Munniharppu

Soitinryhmä

Munniharppu on pieni soitin, jota soitetaan suun edessä näppäilemällä sormella soittimen kieltä. Suu ja erilaiset hengitystekniikat toimivan äänen muokkaajina. Munniharppu kuuluu näppäiltäviin idiofoneihin. Soittimen idioglottisia malleja voidaan pitää myös katkoaerofonisina vapaalehdykkäsoittimina, sillä osassa näistä munniharpuista on käytetty samantyyppistä vapaalehdykkäsovellusta kuin suu-uruissa.

Termistöä

  • Heteroglottinen soitin – kahdesta tai usemmasta erillisesta osasta tehty soitin.
  • Idioglottinen soitin – yhdestä osasta tehty soitin.
  • Idiofoni – lyömäsoitinryhmä, jossa ei tarvita erillisiä apuvälineitä soinnin aikaansaamiseksi.

Munniharput jakautuvat kahteen ryhmään. Munniharput, jotka on tehty kiinnittämällä erillinen kieli soittimen kehykseen, ovat malleiltaan heteroglottisia. Tätä mallia soitetaan näppäilemällä sormella soittimen kieltä. Toiseen ryhmään kuuluvat yhdestä osasta tehdyt munniharput. Näitä malleja kutsutaan idioglottisiksi ja mallia voidaan soittaa erilaisin puhallustekniikoin. Yhdestä palasta tehtyjä munniharppuja on suurimmaksi osaksi ympäri Aasiaa useine variaatioineen. Luonnonmateriaalinen idioglottinen munniharppu on yksinkertaisin ja vanhin munniharppumuoto ja samalla se on nykyisen vapaalehdykkäkielen ensimmäinen esimuoto. Eurooppalaiset munniharput on pääsääntöisesti tehty metallista ja malleiltaan ne ovat heteroglottisia.

Kehitys ja leviäminen

Munniharpun syntyaikaa ei tiedetä. Soittimen tarkan syntypaikan määrittäminenkin on mahdotonta, koska alkuperäiset soittimet tai muut soitinryhmään liittyvät merkit ovat tuhoutuneet ajan saatossa. Yleisesti voidaan sanoa munniharppujen kehittyneen kivikauden aikana Kaakkois-Aasiassa, mikä tekee munniharpusta yhden ihmiskunnan vanhimmista tunnetuista soittimista.

Vapaalehdykkäkielen taipaleen voidaan katsoa alkaneen idioglottisista idiofoneista, joiden kaikupohjana toimi suuontelo: vapaalehdykkä toimi ilmavirralla näissä malleissa aivan kuten shengissä, joka on selkeästi jatkojalostettu yksinkertaisemmasta vapaalehdykkäsovelluksesta. Ensimmäiset munniharput olivat luonnonmateriaalisia soittimia. Materiaalina saattoi olla esimerkiksi bambu. Aikojen saatossa munniharpun kielen pituus ja materiaalit ovat kehittyneet, mikä on mahdollistanut erilaiset soittotekniikat ja soitinkehityksen. Pitkää kieltä voidaan soittaa näppäilen, kun puolestaan lyhyttä kieltä voidaan soittaa erinäköisillä hengitystekniikoilla. Metallin käytön oppiminen on vapaalehdykkäsoittimien kehityksessä tärkeä askel.

Munniharpulla ja nykyisellä vapaalehdykkäkielellä on toisiaan yhdistävä tekijä, joskin linkki on epäsuora. Kiinan kielen huang-sana tarkoittaa kieltä ja sanaa käytetään Kiinassa kuvaamaan ruokoja shengissä sekä munniharpuissa. Näissä soittimissa käytetty idioglottinen metallikieli valmistetaan soittimesta riippumatta samalla tavalla: messinki tai pronssipala taotaan ohueksi, minkä jälkeen kielen ulkorajat naarmutetaan metalliin terävällä esineellä ja raaputusta jatketaan kunnes jäljet näkyvät kohoumana metallipalan toisella puolella. Viimeinen työvaihe on hioa kevyesti metallipalan toistaiseksi työstämätöntä puolta kunnes kieli irtoaa reunoiltaan. Kielen ja sen rungon väliin jää erittäin pieni väli.

Soitin levisi laajalti Aasiassa ja Eurooppaan soitin on kulkeutunut Keski-Aasian kautta. Eurooppalaiset argeologiset löydöt munniharpuista ulottuvat 1200-luvulle (Pohjoismaat) ja 1300-luvulle (Saksa). Soittimen uskotaan kuitenkin siirtyneen Eurooppaan jo ajanlaskumme alussa. Nykyään munniharppu on levinnyt Eurooppaan, Kaakkois- ja Keski-Aasiaan, Siperiaan, Itä-intiaan ja Tyynenmeren alueille. Afrikkaan soitin on siirtynyt Euroopan kautta. Euroopassa soitetaan pääsääntöisesti metallisia munniharppuja, kun puolestaan Aasian alueella bambusta ja puusta tehdyt mallit ovat yleisiä.

