Sheng

Kaikki on lähtöisin Fenix-linnusta

Sheng

Tarun mukaan 3000–2500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Kiinalainen naispuolinen hallitsija Nu-Gua (muita nimityksiä mm. Mugua, Nu-Kua, Nu-Kwa, Nu-Wa, Nyn-Kwa jne.) kehitti suu-urun Fenix-linnun kuvan mukaan: soittimen suukappale symboloi linnun nokkaa, ilmakammio sen vartaloa ja pillit hentoja siipiä tai pyrstöä. Soittimen ääni puolestaan kuvasi feenikslinnun itkua. Nu-Guan kehittämä suu-urku on sheng ja se kirjoitetaan joskus myös cheng. Sana tarkoittaa taivaallista ääntä. Shengin japanilaista serkkua kutsutaan shoksi. Shengiä pidetään harmonikan esi-isänä, eikä suotta, sillä soittimen kielisovellus on lähes sama kuin nykyään harmonikoissa käytetty kielisovellus.

Klassisissa kirjoituksissa esiintyy runoelma kiinalaisen musiikinteorian synnystä. Keisari Huang Ti lähetti 2697 eaa. oppineen miehen, Ling Lunin, etsimään oikeita säveliä säveljärjestelmään. Ling Lun matkusti länteen, ja kun hän saapui Yüan Yü -vuoren juurelle, hän taittoi bamburuokoja Chieh Ch’i -laaksossa ja viritti ne feenikslinnun laulun mukaan. Uroksen laulusta hän johti kuusi nousevaa säveltä ja naaraan laulusta kuusi laskevaa. Tarunomainen kertomus sisältää tietoja, jotka hyvin voivat vastata historian todellisia tapahtumia. Tarun mukaan musiikki on syntynyt idän rajaseuduilla (Pohjois-Afganistanissa?), joista aikojen kuluessa on kulkeutunut monia uusia ideoita Kiinaan. – Otavan iso musiikkisanakirja (1991)

Yllä mainituissa kahdessa tarussa on paljon yhteistä, kuten tarinoiden ajanjakso, bambun käyttö äänenlähteenä ja yhteys feenikslintuun. Tarinoilla ei ehkä ole mitään todellista yhteyttä, vaikka kiinalaisen taruston joitakin ominaisuuksia on havaittavissa puolin ja toisin. Lähteet eivät siis kerro, tekikö Ling Lun näistä lü-bamburuo’oista soittimen.

Shengin syntyajankohtaa ei voida määrittää tarkasti, sillä soittimen kehitys on tapahtunut vuosisatojen saatossa, sillä on ollut useita tekijöitä ja siitä on lukuisia eri versioita niin kotimaassaan kuin maissa, jonne soitin on levinnyt. Esimerkiksi Indonesiassa ja Laosissa soitetaan erilaista suu-urkua kuin Koreassa, Kiinassa tai Japanissa. Soittimen kehityskaari on kirjava vaikka otettaisiin huomioon vain kiinassa dokumentoidut shengin variaatiot. Ei voida sanoa, että Nu-Gua olisi kehittänyt yksin shengin; legenda on syytä erottaa todellisuudesta. Sana sheng on vakiintunut perinteiselle sheng-soittimelle, jossa on 13–37 pilliä.

Hulusheng (tai Naw) on mahdollisesti vanhin sheng-soitinperheeseen kuuluva soitin, siinä on vain muutamia ruokopillejä kiinnitettynä ilmakammioon, maljaan. Ääni soittimessa on varsin kova, eikä soittimen rakenne anna mahdollisuuksia suureen musiikilliseen sointiin. Soitin on muihin suu-urkuihin nähden primitiivinen. Hulusheng-nimeä käytetään Kiinassa ja se tarkoittaa vapaasti käännettynä barbaarista shengiä. Soitinta käytetään Kukkula-heimojen joukossa Etelä-Kiinassa ja Pohjois-Thaimaan alueella. Shengiä käytetään Kiinassa.

Shengin rakenne ja äänen muodostus

Sheng-soittimesta irroitettu pilli.

Sheng ja sen sukulaissoittimet muodostuvat kolmesta osasta: ilmakammiosta, bambupilleistä ja kielistä. Bamburuokojen alapäät, jossa kielet sijaitsevat, ovat ilmakammion sisällä. Ilmakammio on soittimen ydin, sillä se jakaa puhallus- ja imuilman bamburuokoihin. Kammio on rakennettu perinteisesti kalebassihedelmästä (pullokurpitsa), mutta materiaalina käytetään myös puuta ja metallia, joista metalli lienee nykyään yleisin materiaali. Ilmakammiossa on ulkoneva suukappale, johon puhalletaan ja josta imetään ilmaa.

