Bassomerkinnät

Standardibassomerkinnät

Maailmalla on aikojen saatossa kirjoitettu harmonikan nuotteja eri tavoin. Harmonikan historian alkuaikoina on käytetty erilaisia nuotintamismenetelmiä kuin nykypäivänä. Esimerkiksi notaatio-opissa ei ollut varsinaisia nuotteja, vaan numerot vastasivat nuotteja. Tässä merkintätavassa kuitenkin käytettiin nykypäivälle tuttuja elementtejä kuten legato-viivoja ja fermaatti-merkintöjä. Harmonikan osalta on huomioitava, että soittimen kehityksen alkuaikoina yhtenevää koulutusta ei voitu järjestää sillä näppäinjärjestelmiä oli lähes yhtä monta kuin soittimen tekijöitäkin.

Nykyään harmonikkanuoteissa sointubassoja merkitään monella tavalla. Yhteneviä tekijöitä on merkitsemistapojen kesken, kuten pieni kirjain tarkoittamassa mollisointua (esim. Cm, m ja c). Suomessa 1940-luvulla käytettiin vielä sointujen merkitsemiseen numeroita. Numero yksi (1) vastasi duuria, kaksi (2) mollia ja niin edelleen. Kaikki nuotit saatettiin kirjoitaa g-avaimelle. Stradella-bassoharmonikalle kirjoitetuissa sormitusmerkinnöissä puolestaan vaakatasossa oleva viiva tarkoittaa sisärivin, apurivin, käyttöä.

Harmonikkanuoteissa käytetään sormitusapuina lukuja yhdestä viiteen. Kummassakin kädessä numero yksi tarkoittaa peukaloa, kaksi etusormea ja niin edelleen. Standardbasson komppisoitossa on opetettu käyttämään keskisormea (3. sormi) perusbassoilla ja ottamaan etusormella (2. sormi) kaikki sointubassot. Nykyisin on yleistynyt myös opetustapa, jossa opetetaan käyttämään nimetöntä (4. sormi) perusbassoilla ja keskisormea duuripystyrivillä ja etusormea molli-, 7- ja dim-sointuriveillä.

B on h ja Bb on b?

Nuotteja lukiessa törmää usein merkintöihin H, B ja Bb (b = alennusmerkki). H ja B ovat sama asia, kun kyseessä on juurisävelet (c, d, e, f, g, a, h tai b). Alennettuna H-juurisävel merkitään B:nä ja B-juurisävel Bb:nä. Etumerkintöjä oikein ymmärtämällä vältytään helpohkoilta soittovirheiltä prima vista -tilanteissa. Nykyään monet oppilaitokset, esimerkiksi jazz-puolella, käyttävät b-merkintää h-merkinnän sijasta.

Ei ole varmaa tietoa, mistä erilaiset merkitsemistavat juontuvat. Ohessa kaksi asiaan liittyvää selostetta, jotka ovat muutaman puhelinsoiton, oppitunnin ja internetin tutkimisen tulosta. Uskominen olkoon omalla vastuulla.

Virityksen lähtökohta on a-sävel, mutta soitannassa c-ääni on usein oppimisen lähtökohtana. Tämän takia c-duuriasteikko tuntuu luontevalta aloituskohdalta nuottien nimissä – eli c, d, e, f, g, a, h – vaikka äänien järjestys ei ole looginen, kun järjestystä verrataan kirjaimien aakkoselliseen järjestykseen. Alkujaan nuottien juurisävelet kirjoitettin aakkosten mukaan a, b, c, d, e, f ja g. Tämä tapa on käytössä edelleen anglo-amerikkalaisissa kultuureissa. Sen sijaan useissa maissa, kuten Suomessa, b-juurisäveltä alettiin kutsua g-kirjaimesta seuraavalla kirjaimella h:ksi. Juurisävelasteikon sävelien nimiksi tuli a, h, c, d, e, f ja g.

Suomeen b-äänen merkitseminen h-kirjaimena on tullut Saksasta mahdollisen väärinymmärryksen kautta. Tarina kertoo, että saksalaisissa nuoteissa oli kirjoitettu b-merkintä epäselvästi. Suomessa nuottikuva oli kuitenkin tulkittu h-merkintänä, joka sittemmin yleistyi.

Merkitsemistavat

Suomalainen merkitsemistapa.

Suomalaisessa tavassa haitarinuotteihin merkitään perus- ja sointubasso yhdellä nuotilla. Tarkentava sävel ja sointu kirjoitetaan usein nuottiviivaston päälle. Vähennetyssä septimissä °-merkin sijasta voidaan käyttää myös dim-merkintää.

Aaa-notaatio.

Kansainvälisesti käytetyin tapa ilmaista nuotit on niin kutsuttu AAA-notaatio. Tässä merkintätavassa M = duuri, m = molli, 7 = septimi ja dim = vähennetty septimi. Suomessa tätä nuotinnostapaa käytetään jonkin verran. Selkeä ja yksinkertainen.

Saksalainen merkitsemistapa.

Saksalaisittain soinnut kirjoitetaan näkyviin ja nuottien alapuolelle kirjataan sointumerkit. Tässä tavassa hyvä puoli lienee sointujen tunnistamisen oppiminen. Toisaalta raskas nuotinlukutyö voi nousta seinäksi juuri aloittaneelle oppilaalle. Venäjällä on niin ikään käytössä tämä sointukirjoitustapa.

Ranskalainen ja italialainen notaatio.

Ranskalaisessa ja italialaisessa nuotinnoksessa käytetään italialaisia nimityksiä do, re, mi, fa, so, la ja si. Soinnut kirjoitetaan AAA-notaation tapaan.