Munniharppu on liitetty aikojen saatossa vahvasti noituuteen ja pahoihin henkiin varsinkin Euroopassa. Aasiassa soitinta on käytetty uskonnollisissa rituaaleissa ja soittimeen on liitetty positiivisia asioita. 1500-luvulla Skotlannissa yleinen mielipide oli, että munniharpussa oli maagisia voimia ja sitä sanottiin noitien käyttävän tanssien säestykseen Kyöpelinvuorella. Pohjois- ja Keski-Aasialaisilla kansoilla šamaanit käyttivät soitinta pahojen henkien manaamiseen. 1800-luvulla soitinta käytettiin Euroopassa esimerkiksi hypnotisoimiseen. Munniharppu on monissa maissa jäänyt lähinnä köyhälistön ja kansan soittimeksi.

Nykyään munniharppua käytetään yleisesti eri musiikkimuodoissa. Tarkkaan kuuntelemalla radiossa soivia kappaleita, saattaa erottaa munniharpun äänen. Esimerkiksi Red Hot Chili Peppersin kappaleessa Give It Away ja Apulannan Kaksoishuipuissa soitetaan munniharppua. Munniharppumusiikia on äänitetty soolomusiikkinakin, mutta äänitteitä on varsin rajallisesti saatavilla.

Rakenne ja toimintaperiaate

Munniharpun osat.

Vaikka munniharppu tehdään yhdestä tai useammasta osasta, on valmiissa soittimessa useita nimityksiä, joita on selvennetty oheisessa kuvassa. Kuvassa olevan munniharpun mitat ovat 8,5 cm x 5,7 cm, joten isosta soittimesta ei ole kyse. Munniharppuja on pituudeltaan kolmesta senttimetristä aina 30 cm asti. Kielen koko ei ole kuitenkaan kovin iso, sillä sen täyty mahtua värähtelemään huulten välissä. Soittimen rakennusmateriaaleina käytetään pääsääntöisesti metallia ja bambua, mutta soitinta tehdään myös puusta. Soitin ei myöskään ole kallis: halvimmat teolliset mallit ovat Suomessa noin viisi euroa, mutta käsintehdyt ja hienosti koristellut mallit maksavat tätä selvästi enemmän.

Munniharpun soittamisen alkeet on helppo oppia varsin lyhyessä ajassa. Tässä soitto-ohjeet lyhyesti:

  • Ota tukeva ote harpun kehyksestä.
  • Aseta etuhampaasi soittimen jalkojen ympärille. Toinen jalka on tarkoitettu ylähampaille ja -huulelle ja toinen vastaavasti alahampaille ja -huulelle. Jätä hampaat raolleen, jotta kieli pääsee liikkumaan vapaasti. Pidä huulet rentoina.
  • Näppäile toisen käden etusormella soittimen kieltä sisään tai ulospäin. Mikäli olet asettanut soittimen oikein suun eteen, muodostuu harpusta ääntä.
  • Äänen väriä voi muuttaa muodostamalla vokaaleja kielen värähdellessä. Älä käytä äänihuulia äänen muodostamiseen. Voit käyttää myös konsonantteja korostaaksesi artikulaatioita. Käytä suutasi mielikuvituksellisesti äänen muodostamisessa.

Munniharppu, näkin harppu, paholaisen rautaviulu…

Munniharppu on ylänimike kaikille sen sukulaissoittimille aivan kuten harmonikka-sana tarkoittaa kaikkia sylissä soitettavia, näppäimistöllä tai koskettimistolla varustettuja, paljekäyttöisiä vapaalehdykkäsoittimia. Munniharpulla on maailmassa satoja nimityksiä, ehkä jopa tuhatkunta. Soitinmalleissa on eroja ja monille malleille on oma nimityksensä.

Monet munniharppunimitykset ovat osittain syntyneet väärinymmärryksien kautta. Vaikka nimellä juutalaisharppu ei ole mitään tekemistä juutalaisten tai harpun kanssa, käytetään nimeä esimerkiksi englaninkielessä. Osa ihmisistä ei kuitenkaan halua käyttää nimitystä sen harhaanjohtavuuden ja mahdollisesti loukkaavuuden takia. Jew’s harp -nimi on ehkä tullut ranskan kielen sanasta ”jouer”, joka on käännetty aikojen saatossa mahdollisesti väärin englanninkielelle. Jouer-sana tarkoittaa soittamista.

Munniharppu-sana on tullut todennäköisesi suomen kieleen germaanisten kielten kautta. Suomen kielessä munniharpusta käytetään myös nimitystä juutalaisharppu, mutta vähemmissä määrin. Alla on lista, jossa on germaanipohjaisten lähikansojen sanoja, jotka tarkoittavat munniharppua

  • ruotsi: mungiga, munharpa, näckens harpa, hin ondes järnfiol, judeharpa
  • norja: munnharpa, munnharpe
  • tanska: mundharpa, jødeharpa
  • saksa: Maultrommel, Brummeisen, Brummstahl, Mundharp
  • englanti: jew’s harp, jaws’ harp, jew’s trump, trump, jawharp, juice harp, giga