Suomen Harmonikkainstituutti

Suomen Harmonikkainstituutti on yksi Suomen viidestä musiikki-instituutista. Instituuttia ylläpitää kannatusyhdistys, joka on juridinen pohja instituutin toiminnalle. Yhdistykseen voi liittyä kuka vaan. Instituutti säilyttää harmonikka-alan aineistoja kuten äänitteitä, kuvia, kirjoja, videoita, lehtileikkeitä, harmonikkoja ja se ylläpitää julkaisutoimintaa. Instituutti ylläpitää sinne kerättyä aineistoa esimerkiksi digitoimalla materiaaleja ja se järjestää lasten ja nuorten harmonikkaleirejä. Instituutilla on myös laajat verkostot ulkomaisiin alan toimijoihin. Harmonikka instituutti sijaitsee Ikaalisissa Harmonikkaliiton kanssa samassa talossa.

Historiaa

Suomen Harmonikkainstituutin perustamiskokous pidettiin 29.3.1980 Ikaalisissa ja tämän myötä instituutista tuli maailman ensimmäinen harmonikkainstituutti. Alusta pitäen instituutissa on ollut hyvät olosuhteet työskentelylle, sillä instituutin työtä oli tehty Ikaalisissa epävirallisesti vuosia ennen sen perustamista. Tämä epävirallinen osuus juontuu Sata-Häme Soi -juhlien promoottorin Heikki Eräsen aloittamaan työhön kansalaisopistolla. Instituutin perustamisen yhteydessä Ikaalisten kaupunki on antanut käyttöön toimistotilat, jossa riittävästi työkaluja arkistointityön tekemiseen.

Instituutin perustaminen tehtiin yhdennellätoista hetkellä, ja sen toiminta on alusta asti ollut täysin harmonikalle vihkiytynyttä. Instituutti ei hae voittoa ja sen tehtävänä on levittää tietoa harmonikkamusiikin eri osa-alueista. Tärkein tehtävä ja saavutus, jota ei pidä missään nimessä vähätellä suomalaisen kulttuurin säilyttäjänä, on harmonikka-arkiston kokoaminen. Arkistoon on liitetty nuotistoa, kuvia, äänitteitä, videoita ja lehtileikkeitä. Materiaalia Instituutin arkistoissa on tuhansia niteitä. Arkistointityön lisäksi instituutti järjestää seminaareja, tukee suomalaisen musiikkiperinteen tutkimusta ja kehittämistä sekä edesauttaa suomalaisen harmonikkamusiikin leviämistä maailmalla.

Instituutin perustamissyynä oli muun muassa se, että harmonikka oli väliinputoaja moniin muihin soittimiin verrattuna:

Kansanmusiikkiin se (harmonikka) juuri ja juuri hyväksytään, varsinkin 1- ja 2-rivinen harmonikka, mutta 5-rivisen harmonikan tehtävä on yleensä toimia säestyssoittimena. Ns. vakavaan ja taidemusiikkiin harmonikka on juuri murtautumassa. Soitin on rakenteellisestikin nykyisin jo kehitetty sille tasolle, että sillä voidaan myös taidemusiikkia soittaa. Mutta sopeutuminen taidemusiikkiin ei ole sittenkään itsestään selvää. Harmonikalla on tulokkaan ja nousukkaan leima vielä toistaiseksi. Harmonikkaväkikin on ilmeisesti hiukan syrjäänvetäytyvää, sanoi perustavan kokouksen avajaissanoissaan hankkeen puuhamies, rehtori Heikki Eränen. Hanuri-lehti 2/80.

Suomen Harmonikkainstituutti järjesti jo 14.–16.8.1981 ensimmäisen harmonikankorjausseminaarin Alkio-opistolla Korpilahdella. Kurssilla käsiteltiin soittimen korjausta ja viritystä, luennoitsijana toimi tanskalainen Torben Ejersbo. Tapahtuma keräsi paljon alan ammattilaisia ja harrastajia yhteen: noin 50 osallistujan joukko sisälsi lähes kaikki Suomen harmonikan maahantuojat sekä lukuisia tanssimuusikkoja ja opiskelijoita. Kurssilla ei kuitenkaan ollut varsinaisia ammattivirittäjiä tai Oy Harmonikan edustajia. Kurssi oli valtaisa, lähes täydellinen, menestys.