Shengin bambupillit kiinnittyvät ilmakammion päälle yleensä ympyräasetelmaan, mutta pillien asettaminen kolmeen riviin on myös mahdollista. Yksi pilli vastaa yhtä ääntä ja yleensä soittimessa on 13–37 pilliä. 17 pilliä pidetään standardimääränä.

Sheng-soittimen kieli.

Kussakin pillissä on sormiaukko ja kun aukko peitetään, pillin alapäässä oleva kieli aloittaa värähtelyn. Avoin sormiaukko eliminoi putken sisällä olevan värähtelyn ja paineen, jotka tarvitaan lehdykän toimimiseksi.

Kieli on pillin alaosassa ja se on yleensä bambua. Koska jokainen pilli on oma yksikkönsä, voi soittimella soittaa sointuja peittämällä useita sormiaukkoja. Kunkin pillin yläosassa on isohko soikea ilma-aukko esiviritystä varten. Tämän avulla kullekin pillille saadaan kielen vireyteen nähden lähes yhtenevä taajuus. Tätä esiviritystä voidaan tehdä muuttamalla viritysreiän kokoa. Lopullinen vire saadaan lisäämällä sopiva määrä chu sha -nimistä vahaa vapaalehdykkäkielen kärkeen. Seoksessa on vaha-ainetta, hartsia ja elohopean oksideja. (Huhutaan, että vanhoilla shengin soittajilla ei ole enää täysi järki päässään johtuen elohopean myrkyllisyydestä.) Shengin viritys on yleensä pentatoninen eikä viritys ole koskaan ollut mitenkään standardisoitu – viritys on vaihdellut enemmän tai vähemmän soittimen tekijän mukaan.

Sheng nykyään

Nykyisiin muotoihinsa sheng kehittyi vasta 1900-luvun loppupuolella. Shengin äänialaa on laajennettu joissain malleissa jopa 51 pilliin asti ja soittimesta löytyy useita eri versioita kuten alttosheng, bassosheng ja näppäinsheng. Näppäimistölliset sheng-soittimet ovat tulleet markkinoille 1900-luvun loppupuolella. Perinteistä 13–24-pillistä mallia käytetään yhä. Pillimäärän lisääntyessä ulkonäkö on ollut myös tärkeänä osana suunnittelua: kaikki pillit eivät välttämättä soi, vaan osa pilleista saattaa olla vain koristamassa soitinta. Kromaattisuus on myös tuotu nykyajan soitinmalleihin. Moderneissa malleissa on osittain luovuttu perinteisen shengin materiaaleista. Esimerkiksi bassoshengissä pillit ovat niin isot, että sopivan kokoista bambua on vaikea löytää. Tällöin pillit ovat yleensä metalliset. Shengin alkuajoista asti soitinta on koristeltu monella eri tavalla: lisäämällä piirroksia soittimen runkoon, tekemällä koristeosia pillistöön ja niin edelleen.

Shengmusiikkia

Shengiä käytettiin monipuolisesti eri yhteiskuntaluokkien sisällä Kiinassa. Sillä on soitettu niin kansanmusiikkia kuin myös hovi- ja temppelimusiikkia. Shengiä käytetään edelleenkin kiinalaisessa kansanmusiikki- ja taidemusiikkiorkestereissa, ja shengin japanilainen versio sho kuuluukin japanilaiseen perinteiseen gagaku-orkesteriin. Sheng on sukulaissoittimineen juureutunut itämaiseen kulttuuriin. Tästä kielii muun muassa se, että soittimelle on sävelletty musiikkia aivan nykypäivään asti esimerkiksi Japanissa ja Yhdysvalloissa. Jopa kokonaisia konsertteja on järjestetty shengin japanilaiselle versiolle sholle.

Shengin sointi on pehmeä, mutta samanaikaisesti myös kova ja läpitunkeva. Soitannassa ovat mahdollisia niin soinnut, staccatot, legatot kuin myös erilaiset nyanssit. Nopea edestakainen puhallustekniikka vastaa jossain määrin harmonikan paljetremoloa.

Sheng-musiikin nuotinnoksen ensimmäinen vaihe oli Gongche-notaatio. Länsimaalainen ei pysty soittamaan Gongche-notaatiosta mitään ilman syvällistä perehtymistä. Notaation oppiminen on työn takana, sillä hyvin harva shengin ammattilaissoittajakaan osaa vanhaa notaatiota. Shengille kirjoitettua musiikkia on kuitenkin mahdollista saada nykyään länsimaalaisina nuotteina. Käytössä on myös tabulatuureja.

Shengin soitossa on ongelmana soittimen sisälle jäävä kosteus hengitysilmasta, joka tiivistyessään pisaroiksi estää vapaalehdyköiden värähtelyn. Tämän estämiseksi soitinta lämmitetään ennen soittoa ja soittimen tulee olla lämpimämpi kuin tila, jossa soitinta soitetaan. Soittimissa on nykyään myös poistoaukko syljelle aivan kuten vaskipuhaltimissa.