten, että kämmenien selkäpuolen päältä tulevat nahkaremmit. Käsien sijoittelu on siis samalla tavalla kuin bandoneoneissa ja chemnitzereissä. Peukalot jäävät remmien väärälle puolelle, joten kummastakin kädestä on käytettävissä vain neljä sormea soittoon.

Duet-concertinat

Duet-concertinaa on kehitelty 1800-luvun puolesta välistä asti, mutta mikään alkuvaiheen malli ei kuitenkaan ole ollut menestys. Ensimmäisen menestyksekkäästi levinneen duet-concertinan patentti on vuodelta 1884. Järjestelmän on kehittänyt John Hill MacCann (MacCann-järjestelmä) sen aikaisen Wheatstonen yrityksen tuotannon concertinan pohjalta. Patentin käyttöoikeus oli alussa Wheatstonen kilpailijalla Lachenal & Co.:lla. Patentin raukeamisen jälkeen myös Wheatstonen tehdas alkoi valmistaa MacCannin duet-concertinoja vuonna 1898, joskaan Wheatstone ei käyttänyt näppäinjärjestelmästä MacCann-nimitystä. MacCann teki myynnin edistämiseksi duet-concertinalle soitto-oppaan sekä kävi soittamassa soittimellaan paljon. Soitin sai suosiota kunnes toinen maailmansota romahdutti soitinteollisuuden. 1900-luvun puolessa välissä järjestelmän soittotraditio lähes katkesi.

Duet-concertinoihin on MacCann-järjestelmän lisäksi muutamia muita näppäinjärjestelmiä. Crane-järjestelmä on tullut markkinoille 1800-luvun loppupuolella. Järjestelmästä on käytetty myös nimitystä Triumph, ja ensimmäinen järjestelmän oppikirja on julkaistu 1896. Muita näppäinjärjestelmiä ovat Jeffries- sekä Hayden-järjestelmät, mutta nämä järjestelmät ovat sangen harvinaisia.

Ylhäältä alas

1800-luvun puolessa välissä concertinat saavuttivat yleistä suosiota ja yhä useampi valmistaja alkoi valmistaa englantilaisia, anglo- sekä muita concertinoja patenteista piittaamatta. Wheatstonella työntekijät eivät olleet kovinkaan lojaaleja työnantajalleen, sillä osa heistä ryhtyi tekemään samoja soittimia omaan lukuun. George Jones on tästä hyvä esimerkki.

Melodiakeskeinen ja terävä-ääninen, mutta samalla herkkä soitin nousi Englannissa merimiesten ja majatalojen keskuudessa suosioon. Tämän lisäksi soitin sai lyhytaikaisesti arvostusta Englannin ja Ranskan ylhäisöpiireissä. Muualla Manner-Euroopassa Demianin accordion ja sen jälkeläiset olivat valtaapitäviä vapaalehdykkäsoittimia. Concertina oli soittimena varsin kehittynyt, ja sille sävellettiin jopa konserttoja. Koska concertina on pieni, eikä soittimeen mahdu kuin muutama oktaavi ääniä, kehitettiin viisi erikokoista concertinaa sopraanosta kontrabassoon. 1800-luvun puolessa välissä perustettiin ensimmäiset concertinayhtyeet.

Suuret, jopa yli 40 soittajan, concertinayhtyeet kertovat soittimen suosiosta. 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta alkaen ja viimeistään ensimmäisen maailmansodan jälkeen concertinojen suosio laski selvästi. Tilalle tulivat harmonikat, jotka olivat vihdoin ja viimein kehittyneet teknillisesti laaja-alaiseksi kromaattisiksi soittimiksi. Tämän lisäksi pianoharmonikat tekivät maailmanvalloitusta helppoine sormituksineen 1920- ja 1930-luvuilla.

Keski-Euroopassa 1850-luvulla alkanut vaihtoäänisien harmonikkojen läpimurto tapahtui massatuotannon avulla, kun soittimien hinnat saatiin pidettyä alhaalla. Harmonikkasoittimet ovatkin olleet Keski-Euroopassa työläisten ja köyhien soittimia. Tämän lisäksi harmonikkasoittimien luokitteleminen ala-arvoisiksi perustuu myös soittimien teknillisiin rajautuneisuuksiin – niitä pystyi soittamaan käytännössä kuka tahansa. Piano puolestaan oli ylhäisön soitin, sillä se oli monimutkainen, kallis ja se vaati pitkän opiskelun ennen kuin soitinta pystyi hallitsemaan hyvin. Harmonikkasoittimien leimautuminen ala-arvoiseksi soittimeksi perustuukin pitkälti luokkayhteiskunnalliseen ajattelumalliin, jossa jokainen ryhmä toimii omalla tavallaan ja jopa omilla välineillään.

Alun alkaen concertina oli tarkoitettu vaihtoehtoiseksi soittimeksi viulun rinnalle filharmonisiin orkestereihin. Se kuitenkin kelpasi klassisen musiikin lavoille. Kerrotaan, että pianisti Shopin oli ärsyyntynyt, kun hän joutui olemaan samanaikaisesti lavalla concertinan kanssa. Soitin oli kovassa suosiossa ja tämän vuoksi Wheatstonen yrityksen piti keskittyä valmistamaan concertinoja ja julkaisemaan sille tehtyä musiikkia.

Concertina ei ole yleistymisensä jälkeen muuttunut teknillisesti katsoen ollenkaan. Pääsääntöisesti vain ulkomuoto on vaihdellut ja parannuksiakin on soittimeen tehty vain joitakin kertoja.

Lähteet

  • The story of George Jones by Frank E. Butler