Perustamisensa jälkeen instituutti alkoi kerätä aktiivisesti harmonikka-alan tuotantoa suojiinsa. Keräilytyön ohella instituutti keräsi rahaa harmonikkavaikuttajista tehtäviin maalauksiin. Lasse Pihlajamaan muotokuvan (1982, Pauli Pyykölä) lisäksi instituutti on maalauttanut Paul Norrbackin (1983, Per-Olov Hjortell), Viljo Vesterisen (1984) ja Taito Vainion (1985, Ensio Korhonen). Kukin muotokuva on julkaistu Sata-Häme Soi -juhlien aikana erinäisien merkkivuosien yhteydessä. Esimerkiksi Taito Vainion muotokuva julkaistiin 16.6.1985 Ikaalisten kauppaoppilaitoksen juhlasalissa Pietro Frosinin syntymän 100-vuotisjuhlakonsertin yhteydessä. Vainio täytti itse kyseisenä vuonna 50 vuotta.

Instituutti teetätti Ikaalisten harmonikkamiehistä vuonna 1983 näköispatsaan, joka sijoitettiin instituutin tiloihin nykyiseen Hanuritaloon. Näköispatsaassa on yhdeksän soittajaa hanureineen ja kukin soittaja on tunnistettavissa kasvonpiirteistään. Veistos on Eräsen ja kansalaisopiston oppilaskunnan Uuno Nurmella teetättämä työ, jonka veistämiseen kului noin kolme kuukautta. Nykyään patsas on soitinkeskus Akordiassa.

Kansainvälisen harmonikkaliiton CIA:n (Confédération Internationale Des Accordéonistes) historiaa käsittelevä arkisto avattiin Hanuritalossa Ikaalisissa 24.2.2006, joka lisää Ikaalisen painoarvoa harmonikkamaailman kartalla. Instituutin omistukseen kuuluu myös harmonikkakokoelma soitinmuseo Akordiassa, joka lienee instituutin näkyvin saavutus.

Soitinkeskus Akordia

Soitinkeskus Akordiassa on kattava historiallisten harmonikkojen kokoelma.

Soitinkeskus Akordia on IKATAn kielisoitinrakennuslinjan kanssa samassa talossa Eino Salmelaisen katu 20:ssä sijaitseva museo ja näyttelytila. Museo on lähtöisin yksittäisen keräilijän Jarmo Vienon kokoelmasta, jonka nykyinen haltia on Suomen Harmonikkainstituutti. Instituutti osti 60 harmonikkaa Vienolta, joka oli kasvattanut kokoelmaansa soitin soittimelta yli 20 vuoden ajan. Tätä varten Ikaalisissa järjestettiin 13.6.1992 konsertti, jonka tulot siirrettiin lyhentämättömänä tulevan harmonikkamuseon tilille.

Museoon pääsee erinäköisten tapahtumien yhteydessä tai sopimalla esittelystä hanuritalon väen kanssa. Soitinmuseo Akordian pääsalissa on noin 70 harmonikkaa vitriineissä. Kokoelma on laaja ja suurin osa soittimista on Oy Harmonikan tuottamia. Akordian yläkerrassa on rekonstruoitu Johannes (Juho) Pirjantin os. Germanovin verstas, joka avasi ovensa syksyllä 1998. Juho syntyi Salmissa 24.7.1909 ja kuoli Nummella joulukuussa 1995. Museohuone on loistava poikkileikkaus vuosikymmenien harmonikanvalmistushistoriasta.

”Germanovin taljankanrakentajista vanhin Georgi Germanov mainitaan Niilo Sauhken kirjassa Karjalan praasniekat: ’Hän otti aitasta Georgi Germanovin tehtaan valmistaman taljankan…’. Germanovin tehdas sijaitsi Perttijärvellä aivan vanhan Suomen rajan tuntumassa.” (Hanuri-lehti 4/1997, Rauno Nieminen) Georgi oli tullut Suomeen jo 1900-luvun alussa ja hänen ammattitaidollaan oli käyttöä Viipurissa Soitin Osakeyhtiössä. Georgin viisi veljenpoikaa (Peter Gremanovin lapset), joista tunnetuin on Juho Pirjanti, jatkoivat setänsä ammattia.

”Suomeen Juho tuli 13.11.1933 Siperian kautta. Salmin Suojeluskunta palkkasi Juhon vakoilijaksi ja kun hän jäi tästä toimesta kiinni, niin Siperian reissuhan siitä tuli. Vankileirillä Juho korjasi harmonikkoja ja suunnitteli pakoa Suomeen. Pakomatka onnistui harmonikan ja väärennetyn passin avulla, viimeiset viisisataa kilometriä metsiä pitkin kävelemällä.” (Hanuri-lehti 4/1997, Rauno Nieminen) Juho matkusti Viipuriin setänsä luokse ja sai töitä Soitin Osakeyhtiöstä. Tästä alkoi Juhon harmonikkaura: hän oli useissa paikoissa valmistamassa harmonikkoja seuraavina vuosina ja valmisti soittimia myös itse. Juholla oli kaiken kaikkiaan kolme yritystä: Kuusankosken Harmonikka, Kouvolan Soitin ja Korjaamo sekä T:mi Harmonikkahuolto.

Ennen vuotta 1997 soitinmuseo oli aktiivisessa toiminnassa ja siellä sai opastettuja kierroksia. Toiminta perustui vapaaehtoistyöhön. Nykyään soitinmuseota käytetään kouluvuoden aikana Ikatan luokkatilana, koska oppilaista tyhjillään oleva museotila ei ole tuottavaa bisnestä koululle. Ikataa on ylläpitänyt vuoteen 1997 asti Ikaalisten kaupunki, jolloin koululla oli oma oppilaitoksen toimintaa seuraava johtokunta. Kun Ikata liitettiin Länsi-Pirkanmaan koulutuskuntayhtymään siirtyi hallinto kaupungilta kuntayhtymälle ja johtoryhmä lakkautettiin. Oppilaitoskiinteistöt siirtyivät kuntayhtymälle vuonna 2000. Myöhemmin Ikata liitettiin osaksi Sastamalan koulutuskuntayhtymää eli Saskyä.

Yksi mielenkiintoinen yhteistyöprojekti Ikatan harmonikkalinjan kanssa oli Kauripuusta tehdyt harmonikat. Kyseessä oli Kevin Friedrichin perustaman Dargavillen harmonikkamuseon, Suomen Harmonikkainstituutin ja Ikatan yhteisprojekti, jonka tavoitteena oli tehdä kaksi harmonikkaa, mutta lopulta niitä valmistui kolme vuonna 2013. Yksi soittimista jäi Ikaalisiin, yksi siirrettiin New Yorkiin ja kolmas Uuteen-Seelantiin. Aaro Luukinen valmisti soittimet ja hänen silloinen vaimonsa Henriikka suunnitteli soittimien nimet ja teemat. Ne ovat Synty, Kasvu ja Lähtö.

Kauripuut ovat erittäin suuria havupuita, jotka voivat elää yli 2000 vuotta. Kaurimetsiä tuhoutui yli 10 000 vuotta sitten Uuden-Seelannin pohjoissaaren yli, ja monet puut hautautuivat turvesoihin hapettomaan tilaan. Puun korkean hinnan vuoksi turvesoihin varastoituneet kauripuut todennäköisesti nostetaan käyttöön seuraavan kymmenen vuoden aikana. Aikanaan puusta rakennettiin jopa taloja, mutta osa niistä on purettu juuri puun takia; ne on otettu tarkkaan hyötykäyttöön. Kauripuun vieminen pois Uudesta-Seelannista ei sen erityisluonteen takia ole helppoa. Dargavilleläinen rakentaja Arthur Maich lahjoitti puut harmonikanrakennukseen ja ennen Suomeen lähettämistä puiden piti saada maorien siunaus.